Kotona jälleen

Ensimmäisen Afrikan-matkani vaikein vaihe, sopeutuminen arkeen takaisin kotona, alkoi kuusi päivää sitten. Pitkistä yhteisöllisistä kokemuksista, kuten leireistä, ja tässä tapauksessa vapaaehtoistyörupeamasta, ei aina tahtoisi palata elämään erillisempää, itsenäisempää mutta usein myös yksinäisempää arkielämää. Minulle oli varmasti hyväksi se, että vapaaehtoistyöporukka hajosi jo kaksi viikkoa ennen lähtöäni ja jouduin sopeutumaan tähän suurempaan itsenäisyyteen jo Afrikassa. Niinpä kotiinpaluu oli kielteinen sokki ainoastaan siinä mielessä, että Suomessa on kaikkea (ihmisiä, mutta myös erilaisia eläimiä ja kasveja) niin niukasti ja maisemat verrattain yksitoikkoisia, ja siinä että joutuu palaamaan palkkatöiden pariin eräänlaisesta vapaaherrattaren elämästä. Tutut ihmiset ja paikat sekä vappu kuitenkin riemastuttavat. Mitä muita ilonaiheita on?

Voihan jakkihedelmä! Jakkihedelmä eli jackfruit on niin iso ja epämääräisen muotoinen hedelmä, ettei sille voi kuin nauraa. (Kasvibiologiasta valmistuneen filosofian maisterin virallinen kanta jakkihedelmään.) Tässä olen hedelmäpuun alla Ugandassa, mutta eilen söin ensimmäisen työlounaani Suomessa nepalilaisessa ravintolassa, joka myös tarjosi yhtenä kasvisvaihtoehtona jakkihedelmäkastiketta.

Turvallisuus. Luonteeni mukaisesti en pelännyt reissussa kovinkaan paljon ryöstäjiä ja raiskaajia ("Ihmisille voi aina yrittää puhua järkeä..."...paitsi silloin kun ne kuljettavat turhan huolimattomasti kulkupeliä jossa istut ja törmääminen massaltaan kaksinkertaiseen ajoneuvoon on enää puolen sekunnin päässä, silloin järjen puhuminen on myöhäistä.) Liikenneonnettomuuksia siis pelkäsin sitäkin enemmän. Kaverini vertasi eilen elämää tietokonepeliin, ja puhui siitä miten suomalaiset haluavat aina päästä seuraavalle tasolle pahemman hirviön luo, kun suurin osa maailman ihmisistä jurnuttaa tyytyväisinä ykköstasolla. Liikenteessä asia on kuitenkin päinvastoin, ja läpäistyäni liikennepelin viimeisen tason palasin mielelläni Helsinkiin, kolmivuotiaille suunnatun pelin helpon version ykköstasolle. Tässä nyt kuitenkin näette tyypillistä länsiugandalaista matkantekoa. Huomatkaa naistensatula mopon selässä.

Häntäapinakolarin todennäköisyys on Suomessa äärimmäisen pieni. Liikenteessä pelkääjä kiittää taas.

Ja viimeisimpänä: siis miten missään ikinä voi olla näin nopea netti? Miten on mahdollista, että nuo kaikki kuvat latautuivat muutamassa sekunnissa? Kaistaa on kuin Länsiväylällä juhannusyönä. Pitää ladata pian lisää kuvia...

Viimeinen päivä

Loppureissu on mennyt sairauden vuoksi aika rauhallisissa merkeissä. Onneksi olen suurin piirtein toipunut ennen lentomatkaa, joka alkaa ensi yönä. 15 tunnin bussimatka kipeänä oli tarpeeksi jännittävä. Sen aikanakin minulla tosin oli sikäli tuuria, että olin saanut takapenkin paikan, ja muutama tunti sekä alku- että loppumatkasta rivillä oli lisäkseni vain yksi matkustaja toisella ikkunalla, ja pystyin nukkumaan makuuasennossa.

Eilen vietin ensimmäistä kertaa kunnolla aikaa Victoria-järven rannalla. Entebben kasvitieteellinen puutarha on ihan sen vieressä, joten puutarhalla on oma uimaranta. Jotkut ihmiset todella siellä uivat, vaikka järvestä kai voi saada ties mitä loisia. Ugandassakin on järviä, joissa on virallisen suosituksen mukaan turvallista uida, mutta ne ovat vuoristossa, missä on kylmempää. Ihmisen ei ole melkein missään hyvä uida: Suomen järvet ovat parasta maailmassa, mutta ehkä vain noin kymmenenä päivänä vuodessa, kun vesi on riittävän lämmintä. Paikoissa, joissa makea vesi on aina mukavan lämmintä, se on myös täynnä hyvinkin vaarallisia pöpöjä ja viheliäisiä pikkuotuksia. Entä sitten "taivaallinen lomakaupunki" Mombasa, jossa on aina hiostavan kuuma? Pysyvästä saunasta pääsee kyllä uimaan Intian valtamereen, mutta vesi on kuulemma tilanteeseen nähden harmillisen lämmintä. Tällä reissulla en käynyt Mombasassa, mutta ehkä menen vielä joskus. Vesiasia sai minut ajattelemaan, että ihmiset Islannin ja Japanin kaltaisissa suhteellisen viileissä maissa ovat onnekkaita, kun luonto lämmittää heille kylpyvettä ilmaiseksi. Niitä maita ei taida montaa ollakaan, ehkä vielä Uusi-Seelanti?

Ihan viktoriaanisia perinteitä järven kunniaksi uiskentelijat eivät ehkä pitäneet yllä, mutta kiinnitin huomiota varsin peittäviin uimapukuihin. Ehkä kyse on myös lain noudattamisesta (onhan minihamesääntökin, jota kukaan paikallinen ei taida kyllä yöelämässä noudattaa). Joka tapauksessa kaikilla naisilla ja tytöilla oli kokouimapuvut ja miehillä lahkeelliset uimahousut. Itse asiassa pidän tästä kulttuurista enemmän kuin pikkubikinikulttuurista. Eniten pidän toki alasti uimisesta, mutta julkisella rannalla on helpottavaa, jos suurin osa ihmisistä ei ole erittäin paljastavasti pukeutuneita. Silloin nimittäin kenenkään ei tarvitse selitellä sitäkään, miksi haluaa pukeutua peittävämmin (esim. siksi että ei voisi vähempää kiinnostaa ajaa jotain karvoja bikinirajoilta).

Viimeiset kaksi päivää olen asunut talossa kahden miehen kanssa, joista toisen perhe omistaa talon ja toinen osaa laittaa ruokaa. Ihan hyvä diili. Molemmilla miehillä on moniavioinen isä, mutta nyt ne on joutuneet tupla-avoliittoon mun kanssa... Onneksi lähden kohta pois. Tämä on ollut kyllä hyvä paikka levätä sairaana, elämä on rentoa ja yksinkertaista eikä kukaan hössötä liikaa. Paljon parempi kuin olla suht hyvässäkään hotellissa sairaana.

Tein tänään pienen ja aika tyypillisen, mutta tavallistakin hajautetumman kauppareissun. Rahaa kului yhteensä 6000 shillinkiä eli 1,80 euroa. Ensimmäisestä kioskista ostin neljä banaania 800:lla, toisesta chiapati-leipää tonnilla, kolmannesta porkkanoita, sipuleita ja paprikan  yhteensä 1200:lla, neljännestä limun ja kolme donitsia 2500:lla ja viimeisestä kännykän puheaikaa 500:lla. Puheaikaa olisin kai löytäyt jostain aiemmastakin puljusta, mutta muistin sen vasta takaisin talon portilla, ja ostin sitä aivan vastapäisestä pikkukioskista. Neljä plus yksi kauppareissua kerralla pikkuasioiden takia voi kuulostaa rankalta, mutta on sitä itse asiassa vain, jos vihaa muutamankin sanan vaihtamista tuntemattomien ihmisten kanssa. Neljä ensimmäistä kauppaa olivat kaikki korkeintaan 30 metrin päässä toisistaan. Ylimääräisiä askelia ei tullut ainakaan enempää kuin hakiessa yhtä unohtunutta asiaa jostain Prisman tai Citymarketin perukoilta. Muita kuin hyvin pienikokoisia tuotteita ei myöskään tarvitse erikseen kysellä, vaan yleensä näkee, mitä tarjolla on. Lisäksi tämä Delicon alue on slummiksi (kaavaton ja kadunnimetön alue, jolla suurin osa asukkaista melko köyhiä) todella mukava. Pääväyliäkin, muutaman metrin leveitä hiekkateitä, liikkuu autoja ja mopoja vain harvakseltaan, joten liikenteen melu ja pakokaasut ovat vähäiset. Täällä on myös muutama pikku metsikkö talojen välissä, ja ihmisten puutarhoista tulee lisää vehreyttä.

Illalla olisi vielä aikaa olla netissä, jos olen pakannut, mutta käytännössä ei ole. Illan ruuhkatunnit internetin käytössä tuntuvat niin konkreettisesti, ettei sitä kannata edes yrittää. Monet sivustot eivät lataudu lainkaan, vaan niistä tulee virheilmoitus. Aamut ja päivät ovat toista.

En aio lopettaa bloginpitoa tähän. Paljon on vielä näyttämättä kuvia, joihin en ole viitsinyt tuhlata nettikaistaa täällä. Lisäksi, kuten ehkä huomaatte, missään kohtaa blogin kuvausta ei väitetä, että se olisi reissublogi Ugandasta ja Keniasta.

Reissun parhaat väärinkäsitykset

Paras väärinluku

Putin sanomalehdessä: "Crime has always been a natural part of Russia." "Onpa jätkä nyt rehelliseksi heittäytynyt... ei kun hetkinen..."

Paras väärinkuultu

"If you can use Brutus we can share pictures by it." Vasta seuraavana päivänä selvisi, että japanilaisherra tarkoitti bluetooth-yhteyttä. Luulin että kyseessä oli jokin Dropboxin tapainen Brutus-niminen verkkopalvelu. Sääli ettei sitä ole, sillä slogankin olisi valmiina: "Brutus - pettää aina".

Kirjoja aiheesta ja aiheen vierestä

Sain kurkkutulehduksen, jonka oireet alkoivat vasta torstai-iltana. Perjantaina menin lääkäriin toteamaan, ettei se ole malariaa. Sain lyhyen antibioottikuurin tähän. Siksi en ole jaksanut nyt kirjoittaa kovin paljon, vaikkka on ollut lepopäiviä, ja hyödynnän puolivalmista tekstiäni kirjoista. Onneksi terveys alkoi reistailla vasta kun olin Nairobissa keskiluokan asuinalueella. Sairaalassa oli (kai) puhtaat neulat, jotka otettiin suoraan sinetöidystä paketista.

Viime aikoina olen lukenut puolisattumalta yllättävän ajankohtaisesti omaan, maailman ja Suomen tilanteeseen liittyvää kirjallisuutta.

Arto Salminen: Turvapaikka

Tämä 1990-luvun puolivälissä kirjoitettu romaani sijoittuu pakolaisten vastaanottokeskukseen suomalaisessa pikkukaupungissa. Kaikkien typeryyksiä laukoneiden, kohua aiheuttaneiden ja tämän jälkeen sananvapautensa perään huudelleiden maaham muuttokriitikoiden pitäisi lukea Turvapaikka todetakseen, että Suomessa ei todellakaan sensuroida aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Jos kirja olisi kirjoitettu 2010-luvulla, se tosin olisi saattanut juuttua minkä tahansa kustantamon itsesensuurikoneistoon. Eri kansallisuuksien edustajia kuvaillaan varsin härskisti ja räävittömästi. Varsinaiset päähenkilöt ovat suomalaisia, enimmäkseen vastenmielisiä hahmoja hekin. Eräällä tavalla tämä on parhaita rasismia ja kulttuurieroja käsitteleviä tekstejä, mitä olen lukenut. Luettuaan kirjan jää miettimään, mitkä kulttuurieroihin liittyvät ainekset ovat tosipohjaisia,  mitkä liioiteltuja ja mitkä täysin tuulesta temmattuja. Kertoo jotain minusta ja nyky-Suomesta, etten oikopäätä tiedä vastausta näihin kysymyksiin, ja tuskin tietää kovin moni muukaan.

Kirjan henkilökohtaisen ajankohtaisuuden takaa hahmo nimeltä Seija. Hän on lestadiolainen, naimaton sairaanhoitaja, joka on lähdössä vapaaehtoistöihin Ugandaan. Seijan mielestä toisen kulttuurin tapoihin, esimerkiksi tyttöjen ympärileikkaukseen ei sovi puuttua missään määrin. Hän on konservatiivi ja kulttuurirelativisti samassa paketissa.

Jörn Donner: Talo jossa asun

Suomen tilanne nyt muistuttaa monella tapaa tilannetta 1992, jolloin Donner Suomeen liittyvät esseensä  kirjoitti. Tuolloin Neuvostoliitto ja sen mukana idänkauppa oli juuri romahtanut. Helppojen ratkaisujen aika oli ohi, kovemmat taloudelliset ajat käsillä. Kirjassa mainitaan myös Nokian kännykät, mutta niiden nousu on vielä muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa. Nyt Nokian ihme on Suomen kannalta ohi, ja Venäjän poliittinen tilanne vähän turhan jännittävä. Mitä seuraavaksi? Donner kirjoittaa muutaman sivun Paavo Väyrysestä ja kuvaa tätä Suomen sen hetken sitkeimmäksi, loputtoman vallanhaluiseksi poliitikoksi. Hän ounastelee Väyrysen halua nousta presidentiksi, vaikka sitten parinkymmenen vuoden aikajänteellä. Olen kuullut Suomesta huhun, että Väyrynen on kuluneina viikkoina valjastanut itseironian todella menestyksekkäästi europarlamenttivaalikampanjan rahankeräykseen. Rahat pois myös niiltä hölmöiltä, jotka kannattavat toisenlaista politiikkaa! Valitettavasti näillä nettiyhteyksillä ei katsella yhtäkään Youtube-videota. Niin ne molemmat vanhat herrat yrittävät vielä Brysseliin. Kirjassa mainitaan myös Suomen ennätystiheät internet-yhteydet. Jotain 10 prosenttia kotitalouksista verkossa...

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Nadineh N. Kisubi: I will not fail

Nämä teokset rinnakkain luettuna olivat hyvin kiinnostavia. Kumpikin kertoo naisen tarinan, mutta siinä missä ugandalaisen Kisubin Namukose on puhtoinen sankari, Salmelan Angie ja sivuhahmo perheenäiti Piia ovat oman elämänsä antisankareita. Siinä missä Namukose taistelee oikeudestaan käydä koulua ja etenee lopussa parlamentaarikoksi, Angie haaveilee 27-vuotiaana opintonsa keskeyttäneenä muka-kirjailijana äkkikuuluisuudesta ja kuolemasta ja Piia uskottelee itselleen tarvitsevansa pakomatkan perheensä luota. Kisubin kertoja on myös hyvin perinteinen anonyymi kaikkitietävä, kun Salmela käyttää kertojana muun muassa kissaa, autoa, ja pehmolelupossua. Pitäisikö yhteiskunnan kehityksen mittariksi ottaa se, kuinka paljon ja tiheästi antisankaritarinoita kerrotaan sankaritarinoihin verrattuna? Paatuneena jälkimodernin maailman kansalaisena nautin Salmelan kirjasta huomattavasti enemmän. Itäafrikkalaiset (naiset) kuitenkin tarvitsevat sankareitaan. Aika ei kai ole vielä kypsä epämääräisille vetelehtijöille.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Luin tämän Biafran sodasta kertovan kirjan jo ennen matkaan lähtöä. Kelpo lukuromaani: kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia. Kirja on huomattavasti moniulotteisempi kuin Kisubin sankaritarina. Sisältää ensimmäisen raiskauskuvauksen raiskaajan näkökulmasta, mitä olen koskaan lukenut (Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -klassikkoa lukuun ottamatta.) Melko hyytävää ja vie lopullisesti uskon siihen että kaikki rullaisi päähenkilöiden osalta sittenkin turvallisesti sodan loppuun. Nykyisen Nigerian alueella 60-luvun lopulla läpikäyty konflikti on erityisen kuuluisa yhdestä asiasta. Siellä kärsittiin ensimmäinen nälänhätä, josta näytettiin televisiokuvaa ympäri maailmaa. Muistan historianopettajani kertoneen kuvatulvan vaikutuksesta ihmisten ajatteluun. Hätä hetkautti. Ihmiset eivät olleet vielä turtuneet näkemään sitä ruudun välityksellä. Noin kaukaa periytynee myös tapa käskeä lapsia syömään lautaset tyhjiksi vedoten nälkää näkeviin afrikkalaisiin lapsiin. Nykyisin sanontaa käyttävät myös ironisesti pilallehemmotellut hipsterit, jotka eivät viitsi syödä ruokaansa loppuun maun takia, vaikka vatsassa olisi vielä tilaa. Minusta he voisivat luopua näistä kansainvälisistä viittauksista ja ryhtyä suosimaan suomalaista viittausta kotimaassa käytyihin sotiin ja niitä seuranneeseen pula-aikaan. Samalla he tarjoaisivat hyvää materiaalia iltapäivälehtien pääkirjoitustoimittajien nykynuorisonpaheksuntakolumneihin. Siihen ei afrikkalaisten lasten avulla pysty. Pitää vähintään olla nuori nainen ja kakata tahallaan housuihinsa päästäkseen samaan lopputulokseen.

Lapsia ja aikuisia

Viimeisen parin viikon ajan tapahtumat ovat vyöryneet sellaista vauhtia, etten ole oikein löytänyt aikaa ja rauhaa kirjoittaa, vaivoin omaa henkilökohtaista matkapäiväkirjaakaan. Majapaikan ja seuran vaihdoksia on ollut tiheään. Olen matkustanut pikkukaupunki Masakasta Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan, sanonut hyvästit viimeiselle saman projektin vapaaehtoistyötoverille, käynyt tapaamassa toimittajakollegaa pikkukaupunki Jinjassa (Niili lähteen sieltä virtaamaan Victoria-järvestä kohti Egyptiä), palannut Kampalaan ja matkustanut sieltä yöbussilla Kenian puolelle, Nairobiin. Täälläkin yövyn kollegan perheen luona. Viimeiset kaksi päivää olen kuitenkin viettänyt enimmäkseen kahden Ugandan-projektista tutun parikymppisen nairobilaisen seurassa.

Sen kunniaksi, että äitienpäivään on enää kuukausi, tämän blogauksen teemana voisi olla lapset ja vanhemmuus. Lapsilisän leikkaukset kuohuttavat joidenkuiden tunteita Suomessa, mutta näistä asioista ei tietysti kiivailla täällä päin maailmaa, missä tukia ei ole. Lapsia syntyy ilman kannustimiakin rivakkaa tahtia. Suomi listattiin viime vuonna parhaaksi maaksi olla äiti. Tämä siitä huolimatta, että suomalaisäidit ovat jatkuvasti vaarassa joutua "kunnon äidit hoitavat lapsia kotona niin kauan kuin mahdollista - eipäs, vaan panevat ne äkkiä päivähoitoon sosiaalistumaan" -sodan uhreiksi. Ugandassa suuri osa äideistä ei tee kumpaakaan. Hoitoon lapsia ei viedä, koska siihen ei ole juuri kenelläkään varaa, mutta heitä ei myöskään hoideta kotona, koska siihen nyt ainakaan ei ole varaa. Lapset kulkevat siis usein mukana työpaikoille, niin vaate- kuin ruokakauppoihinkin, ja toisinaan vain lähimmälle pellolle asti. (Totta, melkeinhän jälkimmäinen on kotihoitoa...) Isompia lapsia näkee toisinaan myös isiensä seurassa näiden pitämissä kaupoissa. Tai jotain lapsia siellä hengailee, mitälie apupoikia... On huomattavasti vaikeampaa erottaa kuin Euroopassa, kuka sylivauvaa isommista lapsista on kenenkin.

Ugandalaisia lapsia ei varmaan kovin paljon varoitella namusedistä, tai ainakaan -tädeistä. Yhtenäkin päivänä supermarketissa noin viisivuotias tyttö sanoi minulle ilahtuneena "Muzungu" (ulkomaalainen/valkoinen) ja tarttui oikopäätä käteeni tahtoen seurata minua  hyllyjen väliin. Vanhempia en nähnyt aluksi missään.

Muzungut noteerataan melkein kaikkialla, ja melkein aina positiivisessa mielessä. Lapset ja usein nuoret aikuisetkin huutelevat perään hyväntuulisesti. Olo on kuin julkkiksella. Vähättelevä rasismi säästetään kai sitten muista heimoista tulevia ja muunmaalaisia afrikkalaisia varten. Ainoa haitta omasta erilaisuudesta on se, että joistain tuotteista ja palveluista joutuu tinkimisen jälkeenkin maksamaan muita korkeampaa hintaa. Tuo hinta on toki edelleen naurettavan alhainen verrattuna Suomen hintatasoon.

Lapset luovat muuten turvallisuuden tunnetta aikuisellekin. Kampalassa olen kämpännyt pari yötä kaverin kaverin luona lähiössä, joka näkökulmasta riippuen on joko alemman keskiluokan rivitaloalue tai slummi (esimerkiksi kadunnimiä ei ole). En ole siellä paljon yksin pimeällä liikkunut, mutta pari kertaa palannut kuitenkin kotiin auringonlaskun jälkeen. Ryöstäjiä ja raiskaajia ei tule mieleen pelätä, kun melkein kaikkialta kuuluu yhä lapsen ääniä, ja he vilkuttelevat edelleen iloisesti, jos vain minut pimeässä huomaavat. Siellä missä on tavallisia lapsia äiteineen, ei yksinäistä ulkomaailaista naistakaan pelota.

Tämä on neljäs päiväni Keniassa. Vielä en ole nähnyt Nairobin ulkopuolella kuin maisemia bussin ikkunasta. Kyllähän tämä on (ja tämän luonnehdinnan nairobilainen kaverini Denis halusikin minusta tiristää ulos) Ugandan jälkeen melkein kuin Eurooppaan palaisi. Maaseudun viljelykset näyttävät isommilta, ihmisiä on harvemmassa, kaupungissa ei ole joka paikassa mopoja ja kaupungilla näkee huomattavasti vähemmän lapsia.

Kaikki ovat kuitenkin kovasti korostaneet, että rikollisuuden kanalta tämä on paljon Ugandaa vaarallisempi maa. Muita vaihtoehtoja kuin taksi kotiin (ja sen rekisterinumero ensin muistiin kaverin kännykkään) ei kukaan ole illalla kaupungilta kotiin palaamiseen edes ehdottanut, ja sillä linjalla olen mennyt. Ugandassa vaarat ovat helposti nähtäviä (minkä mopon tai auton alle mahdan jäädä tietä ylittäessäni?), täällä ne ovat salakavalia kuin hirvikolari tyhjällä tiellä tai kaveriporukan puheista pillastuneen ulkopuolisen äkillinen nyrkinisku jonkun päähän Helsingin yössä.

Eilen kävin paikallisten kavereideni kanssa katulapsia auttavan hyväntekeväisyysjärjestön  tapahtumassa. Siellä oli ruoanjakoa lapsille, kuten yleensä joka toinen viikko. Samalla tapahtuma oli kuitenkin myös harvinaisempi juhla, jossa lapset esittivät tansseja toisilleen ja meille muille. Denis kertoi siitä, miten vaikeaa kadulla eläneitä lapsia on sopeuttaa tavalliseen elämään. He usein karkaavat toistuvasti kodeista ja lastenkodeista, koska eivät niissä saa esimerkiksi käyttää päihteitä, joista ovat riippuvaisia. Denis ja Claire opiskelevat kauppatieteitä, mutta heidän yliopistossaan on opinnot suorittaakseen tehtävä myös muutama viikko vapaaehtoistyötä. Denis teki nämä työt katulasten ja entisten sellaisten parissa.

Tapahtumassa näkikin hämmentävästi sekaisin selvästi eri tilanteessa olevia lapsia. Iso osa lapsista käyttäytyi ulkonaisesti kuin kuka tahansa aikuisen hoivissa kasvanut, mutta liepeillä pyöri myös poikia hyvin likaisissa vaatteissa ja liimapurkki nenän alla. Muutama tällainen poika tuli tervehtimään meitä ihan ystävällisesti ilman aggressiota, mutta myönnän että ensimmäisellä kerralla automaattinen reaktioni oli vetää reppu selän taakse ja pitää itseni askelen mitan päässä lapsesta. Ennen tätä olin tosin nähnyt varsin ikävännäköisen tappelunpoikasen lähistöllä. Olen pitkään ihmetellyt, keitä maailmassa ovat ne pahat ihmiset, jotka pahoinpitelevät ja raiskaavat turvattomia lapsia. Deniksen puheiden mukaan suuri osa heistä on luultavasti itsekin näitä lapsia, hieman vanhempia ja vahvempia kuin uhrinsa. "Viidakon lait" sanan pahimmassa merkityksessä. Vanhempien lapsille suomat halaukset ja tuhanteen kertaan jankutetut kiellot "Älä nyt lyö sitä naapurin Villeä" eivät varmastikaan mene hukkaan. Perimä tarjoaa potentiaalin, mutta ihminen niin kuin moni muukin nisäkäs on silti kasvuympäristönsä tuote. Pelokasta koiraa on vaikea opettaa luottavaiseksi, ja niin on pelokasta lastakin. Käyn ensi viikolla ehkä tutustumassa yhteen lastenkotiin, ja sitten voin kertoa siitä ja sen toiminnan tukemisesta lisää. Viimeiseksi jotain hyvää. Denis kertoi, että katulasten määrä Nairobissa on vähentynyt selvästi kymmenessä vuodessa, ja oikeilla toimilla on realistista, ettei heitä ole enää käytännössä lainkaan 2030-luvulla.

Sivumennen todettakoon, etten usko Afrikan olevan poikkeus siinä suhteessa, etteikö syntyvyys lähde laskuun tietyin edellytyksin. Nuoret aikuiset, joihin parhaiten tutustuin Ugandassa, edustavat hyväosaista, mutta eivät suunnattoman rikasta väestönosaa. Monilla heistä hieman alle kolmikymppisistä ei ollut lapsia, ja kahden lapsen nuorehkoja perheitäkin tapasin muutaman.

Marakattien mailla

Kultamarakatti (Cercopithecus mitis kandti)

Mitä ennen aprillipäivän tarinaa tapahtui? Minulla oli varmaan matkan hauskimmat päivät. Torstaina aamupäivän töiden ja lounaan jälkeen lähdin kohti Mbararaa, yliopistokaupunkia noin kolmen tunnin matkan päässä lännessä. Se oli välietappini matkalla Mgahinga Gorillan kansallispuistoon Ruandan ja Kongon demokraattisen tasavallan rajalla. Tapasin Mbararassa uudelleen konferenssituttuni Samuelin ja yövyin juuri sopivan hintaisessa ja laatuisessa majatalossa (oma huone + kylpyhuone ja aamiainen noin 13 eurolla).

Seuraavana päivänä matkustin kolmisen tuntia Kabaleen. Matkalla sain saksalaisilta varoitustekstiviestin, että siellä minun ei pitäisi jatkaa matkaa lihavan, valkoista tummennetuin ikkunoin varustettua autoa kuljettavan taksikuskin kyydissä. Taksi tarkoittaa tässä tapauksessa juuri päinvastaista kuin Suomessa: ei omaa kallista, nopeaa ja mukavaa kyytiä, vaan kyytiä joka pakataan täyteen ihmisiä ja sitten vasta ajetaan. Kun saavuin, eikös juuri tämä (ilmeisesti sama) lihava miekkonen ollut minua ensimmäisenä kyytiin kyselemässä, ja  vastaavia (noin viiden euron) halpakyytejä ei ollut tarjolla. Seuraava välietappi oli Kisoro, josta olisi pitänyt jatkaa matkaa vielä vähän matkaa eri kyydillä Amayamberen mökkikylämajoitukseen. Onneksi eräs toinen mies tuli ehdottamaan, että ottaisin häneltä suoran, kalliimman kyydin Kabalesta Amayambereen (yhteensä noin 25 euroa). Päätin mennä tähän kyytiin, ja tämä on todennäköisesti viisaimpia taloudellisia päätöksiä, joita olen vähään aikaan tehnyt. Myöhemmin nimittäin ilmeni, että Kisoron ja Amayamberen välinen vain muutaman kilometrin matka olisi maksanut erillisellä taksilla yksin matkustavalta vajaat 20 euroa.  Olisin säästänyt muutaman vaivaisen euron ja ollut perillä todennäköisesti useaa tuntia myöhemmin huomattavasti epämukavamman matkan jälkeen.

Mies otti luvallani henkilöautonsa kyytiin myös yhden naisen, joka odotteli halvempaa julkista kyytiä, ja nainen maksoi matkasta Kisoroon noin kolme euroa. Kyseessä saattaa olla elämäni ainoaksi jäänyt kerta, kun minua ei harmittanut maksaa moninkertaista hintaa johonkuhun lääkäriin verrattuna täsmälleen samasta palvelusta. Nainen tuli sukuloimasta ja oli matkalla suoraan töihin Kisoron sairaalaan, jonka portille kuski hänet jätti. Pari päivää aiemmin olin kuullut miten huono palkka opettajilla on täällä (noin 100 euroa kuussa), joten paremminkin tienaavat ammattiryhmät ansaitsevat varmasti meikäläisen näkökulmasta ihan liian vähän. Kuten useimmilla paikallisilla, tällä lääkärileidilläkin oli ilmeisen suuri luottamus Jumalaan ottaen huomioon, miten välinpitämättömän rauhallisesti hän suhtautui kuskimme kaahaukseen ja keskiviivan ylityksiin. Ikää naisella oli jo sen verran, että hän on vuosien varrella taatusti joutunut tekemisiin yhden jos toisenkin liikenneonnettomuuden uhrin kanssa. Olen käsittänyt niin, että kehitysmaissa erikoislääkäritkin joutuvat silloin tällöin tekemisiin aivan erilaisten tapausten kanssa kuin mitä itse osaavat parhaiten hoitaa.

Matkalla ylös vuoristoon ostimme paahdetut maissintähkät pojilta, joilla oli ehkä kaunein työpaikkamaisema, mitä olen koskaan nähnyt. (Kuvia seuraa myöhemmin.) Tähkä oli hyvää, ja hassusti pieni osa siitä oli muuttunut popcorniksi. Kun pääsimme Amayamberen tielle, selvisi, miksi vaivaisen lyhyestä matkasta laskutetaan mittavia summia. Tie oli aivan varmasti huonoin, mitä pitkin olen koskaan matkustanut henkilöauton kyydissä. Luokkaa "kävellen olisit jo perillä - myös 15 kilon kantamuksen kanssa". Tienvarren pikkukylien vuoristonaisilla oli yllä kirjavampi kavalkadi erivärisiä vaatteita kuin olen nähnyt koskaan missään. Ja monilla valtavan iso kantamus pään päällä. Jos olisin kuvareportaasien tekijä, tekisin sellaisen tuolta. Tuolla verkkaisella automatkalla en kuitenkaan juuri kehdannut räpsiä kuvia.

Amayamberessa selvisi, että parjattu lihava kuski oli kerännyt matkustajia Kabalessa kolmen tunnin ajan siitä hetkestä, kun saksalaiset olivat tulleet kyytiin ja maksaneet hänelle matkansa. Itse matka Kisoroon oli kestänyt toiset kolme tuntia (minulla vajaat kaksi). Heidän oli pitänyt jäädä Kisoroon yöksi saavuttuaan sinne myöhään illalla.

Seuraavana päivänä menimme katsomaan luonnonvaraista, mutta ihmisten hetkittäiseen läsnäoloon tottunutta kultamarakattilaumaa. Sen jäljittämiseen meni ammattilaisilta tällä kertaa noin kolme tuntia, minkä aikana me odotimme. Näitä apinoita elää vain tuolla, Virunga-vuoristossa kolmen maan rajalla. On myös useita täysin villejä laumoja, jotka pakenevat heti ihmisen kohdatessaan. Samaan aikaan apinoiden kanssa löysimme myös muurahaiset, joiden puremat olivat harvinaisen kipeitä, mutta kirvely onneksi lyhytaikaista. Päivän kohokohta oli apina, joka oksallaan kiipesi suuria pinkkejä kukkia kantavan köynnöksen viereen. Sitten se selväeleisesti ilmoitti, mikä on sille kukkien estetiikassa olennaisinta, syömällä ne rauhallisesti yksi kerrallaan.

Koko matkan ehkä hienoin länsimainen tuttavuus tähän mennessä on keski-ikäinen britti Sandra, joka tutkii kultamarakatteja. Vielä muutama vuosi sitten niiden elämästä ja ekologiasta ei kuulemma tiedetty juuri mitään. Sandra asuu melko pysyvästi Amayamberessa samanlaisessa mökissä jossa itse yövyimme. Paikassa on vain ulkohuussit ja suihkun lämmin vesi on aina erikseen lämmitettävä tulella. Peruskesämökkiä paremmat palvelut takaa kuitenkin henkilökunta, joka valmistaa halutessa kaikki ateriat aamiaisesta illalliseen. Sandra kertoi asuneensa Lounais-Ugandassa 15 vuotta ja oppineensa kunnolla paikallisten ihmisten huonotkin puolet. Vuorilla asuu kuulemma vahvaa, kovaa ja ylpeää porukkaa, sellaista, joksi ankarat olosuhteet kaikkialla maailmassa ihmisiä muokkaavat. Sandran tutkimusprojektissa on välillä vapaaehtoisena myös ulkomaisia opiskelijoita tai muita biologiaan perehtyneitä. Otin naisen yhteystiedot ylös, jos jotakuta biologitaustaista lukijaa kiinnostaa tutkimustyö kädellisten parissa. Minimiosallistumisaika on kuitenkin kolme kuukautta.

Viikon kukkahattuvieras: Martin Mubiro

Martin on Ecovillage Uganda -projektin ainoa vakituinen työntekijä.

Pieni tarina aprillipäivän ratoksi

Viime viikonlopun eilisaamupäivä mukaan lukien vietin jälleen turistina luonnon helmassa. Erityisen mielenkiintoista aikaa olivat toissailta ja eilinen. Mietin tovin, mikä olisi paras tapa selittää toissaillan tapahtumat varsinkin poikaystävälleni... Yövyimme nimittäin pienessä kylässä lähellä kuningatar Elisabethin kansallispuistoa ja nautimme tunnelmallisen kynttiläillallisen nelistään, saksalainen opiskelijapariskunta, minä ja eräs mies.   Myöhemmin illalla menin sänkyyn tämän miehen kanssa - lähinnä rahan vuoksi. Seuraavana aamupäivänä olimme koko porukka vähällä tulla leijonien syömäksi. Sitten illemmalla kissapedot onneksi meinasivat syödä ainoastaan ruokamme, mutta eivät onnistuneet, ja tässä sitä yhä ollaan, hengissä ja hyvin syöneenä. Sen pituinen se.

Voin kertoa tarinan vielä siinä mudossa, jossa olisin kertonut sen eilen, maaliskuun viimeisenä päivänä. Pian sen jälkeen kun saavuimme kylään, jossa yövyimme sunnuntaista maanantaihin,  ukkosmyrsky katkaisi sähköt koko kylästä (niin käy rutiininomaisesti vähän pienemmissä paikoissa jokaisella kovalla sateella). Niinpä illallisravintolamme valaistuksena olivat vain kynttilät ja muutama lamppu. Ruoan he ilmeisesti kokkasivat aidosti tulella. Kylässä oli ainoastaan yksi järkevänhintainen majatalo, ja kalliimpaankin hotelliin olisi pitänyt vielä ajaa vähän matkaa kansallispuiston suuntaan. Minä olisin siitä pystynyt ehkä maksamaankin, budjetissaan pihistelevät opiskelijamatkatoverini eivät.

Majatalossa oli kuitenkin vapaana vain kaksi huonetta eikä heillä ollut lisävuoteita tai -patjoja. Onneksi parisängyt sentään olivat kohtuullisen isoja, ja pystyimme rauhassa nukkumaan, Marvin ja minä kumpikin omalla puoliskollamme. Hän ei edes kuorsannut, mutta yötäni häiritsi hieman patjan kovuus ja aamuyöstä jostain lähistöltä kantautunut laulunloilotus.

Heräsimme jo kuudelta, ja olimme aiemmin sovitulla kyydillä kansallispuiston portilla auringon noustessa reilua tuntia myöhemmin. Reissun kohokohta oli puissa lepäilevien leijonien näkeminen. Jeepin sijasta olimme liikkeellä pienellä Toyota Coronalla, ja eräässä tienmutkassa ehkä 50 metrin päässä puusta kuskimme otti kai turhan riskin ja auto jäi pohjastaan kiinni. Ei onneksi pahasti, mutta meidän oli pakko nousta autosta pois ja työntää se edestä päin peruuttamaan toiselle kiertoreitille. Ennen kuin ehdimme takaisin autoon, yksi naarasleijonista oli jo loikannut alas puusta pikaruokaa hakemaan. Se ei kuitenkaan ehtinyt lähellekään meitä, kun jo pääsimme tarkastelemaan sitä turvallisesti säilykepurkin sisäpuolelta.

Illalla kotona kissaemo poikasineen kerjäsi taas ruokaa. Tänään ostan niille kalaa, koska niille ei liene jäljellä mitään ruokaa. Kissat ovat eksperttejä puutarhan muun faunan tuhoamisessa. Olen nähnyt niiden syövän yhden linnun ja jahtaavan liskoja. Kuulin, että eräänä päivänä, kun en ollut paikalla, kissaemon kitaan meni myös yksi orava. Aikanaan yliopistoluennolla kuulin tarinan kissasta, joka yksin tappoi sukupuuttoon useita eläinlajeja. En muista enää, millä pienehköllä saarella kissa mellasti, mutta se oli jonkun löytöretkeilijän tai tutkimusmatkailijan kotikissa paikassa, jossa oli ainakin muutamia endeemisiä lisko- ja lintulajeja. Olen kuullut, että Ugandassa on ollut jo aiempina vuosina mittava projekti, jossa on rabiesrokotettu ja steriloitu koiria. En tiedä, onko projekti koskenut osin kissojakin, mutta varmaan syytä olisi. 

Urosleijonat eivät metsästä. Tämän kanssa ei siis hätää...

Ohessa kuvatodiste myös vanhasta norsuherrasta. Oppaan mukaan se on noin 70-vuotias, ja kuvan perusteella sen kyllä uskoo. Ei ole ukkopaha käyttänyt myöskään niitä televisiossa mainostettuja vitaminoituja ryppyvoiteita... Tätä norsua lähempää emme ole elefantteja luonnossa nähneet.