Pieni tarina aprillipäivän ratoksi

Viime viikonlopun eilisaamupäivä mukaan lukien vietin jälleen turistina luonnon helmassa. Erityisen mielenkiintoista aikaa olivat toissailta ja eilinen. Mietin tovin, mikä olisi paras tapa selittää toissaillan tapahtumat varsinkin poikaystävälleni... Yövyimme nimittäin pienessä kylässä lähellä kuningatar Elisabethin kansallispuistoa ja nautimme tunnelmallisen kynttiläillallisen nelistään, saksalainen opiskelijapariskunta, minä ja eräs mies.   Myöhemmin illalla menin sänkyyn tämän miehen kanssa - lähinnä rahan vuoksi. Seuraavana aamupäivänä olimme koko porukka vähällä tulla leijonien syömäksi. Sitten illemmalla kissapedot onneksi meinasivat syödä ainoastaan ruokamme, mutta eivät onnistuneet, ja tässä sitä yhä ollaan, hengissä ja hyvin syöneenä. Sen pituinen se.

Voin kertoa tarinan vielä siinä mudossa, jossa olisin kertonut sen eilen, maaliskuun viimeisenä päivänä. Pian sen jälkeen kun saavuimme kylään, jossa yövyimme sunnuntaista maanantaihin,  ukkosmyrsky katkaisi sähköt koko kylästä (niin käy rutiininomaisesti vähän pienemmissä paikoissa jokaisella kovalla sateella). Niinpä illallisravintolamme valaistuksena olivat vain kynttilät ja muutama lamppu. Ruoan he ilmeisesti kokkasivat aidosti tulella. Kylässä oli ainoastaan yksi järkevänhintainen majatalo, ja kalliimpaankin hotelliin olisi pitänyt vielä ajaa vähän matkaa kansallispuiston suuntaan. Minä olisin siitä pystynyt ehkä maksamaankin, budjetissaan pihistelevät opiskelijamatkatoverini eivät.

Majatalossa oli kuitenkin vapaana vain kaksi huonetta eikä heillä ollut lisävuoteita tai -patjoja. Onneksi parisängyt sentään olivat kohtuullisen isoja, ja pystyimme rauhassa nukkumaan, Marvin ja minä kumpikin omalla puoliskollamme. Hän ei edes kuorsannut, mutta yötäni häiritsi hieman patjan kovuus ja aamuyöstä jostain lähistöltä kantautunut laulunloilotus.

Heräsimme jo kuudelta, ja olimme aiemmin sovitulla kyydillä kansallispuiston portilla auringon noustessa reilua tuntia myöhemmin. Reissun kohokohta oli puissa lepäilevien leijonien näkeminen. Jeepin sijasta olimme liikkeellä pienellä Toyota Coronalla, ja eräässä tienmutkassa ehkä 50 metrin päässä puusta kuskimme otti kai turhan riskin ja auto jäi pohjastaan kiinni. Ei onneksi pahasti, mutta meidän oli pakko nousta autosta pois ja työntää se edestä päin peruuttamaan toiselle kiertoreitille. Ennen kuin ehdimme takaisin autoon, yksi naarasleijonista oli jo loikannut alas puusta pikaruokaa hakemaan. Se ei kuitenkaan ehtinyt lähellekään meitä, kun jo pääsimme tarkastelemaan sitä turvallisesti säilykepurkin sisäpuolelta.

Illalla kotona kissaemo poikasineen kerjäsi taas ruokaa. Tänään ostan niille kalaa, koska niille ei liene jäljellä mitään ruokaa. Kissat ovat eksperttejä puutarhan muun faunan tuhoamisessa. Olen nähnyt niiden syövän yhden linnun ja jahtaavan liskoja. Kuulin, että eräänä päivänä, kun en ollut paikalla, kissaemon kitaan meni myös yksi orava. Aikanaan yliopistoluennolla kuulin tarinan kissasta, joka yksin tappoi sukupuuttoon useita eläinlajeja. En muista enää, millä pienehköllä saarella kissa mellasti, mutta se oli jonkun löytöretkeilijän tai tutkimusmatkailijan kotikissa paikassa, jossa oli ainakin muutamia endeemisiä lisko- ja lintulajeja. Olen kuullut, että Ugandassa on ollut jo aiempina vuosina mittava projekti, jossa on rabiesrokotettu ja steriloitu koiria. En tiedä, onko projekti koskenut osin kissojakin, mutta varmaan syytä olisi. 

Urosleijonat eivät metsästä. Tämän kanssa ei siis hätää...

Ohessa kuvatodiste myös vanhasta norsuherrasta. Oppaan mukaan se on noin 70-vuotias, ja kuvan perusteella sen kyllä uskoo. Ei ole ukkopaha käyttänyt myöskään niitä televisiossa mainostettuja vitaminoituja ryppyvoiteita... Tätä norsua lähempää emme ole elefantteja luonnossa nähneet.