Iltana ennen yöbussini lähtöä Kenian puolelle käppäilin Kampalan kaduilla ugandalaisen kaverini kanssa. Hän ei ole koskaan matkustellut kotimaansa ulkopuolella. Selitin ohimennen jostain kevääseen ja kotiipaluuseeni liittyvästä arkisesta asiasta, kun tämä hyvää englantia puhuva ja maailman tapahtumia ahkerasti seuraava mies yhtäkkiä kysyi: "Mikä olikaan kevät? Onko se vuodenaika, jolloin tulee kylmä vai...?"
Viime aikojen kokemusten perusteella voisinkin nyt vastata kyllä. "Kevät on se aika vuodesta, kun ensin paistaa aurinko monta päivää ja sitten tulee joka päivä räntäkuuro." Seuraavaksi voisi sitten selittää, mitä on räntä.
Yöbussimatkalla viereeni istui vähän päälle kolmikymppinen kongolainen virkamies, joka halusi innokkaasti tutustua ja vaihtaa kokemuksia. Hän kehui kotimaataan vuolaasti, ja sanoi sen olevan upea paikka, vaikka sisällissota olikin aikanaan jättänyt hänet täysorvoksi. Hänen mielestään minun pitäisi vähintään matkustaa tai ehkä jopa muuttaa sinne, mutta vaihtaa ammattini johonkin mukavampaan ja turvallisempaan. Miehen sanojen ristiriita siihen vaaralliseen, kaoottiseen ja epätoivoiseen kuvaan nähden, jonka Kongon demokraattisesta tasavallasta saa kaikista mahdollisista tiedotusvälineistä, ei voinut muuta kuin huvittaa minua. Sitten tulin ajatelleeksi, että on pikemminkin tavanomaista olla isänmaallinen vaikeina aikoina tai pian niiden jälkeen. Suomessa varmasti kuultiin paljon enemmän tuollaisia oman kotimaan ylistyspuheenvuoroja silloin, kun kurjan ilmaston lisäksi täällä oli vielä köyhääkin. Pian sen jälkeen, kun olimme jutelleet seurustelukumppaneistamme ja mies näyttänyt minulle tyttöystävänsä valokuvia, hän kuitenkin kosi minua. "Tyttöystäviä nyt tulee ja menee... Oletko rasisti kun et suostu harkitsemaan tätä liittoa? Saisimme kauniita lapsia." Varsinainen huumoriveikko. Miehenä hänen ei toki tarvitse välittää siitä, että naista ei välttämättä inspiroi kauniiden lasten hankkiminen muutettuaan äideille maailman parhaasta maasta maailman toiseksi huonoimpaan.
Noin muuten periaatteessa kiinnostaisi matkustaa Kongoon joskus. Minulla ei kuitenkaan ole mitään sankarimaisia haluja matkustella erityisen epävakaisiin paikkoihin raportoimaan ja kuolemaan. Afrikassakin minua kiinnostavat eniten arkipäiväiset, mutta täysin yllättävät asiat. Esimerkiksi Ugandassa sunnuntaisin näytettävät räppiuutiset. Ne eivät ole mitkään viihdeuutiset, vaan kertovat vakavistakin aiheista. Ensimmäisen kerran, kun näin ne, oli Ruandan kansanmurhan alkamisen 20-vuotispäivä. Kansanmurhan lisäksi uutisaiheena oli muutakin synkkää, nimittäin tanskalaiseläintarhassa vailla kunnon syytä lopetettu nuori kirahvi. Ja jotain nyrkkeilyä. Toisin kuin Suomessa kuullut Radio Cityn karjutut Motörhead-uutiset, joista ei saa mitään selvää, nais- ja miesuutisankkuri räppäävät uutiset asiallisesti ja ymmärrettävästi.
Äitienpäivän kunniaksi laitoin perheelleni (erityisesti äidille) ugandalaistyyppistä ruokaa, maapähkinäkastiketta riisillä ja bataatilla. Bataatit tosin olivat Yhysvalloista, missä kaikki on suurta, ja tällä kertaa myös oranssia valkean sijaan.
Maapähkinäkastike on ihanaa. Sen sijaan kassava, jota mutustelemme alla, on harvinaisen puisevaa ja mautonta ruokaa pelkiltään. Vain aavistuksen siedettävämpää kuin jos söisi perunaa raakana.
