Viimeisen parin viikon ajan tapahtumat ovat vyöryneet sellaista vauhtia, etten ole oikein löytänyt aikaa ja rauhaa kirjoittaa, vaivoin omaa henkilökohtaista matkapäiväkirjaakaan. Majapaikan ja seuran vaihdoksia on ollut tiheään. Olen matkustanut pikkukaupunki Masakasta Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan, sanonut hyvästit viimeiselle saman projektin vapaaehtoistyötoverille, käynyt tapaamassa toimittajakollegaa pikkukaupunki Jinjassa (Niili lähteen sieltä virtaamaan Victoria-järvestä kohti Egyptiä), palannut Kampalaan ja matkustanut sieltä yöbussilla Kenian puolelle, Nairobiin. Täälläkin yövyn kollegan perheen luona. Viimeiset kaksi päivää olen kuitenkin viettänyt enimmäkseen kahden Ugandan-projektista tutun parikymppisen nairobilaisen seurassa.
Sen kunniaksi, että äitienpäivään on enää kuukausi, tämän blogauksen teemana voisi olla lapset ja vanhemmuus. Lapsilisän leikkaukset kuohuttavat joidenkuiden tunteita Suomessa, mutta näistä asioista ei tietysti kiivailla täällä päin maailmaa, missä tukia ei ole. Lapsia syntyy ilman kannustimiakin rivakkaa tahtia. Suomi listattiin viime vuonna parhaaksi maaksi olla äiti. Tämä siitä huolimatta, että suomalaisäidit ovat jatkuvasti vaarassa joutua "kunnon äidit hoitavat lapsia kotona niin kauan kuin mahdollista - eipäs, vaan panevat ne äkkiä päivähoitoon sosiaalistumaan" -sodan uhreiksi. Ugandassa suuri osa äideistä ei tee kumpaakaan. Hoitoon lapsia ei viedä, koska siihen ei ole juuri kenelläkään varaa, mutta heitä ei myöskään hoideta kotona, koska siihen nyt ainakaan ei ole varaa. Lapset kulkevat siis usein mukana työpaikoille, niin vaate- kuin ruokakauppoihinkin, ja toisinaan vain lähimmälle pellolle asti. (Totta, melkeinhän jälkimmäinen on kotihoitoa...) Isompia lapsia näkee toisinaan myös isiensä seurassa näiden pitämissä kaupoissa. Tai jotain lapsia siellä hengailee, mitälie apupoikia... On huomattavasti vaikeampaa erottaa kuin Euroopassa, kuka sylivauvaa isommista lapsista on kenenkin.
Ugandalaisia lapsia ei varmaan kovin paljon varoitella namusedistä, tai ainakaan -tädeistä. Yhtenäkin päivänä supermarketissa noin viisivuotias tyttö sanoi minulle ilahtuneena "Muzungu" (ulkomaalainen/valkoinen) ja tarttui oikopäätä käteeni tahtoen seurata minua hyllyjen väliin. Vanhempia en nähnyt aluksi missään.
Muzungut noteerataan melkein kaikkialla, ja melkein aina positiivisessa mielessä. Lapset ja usein nuoret aikuisetkin huutelevat perään hyväntuulisesti. Olo on kuin julkkiksella. Vähättelevä rasismi säästetään kai sitten muista heimoista tulevia ja muunmaalaisia afrikkalaisia varten. Ainoa haitta omasta erilaisuudesta on se, että joistain tuotteista ja palveluista joutuu tinkimisen jälkeenkin maksamaan muita korkeampaa hintaa. Tuo hinta on toki edelleen naurettavan alhainen verrattuna Suomen hintatasoon.
Lapset luovat muuten turvallisuuden tunnetta aikuisellekin. Kampalassa olen kämpännyt pari yötä kaverin kaverin luona lähiössä, joka näkökulmasta riippuen on joko alemman keskiluokan rivitaloalue tai slummi (esimerkiksi kadunnimiä ei ole). En ole siellä paljon yksin pimeällä liikkunut, mutta pari kertaa palannut kuitenkin kotiin auringonlaskun jälkeen. Ryöstäjiä ja raiskaajia ei tule mieleen pelätä, kun melkein kaikkialta kuuluu yhä lapsen ääniä, ja he vilkuttelevat edelleen iloisesti, jos vain minut pimeässä huomaavat. Siellä missä on tavallisia lapsia äiteineen, ei yksinäistä ulkomaailaista naistakaan pelota.
Tämä on neljäs päiväni Keniassa. Vielä en ole nähnyt Nairobin ulkopuolella kuin maisemia bussin ikkunasta. Kyllähän tämä on (ja tämän luonnehdinnan nairobilainen kaverini Denis halusikin minusta tiristää ulos) Ugandan jälkeen melkein kuin Eurooppaan palaisi. Maaseudun viljelykset näyttävät isommilta, ihmisiä on harvemmassa, kaupungissa ei ole joka paikassa mopoja ja kaupungilla näkee huomattavasti vähemmän lapsia.
Kaikki ovat kuitenkin kovasti korostaneet, että rikollisuuden kanalta tämä on paljon Ugandaa vaarallisempi maa. Muita vaihtoehtoja kuin taksi kotiin (ja sen rekisterinumero ensin muistiin kaverin kännykkään) ei kukaan ole illalla kaupungilta kotiin palaamiseen edes ehdottanut, ja sillä linjalla olen mennyt. Ugandassa vaarat ovat helposti nähtäviä (minkä mopon tai auton alle mahdan jäädä tietä ylittäessäni?), täällä ne ovat salakavalia kuin hirvikolari tyhjällä tiellä tai kaveriporukan puheista pillastuneen ulkopuolisen äkillinen nyrkinisku jonkun päähän Helsingin yössä.
Eilen kävin paikallisten kavereideni kanssa katulapsia auttavan hyväntekeväisyysjärjestön tapahtumassa. Siellä oli ruoanjakoa lapsille, kuten yleensä joka toinen viikko. Samalla tapahtuma oli kuitenkin myös harvinaisempi juhla, jossa lapset esittivät tansseja toisilleen ja meille muille. Denis kertoi siitä, miten vaikeaa kadulla eläneitä lapsia on sopeuttaa tavalliseen elämään. He usein karkaavat toistuvasti kodeista ja lastenkodeista, koska eivät niissä saa esimerkiksi käyttää päihteitä, joista ovat riippuvaisia. Denis ja Claire opiskelevat kauppatieteitä, mutta heidän yliopistossaan on opinnot suorittaakseen tehtävä myös muutama viikko vapaaehtoistyötä. Denis teki nämä työt katulasten ja entisten sellaisten parissa.
Tapahtumassa näkikin hämmentävästi sekaisin selvästi eri tilanteessa olevia lapsia. Iso osa lapsista käyttäytyi ulkonaisesti kuin kuka tahansa aikuisen hoivissa kasvanut, mutta liepeillä pyöri myös poikia hyvin likaisissa vaatteissa ja liimapurkki nenän alla. Muutama tällainen poika tuli tervehtimään meitä ihan ystävällisesti ilman aggressiota, mutta myönnän että ensimmäisellä kerralla automaattinen reaktioni oli vetää reppu selän taakse ja pitää itseni askelen mitan päässä lapsesta. Ennen tätä olin tosin nähnyt varsin ikävännäköisen tappelunpoikasen lähistöllä. Olen pitkään ihmetellyt, keitä maailmassa ovat ne pahat ihmiset, jotka pahoinpitelevät ja raiskaavat turvattomia lapsia. Deniksen puheiden mukaan suuri osa heistä on luultavasti itsekin näitä lapsia, hieman vanhempia ja vahvempia kuin uhrinsa. "Viidakon lait" sanan pahimmassa merkityksessä. Vanhempien lapsille suomat halaukset ja tuhanteen kertaan jankutetut kiellot "Älä nyt lyö sitä naapurin Villeä" eivät varmastikaan mene hukkaan. Perimä tarjoaa potentiaalin, mutta ihminen niin kuin moni muukin nisäkäs on silti kasvuympäristönsä tuote. Pelokasta koiraa on vaikea opettaa luottavaiseksi, ja niin on pelokasta lastakin. Käyn ensi viikolla ehkä tutustumassa yhteen lastenkotiin, ja sitten voin kertoa siitä ja sen toiminnan tukemisesta lisää. Viimeiseksi jotain hyvää. Denis kertoi, että katulasten määrä Nairobissa on vähentynyt selvästi kymmenessä vuodessa, ja oikeilla toimilla on realistista, ettei heitä ole enää käytännössä lainkaan 2030-luvulla.
Sivumennen todettakoon, etten usko Afrikan olevan poikkeus siinä suhteessa, etteikö syntyvyys lähde laskuun tietyin edellytyksin. Nuoret aikuiset, joihin parhaiten tutustuin Ugandassa, edustavat hyväosaista, mutta eivät suunnattoman rikasta väestönosaa. Monilla heistä hieman alle kolmikymppisistä ei ollut lapsia, ja kahden lapsen nuorehkoja perheitäkin tapasin muutaman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti