Marakattien mailla

Kultamarakatti (Cercopithecus mitis kandti)

Mitä ennen aprillipäivän tarinaa tapahtui? Minulla oli varmaan matkan hauskimmat päivät. Torstaina aamupäivän töiden ja lounaan jälkeen lähdin kohti Mbararaa, yliopistokaupunkia noin kolmen tunnin matkan päässä lännessä. Se oli välietappini matkalla Mgahinga Gorillan kansallispuistoon Ruandan ja Kongon demokraattisen tasavallan rajalla. Tapasin Mbararassa uudelleen konferenssituttuni Samuelin ja yövyin juuri sopivan hintaisessa ja laatuisessa majatalossa (oma huone + kylpyhuone ja aamiainen noin 13 eurolla).

Seuraavana päivänä matkustin kolmisen tuntia Kabaleen. Matkalla sain saksalaisilta varoitustekstiviestin, että siellä minun ei pitäisi jatkaa matkaa lihavan, valkoista tummennetuin ikkunoin varustettua autoa kuljettavan taksikuskin kyydissä. Taksi tarkoittaa tässä tapauksessa juuri päinvastaista kuin Suomessa: ei omaa kallista, nopeaa ja mukavaa kyytiä, vaan kyytiä joka pakataan täyteen ihmisiä ja sitten vasta ajetaan. Kun saavuin, eikös juuri tämä (ilmeisesti sama) lihava miekkonen ollut minua ensimmäisenä kyytiin kyselemässä, ja  vastaavia (noin viiden euron) halpakyytejä ei ollut tarjolla. Seuraava välietappi oli Kisoro, josta olisi pitänyt jatkaa matkaa vielä vähän matkaa eri kyydillä Amayamberen mökkikylämajoitukseen. Onneksi eräs toinen mies tuli ehdottamaan, että ottaisin häneltä suoran, kalliimman kyydin Kabalesta Amayambereen (yhteensä noin 25 euroa). Päätin mennä tähän kyytiin, ja tämä on todennäköisesti viisaimpia taloudellisia päätöksiä, joita olen vähään aikaan tehnyt. Myöhemmin nimittäin ilmeni, että Kisoron ja Amayamberen välinen vain muutaman kilometrin matka olisi maksanut erillisellä taksilla yksin matkustavalta vajaat 20 euroa.  Olisin säästänyt muutaman vaivaisen euron ja ollut perillä todennäköisesti useaa tuntia myöhemmin huomattavasti epämukavamman matkan jälkeen.

Mies otti luvallani henkilöautonsa kyytiin myös yhden naisen, joka odotteli halvempaa julkista kyytiä, ja nainen maksoi matkasta Kisoroon noin kolme euroa. Kyseessä saattaa olla elämäni ainoaksi jäänyt kerta, kun minua ei harmittanut maksaa moninkertaista hintaa johonkuhun lääkäriin verrattuna täsmälleen samasta palvelusta. Nainen tuli sukuloimasta ja oli matkalla suoraan töihin Kisoron sairaalaan, jonka portille kuski hänet jätti. Pari päivää aiemmin olin kuullut miten huono palkka opettajilla on täällä (noin 100 euroa kuussa), joten paremminkin tienaavat ammattiryhmät ansaitsevat varmasti meikäläisen näkökulmasta ihan liian vähän. Kuten useimmilla paikallisilla, tällä lääkärileidilläkin oli ilmeisen suuri luottamus Jumalaan ottaen huomioon, miten välinpitämättömän rauhallisesti hän suhtautui kuskimme kaahaukseen ja keskiviivan ylityksiin. Ikää naisella oli jo sen verran, että hän on vuosien varrella taatusti joutunut tekemisiin yhden jos toisenkin liikenneonnettomuuden uhrin kanssa. Olen käsittänyt niin, että kehitysmaissa erikoislääkäritkin joutuvat silloin tällöin tekemisiin aivan erilaisten tapausten kanssa kuin mitä itse osaavat parhaiten hoitaa.

Matkalla ylös vuoristoon ostimme paahdetut maissintähkät pojilta, joilla oli ehkä kaunein työpaikkamaisema, mitä olen koskaan nähnyt. (Kuvia seuraa myöhemmin.) Tähkä oli hyvää, ja hassusti pieni osa siitä oli muuttunut popcorniksi. Kun pääsimme Amayamberen tielle, selvisi, miksi vaivaisen lyhyestä matkasta laskutetaan mittavia summia. Tie oli aivan varmasti huonoin, mitä pitkin olen koskaan matkustanut henkilöauton kyydissä. Luokkaa "kävellen olisit jo perillä - myös 15 kilon kantamuksen kanssa". Tienvarren pikkukylien vuoristonaisilla oli yllä kirjavampi kavalkadi erivärisiä vaatteita kuin olen nähnyt koskaan missään. Ja monilla valtavan iso kantamus pään päällä. Jos olisin kuvareportaasien tekijä, tekisin sellaisen tuolta. Tuolla verkkaisella automatkalla en kuitenkaan juuri kehdannut räpsiä kuvia.

Amayamberessa selvisi, että parjattu lihava kuski oli kerännyt matkustajia Kabalessa kolmen tunnin ajan siitä hetkestä, kun saksalaiset olivat tulleet kyytiin ja maksaneet hänelle matkansa. Itse matka Kisoroon oli kestänyt toiset kolme tuntia (minulla vajaat kaksi). Heidän oli pitänyt jäädä Kisoroon yöksi saavuttuaan sinne myöhään illalla.

Seuraavana päivänä menimme katsomaan luonnonvaraista, mutta ihmisten hetkittäiseen läsnäoloon tottunutta kultamarakattilaumaa. Sen jäljittämiseen meni ammattilaisilta tällä kertaa noin kolme tuntia, minkä aikana me odotimme. Näitä apinoita elää vain tuolla, Virunga-vuoristossa kolmen maan rajalla. On myös useita täysin villejä laumoja, jotka pakenevat heti ihmisen kohdatessaan. Samaan aikaan apinoiden kanssa löysimme myös muurahaiset, joiden puremat olivat harvinaisen kipeitä, mutta kirvely onneksi lyhytaikaista. Päivän kohokohta oli apina, joka oksallaan kiipesi suuria pinkkejä kukkia kantavan köynnöksen viereen. Sitten se selväeleisesti ilmoitti, mikä on sille kukkien estetiikassa olennaisinta, syömällä ne rauhallisesti yksi kerrallaan.

Koko matkan ehkä hienoin länsimainen tuttavuus tähän mennessä on keski-ikäinen britti Sandra, joka tutkii kultamarakatteja. Vielä muutama vuosi sitten niiden elämästä ja ekologiasta ei kuulemma tiedetty juuri mitään. Sandra asuu melko pysyvästi Amayamberessa samanlaisessa mökissä jossa itse yövyimme. Paikassa on vain ulkohuussit ja suihkun lämmin vesi on aina erikseen lämmitettävä tulella. Peruskesämökkiä paremmat palvelut takaa kuitenkin henkilökunta, joka valmistaa halutessa kaikki ateriat aamiaisesta illalliseen. Sandra kertoi asuneensa Lounais-Ugandassa 15 vuotta ja oppineensa kunnolla paikallisten ihmisten huonotkin puolet. Vuorilla asuu kuulemma vahvaa, kovaa ja ylpeää porukkaa, sellaista, joksi ankarat olosuhteet kaikkialla maailmassa ihmisiä muokkaavat. Sandran tutkimusprojektissa on välillä vapaaehtoisena myös ulkomaisia opiskelijoita tai muita biologiaan perehtyneitä. Otin naisen yhteystiedot ylös, jos jotakuta biologitaustaista lukijaa kiinnostaa tutkimustyö kädellisten parissa. Minimiosallistumisaika on kuitenkin kolme kuukautta.