Kuuluu olleen porua ja kohua tässä (sen aikuisten kaunokirjallisuuden) Finlandia-palkinnon jakamisen jälkeen. Ovat jotkut olleet kovasti vihaisia siitä, että verottomia apurahoja kirjoittamiseen saanut kirjailija on kehdannut arvostella rikkaita veronkiertäjiä. Sitten jotkut ovat Finlandia-voittaja Lindstedtiä puolustaneet ja veronkiertäjiä arvostelleet.
Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki herätti vastakohua argumentoimalla, että taidetta voidaan arvottaa sen perusteella, paljonko ihmiset ovat siitä valmiit maksamaan. Toisin sanoen eläessään paljon myyvä, työllään vaurastuva kirjailija on parempi kirjailija kuin semmoinen, joka saa apurahoja, elää suhteellisessa köyhyydessä ja jonka teoksia myydään melko vähän. En ole opiskellut humanistisia tieteitä yliopistossa kuin joitakin kursseja (kieliä lähinnä). En osaa heittää Lepomäen näkemystä vastaan mitään hienoja filosofia argumentteja, mutta yhden taloudellisen osaan.
Miksi teos, jonka maksuvalmis yleisö koostuu aikalaisista, on parempi kuin teos, joka puhuttelee pientä osaa kullakin ajanhetkellä elävistä ihmisistä? Joku kirjoittaa "aikamme ilmiöitä kiinnostavasti ruotivan" tai jollain muulla tavalla muodikkaan teoksen, jota ihmiset ryntäävät ostamaan kirjakaupoista ja myös lukevat, jos ei muuten niin siksi että "tästä puhutaan nyt niin paljon". Kirjan paljon rahaa niellyt mainoskampanja menee täysin nappiin. Sitten jo kymmenen-parikymmentä vuotta myöhemmin, kun olosuhteet ovat vain hieman muuttuneet, kirjat pölyttyvät hyllyssä ja uusi sukupolvi tuumaa "Paskaa se olikin", ja sitä seuraava sukupolvi hädin tuskin muistaa koko teosta.
Mikä tekee tästä teoksesta paremman kuin sellaisesta, jolla on pieni, innokas yleisö omana aikanaan ja aivan yhtä innokas yleisö kymmenen, viisikymmentä, sata tai jopa viisisataa vuotta myöhemmin? Jälkimmäisellä teoksella voi olla lopulta enemmän lukijoita, ja jos tekijänoikeudet olisivat voimassa ikuisesti, kirjailijan perikunta voisi rakentaa suuria linnoja ja lihottaa itseään herkuilla täysin ilman omia ansioitaan vain siksi, että esivanhempi sattui kirjoittamaan niin mainion teoksen. "Hetken ihme" puolestaan saa kaiken taloudellisen hyödyn itselleen ja voi halutessaan hassata sen omana elinaikanaan. Sama pätee toki muuhunkin taiteeseen kuin kirjoihin, joita tässä käytin esimerkkinä.
Puhumattakaan siitä, että kirjailija, kuvataiteilija tai muu taiteenharjoittaja, joka keksii aivan uuden tyylisuunnan, ei ole välttämättä oman aikansa suurimpien massojen suosiossa, mutta hänen tyylinsä voi olla seuraavien. Esimerkkinä (en muista nyt itse, mistä ja milloin lähtenyt ilmiö, mutta olen lukenut tästä) vaihtuvan kertojan käyttäminen kaunokirjallisuudessa. Eli se tehokeino, jossa ensimmäisen luvun kertoja on talon tytär, toisen luvun hänen veljensä, kolmannen äiti, neljännen kaikkitietävä kertoja ja niin edelleen aina tarpeen mukaan. Uudet asiat taiteessa rakentuvat usein edellisten sukupolvien työn, "innovaatioiden", pohjalle, joskaan eivät yhtä ehdottomasti kuin teknologiassa, jossa et mitenkään voisi keksiä kynttilää ennen kuin on olemassa tuli.
Ps. Kun tästä lähden kaupungille, olohuoneessamme kokoontuu kaksi ihmistä pohdiskelemaan kaunokirjallisia tekstejään sen sijaan että menisivät kahvilaan. Hirvittävää! Nekin arvonlisäverot jäävät saamatta....
Pps. Rahasta kun puhutaan, näin unta, että olin tyystin unohtanut muutaman huoneen olemassaolon kommuunista, jossa asun. Vasta kun esittelin asuntoa jollekin uudelle asukkaalle, tajusin, ettemme olleet vuoteen hyödyntäneet asunnon toista saunaosastoa kaksine kylpy- ja yksine poreammeineen, ja sen puoleinen takkaosastokin oli käyttämättä. Jatkumoa sille tosiasialle, että asunto on suunniteltu pienen, varakkaan ydinperheen asumukseksi, jonka ratkaisuissa (esim. joidenkin huoneiden äänieristys) ei ole otettu kovin hyvin huomioon muita mahdollisia käyttötarkoituksia. Olisipa edustusporeamme...
Lisäys 29.11. 2015 kello 18.55
Ppps. Yhtenä tunnisteena on Kokaiiniromaani. Olen ajatellut kirjoittaa siitä esimerkkinä kauan sitten julkaistusta kirjasta, joka toi minulle inspiroivia ajatuksia. Ne eivät kuitenkaan taida mahtua suoraan tähän.
sunnuntai 29. marraskuuta 2015
maanantai 23. marraskuuta 2015
Catherine Eddowesin kuolinpaikka
Luin vähän ennen interrailia Gummeruksen tänä vuonna kustantaman kirjan Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan. Siinä liikemies Russell Edwards kertoo uskomattoman tarinansa siitä, miten sai ostettua huutokaupasta huivin, jolla epäillään olleen yhteys syksyllä 1888 Lontoossa kauhua kylväneeseen murhaajaan. Biokemisti Jari Louhelainen puolestaan kertoo siitä, miten huivin ja nykyaikaisten dna-menetelmien avulla murhaajan todennäköinen henkilöllisyys saatiin selville. Kirja on huolella tehty ja "melkein liian hyvä tarina ollakseen totta" -aspektista huolimatta uskottava kuvaus tutkimuksesta ja itse rikoksista. En tiedä, kirjoitetaanko kirjojen takakansitekstit yleensä hirveässä kiireessä ja sinne päin. Nyt uudelleen silmätessäni huomasin, että takakannessa väitetään Louhelaisen olevan Helsingin yliopiston biokemian laitoksen dosentti. Hiuskarvan verran teoksen uskottavuutta vähentää se, että Helsingin yliopistossa ei ole biokemian laitosta.
Lähden kuitenkin siitä olettamuksesta, että kirjassa kerrotaan enimmäkseen tosiasioita. Vaikka olin kuullut murhista aiemminkin, ja kirjoitin syyskuussa 2014 Edwardsin ja Louhelaisen löytöä käsittelevän uutisen, sain kirjasta kiinnostavaa uutta tietoa varsinkin yleisistä olosuhteista 1880-luvun Lontoossa (kirja julkaistiin englanniksi syyskuussa 2014 ja asia tuotiin sen myötä julkisuuteen). Minulle on jäänyt mielikuva siitä, että yleensä julkisuudessa mässäillään "Viiltäjä-Jackin" tappaneen prostituoituja. Aiemmin ainakin itselläni mielikuvaa seurasivat mielikuvat hämyisistä, mutta kuitenkin siisteistä kaduista ja kauniista nuorista naisista, joilla oli punamustat alusvaatteet. Tai ehkä kokonaan punaiset. Murhien motiivi toki mitä ilmeisimmin oli seksuaalinen, mutta hämyiset luksushuoramielikuvat voi unohtaa. Jos samanlainen julma henkirikosaalto olisi kohdistunut samassa sosioekonomisessa asemassa oleviin miehiin, lehdet olisivat varmaan tuolloin kirjoittaneet: "Taas yksi koditon alkoholisti silvottu". Kirjan käyttämien lähteiden mukaan uhreista yhden, Catherine Eddowesin, tulojenhankkimisesta seksin myynnillä ei ole edes mitään todisteita (muiden on, aikalaiskertomuksia). Asiaa ei voi sulkea poiskaan, mutta joka tapauksessa varmemmin näitä onnettomia naisia yhdisti toisiinsa alkoholiriippuvuus, jos yhteistä nimittäjää kirkuvin otsikoin lähtee hakemaan. Vaatimattomammin otsikoin voi myös sanoa, että he olivat köyhiä ja asuivat enimmäkseen yömajoissa vailla pysyvää kotia. Poikkeuksena Mary Jane Kelly, uhreista viimeinen, jolla oli hieman pysyvämpi koti köyhyydestään huolimatta. Hän myös oli oikeasti nuori ja kaunis, vain noin 25-vuotias kuollessaan. Muut uhrit olivat yli 40-vuotiaita.
Viiltäjä-Jack ei myöskään luultavasti ollut erityisen ovela murhaaja. Hänellä vain kävi "tuuri" kun ei jäänyt verekseltään kiinni, ja sormenjälkien käyttö rikostutkimuksessa aloitettiin vasta joitain vuosia myöhemmin. Dna-todisteista sun muista tietysti puhumattakaan. Samasta syystä myöhemmin avaintodisteena käytty huivi (tai oikeastaan saali) oli aikanaan todistuskappaleena arvoton ja se saatettiin antaa huoletta asiaa tutkineen poliisin vaimolle muuten vain käyttöön. Jos murhaaja oli Aaron Kosminski, joksi tätä todisteen valossa epäillään, voidaan sanoa, että kyseessä oli tavallaan aika tavallinen henkirikosten sarja. Huono-osainen tappoi huono-osaisia. Siirtolaistaustainen, todennäköisesti skitsofreniaa sairastanut ja pian murhien jälkeen loppuiäkseen hoitoon joutunut mies tappoi köyhiä naisia. Tavanomaisempaa ehkä tietysti olisi ollut tuolloinkin, että hän olisi tappanut ryyppykavereitaan, miehiä, vailla seksuaalista motiivia. Mieluummin motiivina vaikka "tuo vei mun viimeisen hörpyn" tai "ei s-saa, mihin mun pullo on kadonnut?" Tuohon aikaan murhaajia vielä ilmeisesti hirtettiin rangaistukseksi, mutta vaikkei joutunut edes vankilaan, Kosminskin loppuelämä ei ollut helppoa. Hän muun muassa kieltäytyi syömästä monina aikoina, ja oli menehtyessään todella laihassa kunnossa.
Lontoon asuntotilanne ylipäätään oli erittäin vaikea 1880-luvulla. Nytkin sen asunnot ovat yksiä maailman kalleimmista, mutta silloin kaupunki pullisteli köyhiä, joilla oli varaa juuri ja juuri vuokrata vuodetta useamman hengen makuusalista. Viime aikoina monissa Euroopan maissa on majoitettu pakolaisia vaikkapa koulujen vanhoihin jumppasaleihin. 1880-luvun Lontoossa monien asuinolosuhteet olivat ilmeisen samankaltaiset. Poislukien nykyaikaiset wc- ja suihkutilat. Lisättynä muutamilla syöpäläisillä ja lialla. Lisättynä sillä, että omat majoitusrahat oli tienattava joka päivä itse. Ynnä sillä, että sen kaltaisissa olosuhteissa joutui asumaan vuodesta toiseen. Toivotaan, että viimeksi mainittu kohta todella jää silloisen ajan ja nykytilanteen eroksi.
Tiistaina 27. lokakuuta 2015 kävin lontoolaisen ystäväni kanssa Whitechapelissa ja erityisesti Mitre Squarella, mistä Catherine Eddowes löydettiin kuolleena 30. syyskuta 1888. Samasta paikasta väitetysti löytyi myös todistuskappale-saali. Nykyään lähitienoilla tehdään rahaa huomattavasti likaisemmilla tavoilla kuin 127 vuotta sitten. Finanssiseutua. Aukiolle rakennettiin nyt lokakuussa paraikaa uutta rakennusta, ja on täysin mahdotonta tietää, minkä kokoinen aukio oli vuonna 1888. Eräässä aidassa aukion laidalla oli allaoleva juliste. Kaksi päivää kiertokävelyn jälkeen, 29. lokakuuta, matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Pariisiin.
Lähden kuitenkin siitä olettamuksesta, että kirjassa kerrotaan enimmäkseen tosiasioita. Vaikka olin kuullut murhista aiemminkin, ja kirjoitin syyskuussa 2014 Edwardsin ja Louhelaisen löytöä käsittelevän uutisen, sain kirjasta kiinnostavaa uutta tietoa varsinkin yleisistä olosuhteista 1880-luvun Lontoossa (kirja julkaistiin englanniksi syyskuussa 2014 ja asia tuotiin sen myötä julkisuuteen). Minulle on jäänyt mielikuva siitä, että yleensä julkisuudessa mässäillään "Viiltäjä-Jackin" tappaneen prostituoituja. Aiemmin ainakin itselläni mielikuvaa seurasivat mielikuvat hämyisistä, mutta kuitenkin siisteistä kaduista ja kauniista nuorista naisista, joilla oli punamustat alusvaatteet. Tai ehkä kokonaan punaiset. Murhien motiivi toki mitä ilmeisimmin oli seksuaalinen, mutta hämyiset luksushuoramielikuvat voi unohtaa. Jos samanlainen julma henkirikosaalto olisi kohdistunut samassa sosioekonomisessa asemassa oleviin miehiin, lehdet olisivat varmaan tuolloin kirjoittaneet: "Taas yksi koditon alkoholisti silvottu". Kirjan käyttämien lähteiden mukaan uhreista yhden, Catherine Eddowesin, tulojenhankkimisesta seksin myynnillä ei ole edes mitään todisteita (muiden on, aikalaiskertomuksia). Asiaa ei voi sulkea poiskaan, mutta joka tapauksessa varmemmin näitä onnettomia naisia yhdisti toisiinsa alkoholiriippuvuus, jos yhteistä nimittäjää kirkuvin otsikoin lähtee hakemaan. Vaatimattomammin otsikoin voi myös sanoa, että he olivat köyhiä ja asuivat enimmäkseen yömajoissa vailla pysyvää kotia. Poikkeuksena Mary Jane Kelly, uhreista viimeinen, jolla oli hieman pysyvämpi koti köyhyydestään huolimatta. Hän myös oli oikeasti nuori ja kaunis, vain noin 25-vuotias kuollessaan. Muut uhrit olivat yli 40-vuotiaita.
Viiltäjä-Jack ei myöskään luultavasti ollut erityisen ovela murhaaja. Hänellä vain kävi "tuuri" kun ei jäänyt verekseltään kiinni, ja sormenjälkien käyttö rikostutkimuksessa aloitettiin vasta joitain vuosia myöhemmin. Dna-todisteista sun muista tietysti puhumattakaan. Samasta syystä myöhemmin avaintodisteena käytty huivi (tai oikeastaan saali) oli aikanaan todistuskappaleena arvoton ja se saatettiin antaa huoletta asiaa tutkineen poliisin vaimolle muuten vain käyttöön. Jos murhaaja oli Aaron Kosminski, joksi tätä todisteen valossa epäillään, voidaan sanoa, että kyseessä oli tavallaan aika tavallinen henkirikosten sarja. Huono-osainen tappoi huono-osaisia. Siirtolaistaustainen, todennäköisesti skitsofreniaa sairastanut ja pian murhien jälkeen loppuiäkseen hoitoon joutunut mies tappoi köyhiä naisia. Tavanomaisempaa ehkä tietysti olisi ollut tuolloinkin, että hän olisi tappanut ryyppykavereitaan, miehiä, vailla seksuaalista motiivia. Mieluummin motiivina vaikka "tuo vei mun viimeisen hörpyn" tai "ei s-saa, mihin mun pullo on kadonnut?" Tuohon aikaan murhaajia vielä ilmeisesti hirtettiin rangaistukseksi, mutta vaikkei joutunut edes vankilaan, Kosminskin loppuelämä ei ollut helppoa. Hän muun muassa kieltäytyi syömästä monina aikoina, ja oli menehtyessään todella laihassa kunnossa.
Lontoon asuntotilanne ylipäätään oli erittäin vaikea 1880-luvulla. Nytkin sen asunnot ovat yksiä maailman kalleimmista, mutta silloin kaupunki pullisteli köyhiä, joilla oli varaa juuri ja juuri vuokrata vuodetta useamman hengen makuusalista. Viime aikoina monissa Euroopan maissa on majoitettu pakolaisia vaikkapa koulujen vanhoihin jumppasaleihin. 1880-luvun Lontoossa monien asuinolosuhteet olivat ilmeisen samankaltaiset. Poislukien nykyaikaiset wc- ja suihkutilat. Lisättynä muutamilla syöpäläisillä ja lialla. Lisättynä sillä, että omat majoitusrahat oli tienattava joka päivä itse. Ynnä sillä, että sen kaltaisissa olosuhteissa joutui asumaan vuodesta toiseen. Toivotaan, että viimeksi mainittu kohta todella jää silloisen ajan ja nykytilanteen eroksi.
Tiistaina 27. lokakuuta 2015 kävin lontoolaisen ystäväni kanssa Whitechapelissa ja erityisesti Mitre Squarella, mistä Catherine Eddowes löydettiin kuolleena 30. syyskuta 1888. Samasta paikasta väitetysti löytyi myös todistuskappale-saali. Nykyään lähitienoilla tehdään rahaa huomattavasti likaisemmilla tavoilla kuin 127 vuotta sitten. Finanssiseutua. Aukiolle rakennettiin nyt lokakuussa paraikaa uutta rakennusta, ja on täysin mahdotonta tietää, minkä kokoinen aukio oli vuonna 1888. Eräässä aidassa aukion laidalla oli allaoleva juliste. Kaksi päivää kiertokävelyn jälkeen, 29. lokakuuta, matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Pariisiin.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Juomista Skotlannissa
Viikko Skotlannissa oli mukavan rauhallinen, sopiva sekoitus retkeilyä, rauhallista hengailua ja nähtävyyksiä.
Torstaina 22.10. tein päiväretken Edinburghista pohjoiseen, Invernessin kaupunkiin. Se on lähellä Loch Ness -järveä, mutta järvi jäi näkemättä. Sen sijaan markkinointihumpuukiin haksahtavana turistina oli pakko juoda ruoan kanssa Nessie's Monster Mash -nimistä olutta, jonka etiketissä oli tyylikäs vihreän järvihirviön kuva. Mausta sanoisin (syvällisellä oluttuntemuksellani): "Perusjees". Maku 3/5, kokemus 5/5, koska etiketti oli riittävän hieno eikä juomakaan paikan halvin olut (kai tiedätte ne tutkimukset, joiden perusteella ihminen nauttii samasta juomasta enemmän, jos luulee sen olevan kalliimpaa tai harvinaisempaa?).
Paluujunassa Invernessistä koin Skotlannin-osuuden hauskimman kohtaamisen tuntemattoman kanssa. Juttelin melkein pari tuntia heti junan lähdöstä alkaen Duncan-nimisen keski-ikäisen miekkosen kanssa. Hän on kotoisin Hebridien saarilta (Britannian saaren luoteispuolella, Irlannista taas koilliseen) ja työskentelee laivakokkina. Duncan suositteli kovasti Hebrideille matkustamista, ja Pertinkin kuvauksen mukaan ne ovat mukava lomapaikka rauhallisesta retkeilystä pitävälle. Duncan päivitteli sitä, miten kiireistä elämä varsinkin Lontoossa on kotisaariin verrattuna. Hän puhuu gaelia ainakin toisena äidinkielenä. Duncanilla on kuulemma aina parin viikon intensiivinen työjakso ja sitten pidempi vapaa, joka oli tältä erää juuri alkanut. Hänellä oli mukanaan hanaviinitonkka, josta hän valutti valkoviiniä ensin juomapulloonsa. Sitten hän osti kärrymyyjältä pullon Coca-Colaa ja pyysi mukaan kaksi mukia. Ne hän täytti välittömästi viinillä, ja tarjosi minulle lasillisen ja olisi täyttänyt sitä aina vain kun join viiniä pois, jotta saisi hanapakkauksen tyhjäksi. "Tyttöystäväni ei oikein pidä siitä että juon viiniä", tai jotain sinne päin hän sanoi. Hän halusi siis tyhjentää pakkauksen ennen kotiinpaluuta (nykyään hän asuu lähempänä Edinburghia). Kun Duncan poistui junasta useita asemia ennen minua, Coca-Cola oli yhä korkkaamatta. Hän jätti sen junaan, joten sain siitä illakseni vähän virvoitusta.
Viikonloppuretkellä (23.-25.10) joimme Pertin kanssa puolestaan lähinnä maltillisesti (hmm... lienee ollut single malt...) viskiä ja muun muassa todella hyvää inkivääriolutta, joka olikin yllätykseksemme alkoholintonta, vaikka saman valmistajan maustetut inkiväärioluet ovat alkoholijuomia. Ja teetä, sitä joimme vähän väliä. Tullochissa meillä oli jopa kokonainen samovaari lähes pelkästään omassa käytössä. Juuri nyt istun jo kotikeittiössäni Pasilassa ja nautin inkiväärivettä. Sairastuin loppureissusta, ja eri teelaatujen maku on alkanut jo vähän kyllästyttää. Onneksi tänään olo on eilistä parempi ja ääni normaalimpi.
Torstaina 22.10. tein päiväretken Edinburghista pohjoiseen, Invernessin kaupunkiin. Se on lähellä Loch Ness -järveä, mutta järvi jäi näkemättä. Sen sijaan markkinointihumpuukiin haksahtavana turistina oli pakko juoda ruoan kanssa Nessie's Monster Mash -nimistä olutta, jonka etiketissä oli tyylikäs vihreän järvihirviön kuva. Mausta sanoisin (syvällisellä oluttuntemuksellani): "Perusjees". Maku 3/5, kokemus 5/5, koska etiketti oli riittävän hieno eikä juomakaan paikan halvin olut (kai tiedätte ne tutkimukset, joiden perusteella ihminen nauttii samasta juomasta enemmän, jos luulee sen olevan kalliimpaa tai harvinaisempaa?).
Paluujunassa Invernessistä koin Skotlannin-osuuden hauskimman kohtaamisen tuntemattoman kanssa. Juttelin melkein pari tuntia heti junan lähdöstä alkaen Duncan-nimisen keski-ikäisen miekkosen kanssa. Hän on kotoisin Hebridien saarilta (Britannian saaren luoteispuolella, Irlannista taas koilliseen) ja työskentelee laivakokkina. Duncan suositteli kovasti Hebrideille matkustamista, ja Pertinkin kuvauksen mukaan ne ovat mukava lomapaikka rauhallisesta retkeilystä pitävälle. Duncan päivitteli sitä, miten kiireistä elämä varsinkin Lontoossa on kotisaariin verrattuna. Hän puhuu gaelia ainakin toisena äidinkielenä. Duncanilla on kuulemma aina parin viikon intensiivinen työjakso ja sitten pidempi vapaa, joka oli tältä erää juuri alkanut. Hänellä oli mukanaan hanaviinitonkka, josta hän valutti valkoviiniä ensin juomapulloonsa. Sitten hän osti kärrymyyjältä pullon Coca-Colaa ja pyysi mukaan kaksi mukia. Ne hän täytti välittömästi viinillä, ja tarjosi minulle lasillisen ja olisi täyttänyt sitä aina vain kun join viiniä pois, jotta saisi hanapakkauksen tyhjäksi. "Tyttöystäväni ei oikein pidä siitä että juon viiniä", tai jotain sinne päin hän sanoi. Hän halusi siis tyhjentää pakkauksen ennen kotiinpaluuta (nykyään hän asuu lähempänä Edinburghia). Kun Duncan poistui junasta useita asemia ennen minua, Coca-Cola oli yhä korkkaamatta. Hän jätti sen junaan, joten sain siitä illakseni vähän virvoitusta.
Viikonloppuretkellä (23.-25.10) joimme Pertin kanssa puolestaan lähinnä maltillisesti (hmm... lienee ollut single malt...) viskiä ja muun muassa todella hyvää inkivääriolutta, joka olikin yllätykseksemme alkoholintonta, vaikka saman valmistajan maustetut inkiväärioluet ovat alkoholijuomia. Ja teetä, sitä joimme vähän väliä. Tullochissa meillä oli jopa kokonainen samovaari lähes pelkästään omassa käytössä. Juuri nyt istun jo kotikeittiössäni Pasilassa ja nautin inkiväärivettä. Sairastuin loppureissusta, ja eri teelaatujen maku on alkanut jo vähän kyllästyttää. Onneksi tänään olo on eilistä parempi ja ääni normaalimpi.
perjantai 6. marraskuuta 2015
Tonnin reissu
Olin ajatellut joka tapauksessa summata, paljonko tähän 22 päivän interrailiin 15.10.-6.11. 2015 oikeastaan tarkalleen menikään rahaa nimenomaan matkojen ja majoitusten osalta. Yleisön pyynnöstä myös julkistan karkean laskelman.
Arvioin etukäteen, että liikutaan vajaassa tonnissa, ja sainkin tulokseksi (pyöristäen yhteenlaskettavat aina lähimpään puoleen euroon) 996,50 euroa. Matkakulujen (sisällytetty laiva- ja junayöpymiset) osuus on 863,50 euroa ja yöpymisten (viisi hostelliyötä) 133 euroa. Sanotaan siis tonni. Tämä ei sisällä kaupunkien sisällä tekemiäni matkoja (Amsterdam, Lontoo, Edinburgh, Cambridge, Pariisi, Barcelona: näissä kaikissa maksoin liikkumisesta jotain). Taksilla liikuin omilla rahoillani viisi kertaa, mikä maksoi yhteensä 60 euroa eikä ole sisällytetty tähän laskelmaan. Laskelma ei sisällä myöskään ruokia.
Sori, tyhmän näköinen laskelma taulukosta kopioituna. (Miksiköhän Bloggerissakaan ei ole oletuksena, että joku saattaisi esittää blogissaan taulukoita? Ne ovat niin paljon viihdyttävämpiä ja kiinnostavampia kuin valokuvat...)
Arvioin etukäteen, että liikutaan vajaassa tonnissa, ja sainkin tulokseksi (pyöristäen yhteenlaskettavat aina lähimpään puoleen euroon) 996,50 euroa. Matkakulujen (sisällytetty laiva- ja junayöpymiset) osuus on 863,50 euroa ja yöpymisten (viisi hostelliyötä) 133 euroa. Sanotaan siis tonni. Tämä ei sisällä kaupunkien sisällä tekemiäni matkoja (Amsterdam, Lontoo, Edinburgh, Cambridge, Pariisi, Barcelona: näissä kaikissa maksoin liikkumisesta jotain). Taksilla liikuin omilla rahoillani viisi kertaa, mikä maksoi yhteensä 60 euroa eikä ole sisällytetty tähän laskelmaan. Laskelma ei sisällä myöskään ruokia.
Sori, tyhmän näköinen laskelma taulukosta kopioituna. (Miksiköhän Bloggerissakaan ei ole oletuksena, että joku saattaisi esittää blogissaan taulukoita? Ne ovat niin paljon viihdyttävämpiä ja kiinnostavampia kuin valokuvat...)
| Reissubudjetti interrail 2015 | |||
| Reilikortti | 411 | ||
| Hki-Turun satama | 19 | ||
| Viking Grace hytillä | 38 | ||
| Ruotsin-junan lisämaksu | 7 | ||
| Yöjunan lisämaksu | 31 | ||
| Aamujunan lisämaksu 17.10. | 4,5 | ||
| Hoek van Holland- Harwich hytillä | 71,5 | ||
| Eurostar Lontoo-Pariisi 29.10. | 55 | ||
| TGV lisämaksu Pariisi-Barcelona | 26 | ||
| Lisämaksu Barcelona-Malaga | 10,5 | ||
| Lento Malaga-Helsinki | 190 | ||
| 863,5 | |||
| 2 hostelliyötä Skotlannissa | 50 | ||
| 3 hostelliyötä Barcelonassa | 83 | ||
| 133 | |||
| kolmen viikon reissukulut (ilman ruokia) | 996,5 |
torstai 5. marraskuuta 2015
Interraililla, osa 2: kuvia Skotlannista
Viikon 19.10.-26.10. vietin Skotlannissa. Suurimman osan siitä olin pääkaupungissa Edinburghissa ystäväni Pertin vieraana. Kävimme myös viikonloppuretkellä Ylämaalla. Jälkimmäisen retkiyön olimme Tulloch-nimisen aseman asemarakennukseen tehdyssä majatalossa. Tulloch lausutaan suurin piirtein "talo". Osuvaa, sillä aurinko laski juuri kun saavuimme perille ja sunnuntaiaamu oli laiska: paikassa ei juuri tullut vietettyä aikaa muuten kuin talon sisällä. Minun oli tarkoitus käydä Edinburghissa Elephant House -kahvilassa, jossa ovat kirjoittaneet niin J. K. Rowling kuin Alexander McCall Smithkin. Ainoan kerran, kun tulin käyneeksi sen ulkopuolella, liepeillä norkoili hieman liikaa omioita ottavia kiinalaisturisteja. Päädyin aidompaan "vähävaraisen kulttuuri-ihmisen" kokemukseen: halvalle falafelille saman kadun varrelle.
Brittein saarilla tuntuu olevan tapana lahjoittaa puistonpenkkejä julkisiin puistoihin omissa nimissä tai jonkun läheisen muiston kunniaksi. Tämä pitkäikäinen mies menehtyi samana vuonna, jolloin eräs suuri ravintolayritys laajeni Suomeen:
s
 |
| Edinburghin linna kaupungin keskustasta kuvattuna. |
 |
| Edinburgh - pensaiden kaupunki. |
 |
| Muistolaatta puistonpenkissä Edinburghin keskustassa. |
 | |||||
| Junamatkailua Skotlannin Ylämaalla. |
 | ||
| Etsi kuvasta silta. Se näkyy myös Harry Potter -elokuvien junakohtauksissa. Glenfinnan, Ylämaa. |
 |
| "Silta matkalla Tylypahkaan" hieman lähempää. |
 |
| Junan lumiaura. Glenfinnan. |
 | ||||||||||||||||||||||||||
| Tötteröpää taidemuseon edessä. Glasgow. |
Interraililla, osa 1: Pohjolasta Hollantiin
Rakas matkapäiväkirja,
Lähdin interrailille torstaina 15. lokakuuta. Matkustin iltakuuden jälkeen Helsingistä Turun satamaan, ja yön yli Viking Gracella Tukholmaan.
Junassa Kööpenhaminaan käytävän toiselle puolelle sattui neljän Ruotsissa asuvan yli 50-vuotiaan suomalaisnaisen ryhmä, äiti ja kolme tytärtä. Siinä tuli puitua niin hammashoidot kuin kauneusleikkaukset.
Kööpenhaminasta löysin hyvän baarin ihan läheltä asemaa. Olutta (maksoi vähemmän kuin jos olisin jättänyt matkatavarat säilytykseen ja lähtenyt kauemmas), wifi ja hyvin tilaa siinä kahden ja neljän välillä iltapäivällä.
Hampurin kautta Berliiniin, mistä yöjuna lähelle Hollannin rajaa Oberhauseniin (sai nukkua yhtäjaksoisesti melkein seitsemän tuntia). Juna oli juuri sopivasti sen verran myöhässä, ettei aamujunaa Amsterdamiin tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia. Amsterdamissa noin kello 9.30 paikallista aikaa työmatkansa viimeistä, ohjelmaltaan vapaampaa päivää viettänyt kaverini Piia tuli vastaan.
Menimme kasvitieteelliseen puutarhaan. Jo matkalla ihastelin kaupunki-istutusten ihanaa epäsäännönmukaisuutta - joku sanoisi epäsiisteyttä - sitä tuntua, että nuokin kasvit ovat kasvaneet tuohon penkkiin puolivahingossa, mutta näyttävät itse asiassa tosi kauniilta. Myös puutarha oli lumoavan kodikas. Siellä oli myös kasvihuoneissa pari pientä perhospuutarhaa. Parasta oli se, että älysimme ostaa yhteislipun puutarhaan ja siinä olevan ravintolan kolmen ruokalajin, viinin ja kahvin lounaalle. Oli hyvä päästä heti syömään kierroksen jälkeen, miettimättä minne menisi. Kahvilassa aloin katsella ihmisiä ja muistin, että hollantilaiset kai tosiaan ovat maailman pisin kansakunta (valtion alueella asuvien ihmisten keskipituudella mitattuna). Sen jälkeen koko päivä oli kaduilla kulkemisen ja ratikassa istumisen osalta yhtä erinäköisten pyöräilijöiden ihastelua. Onneksi välillä tihutti. Yhdessä päivässä en nimittäin päässyt eroon turistin huvittuneisuudesta sateenvarjo päänsä päällä pyöräileviä ihmisiä kohtaan. Tuonne ei kai koskaan iske myrsky, joka kääntäisi sateenvarjot ympäri? Alkuillasta kävin vanh Gogh -museossa, jossa oli myös Munchin näytteli. Sitten ajoin junalla reilun puolen tunnin päähän Leideniin.
Virallinen turistikuva Amsterdamista (siis pitäisikö siinä olla jotain muuta kuin minä ja mahdollisimman paljon satunnaisia pyöräilijöitä taustalla?):
Leidenissa minut majoitti vuorokaudeksi entinen työkaverini Anu. Hän myös lainasi minulle pinkkiä vieraspolkupyörää, jonka oli vastikään ostanut. Muistelin, että silloin joskus kymmenen vuotta sitten ei tullut pyöräiltyä, joten sain ensimmäisen pyöräilykokemuksen Hollannista itsekin. Oli kyllä miellyttävän mukava ja turvallinen olo, vaikkei käyttänyt kypärääkään. Vai johtuneeko siitä, että lainapyörä oli todella matala ja helposti hallittavissa verrattuna siihen pyörään, mitä lainasin Turussa, kaupungissa jossa olen edellisen kerran ajanut muulla kuin omalla fillarilla?
Virallinen turistikuva Leidenista tuulimyllymuseon juurelta:
Sunnuntai-iltana 18. lokakuuta lähdin vajaan parin tunnin junamatkan päästä Hoek van Hollandista laivalla Britannian puolelle Harwichiin. Hieman harmittaa, että olin niin väsynyt etten jaksanut katsoa illalla Rotterdamin valoja kannelta, saati vertailla laivaelämää Ruotsin-laivaan. Aika vähän krapulaa kenelläkään näytti tosin aamulla olevan, ja ihmiset olivat muutenkin oudon sivistyneen oloisia.
Ratatöiden vuoksi junaa korvaavassa bussissa Hoek van Hollandiin vaihdoin ohimennen muutaman sanan erään miehen kanssa, ja juttelimme lisää, kun olimme melkein viimeisinä ihmisinä menossa samaan aikaan laivaan sisään. (Toisin kuin Ruotsin-laivalla, tuolla ei ole sellaista karjalaivameininkiä, että ihmiset päästettäisiin sisään ihan viime hetkellä ja satamassaoloaika olisi ihan minimissään laivan siivouksenkin kannalta. Kuulemma jotkut olivat menneet laivalle syömään illalllista jo pari tuntia ennen lähtöä.) Osoittautui, että mies on saksalainen Andreas ja työskentelee biokemian alan tutkijana Cambridgen yliopistossa. Myöhemmin osoittautui, että hän ei tosiaankaan puhunut itsestään puppua. Andreas jätti minulle sähköpostiosoitteensa ja sanoi, että voisi näyttää minulle Cambridgeä, jos haluaisin tulla joskus käymään siellä. Muutaman päivän päästä kirjoitinkin hänelle sähköpostin, ja reilua viikkoa laivakohtaamisemme jälkeen istuin illallispöydässä eräässä Cambridgen yliopiston collegeista.
Jatkuu seuraavassa osassa...
Lähdin interrailille torstaina 15. lokakuuta. Matkustin iltakuuden jälkeen Helsingistä Turun satamaan, ja yön yli Viking Gracella Tukholmaan.
Junassa Kööpenhaminaan käytävän toiselle puolelle sattui neljän Ruotsissa asuvan yli 50-vuotiaan suomalaisnaisen ryhmä, äiti ja kolme tytärtä. Siinä tuli puitua niin hammashoidot kuin kauneusleikkaukset.
Kööpenhaminasta löysin hyvän baarin ihan läheltä asemaa. Olutta (maksoi vähemmän kuin jos olisin jättänyt matkatavarat säilytykseen ja lähtenyt kauemmas), wifi ja hyvin tilaa siinä kahden ja neljän välillä iltapäivällä.
Hampurin kautta Berliiniin, mistä yöjuna lähelle Hollannin rajaa Oberhauseniin (sai nukkua yhtäjaksoisesti melkein seitsemän tuntia). Juna oli juuri sopivasti sen verran myöhässä, ettei aamujunaa Amsterdamiin tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia. Amsterdamissa noin kello 9.30 paikallista aikaa työmatkansa viimeistä, ohjelmaltaan vapaampaa päivää viettänyt kaverini Piia tuli vastaan.
Menimme kasvitieteelliseen puutarhaan. Jo matkalla ihastelin kaupunki-istutusten ihanaa epäsäännönmukaisuutta - joku sanoisi epäsiisteyttä - sitä tuntua, että nuokin kasvit ovat kasvaneet tuohon penkkiin puolivahingossa, mutta näyttävät itse asiassa tosi kauniilta. Myös puutarha oli lumoavan kodikas. Siellä oli myös kasvihuoneissa pari pientä perhospuutarhaa. Parasta oli se, että älysimme ostaa yhteislipun puutarhaan ja siinä olevan ravintolan kolmen ruokalajin, viinin ja kahvin lounaalle. Oli hyvä päästä heti syömään kierroksen jälkeen, miettimättä minne menisi. Kahvilassa aloin katsella ihmisiä ja muistin, että hollantilaiset kai tosiaan ovat maailman pisin kansakunta (valtion alueella asuvien ihmisten keskipituudella mitattuna). Sen jälkeen koko päivä oli kaduilla kulkemisen ja ratikassa istumisen osalta yhtä erinäköisten pyöräilijöiden ihastelua. Onneksi välillä tihutti. Yhdessä päivässä en nimittäin päässyt eroon turistin huvittuneisuudesta sateenvarjo päänsä päällä pyöräileviä ihmisiä kohtaan. Tuonne ei kai koskaan iske myrsky, joka kääntäisi sateenvarjot ympäri? Alkuillasta kävin vanh Gogh -museossa, jossa oli myös Munchin näytteli. Sitten ajoin junalla reilun puolen tunnin päähän Leideniin.
Virallinen turistikuva Amsterdamista (siis pitäisikö siinä olla jotain muuta kuin minä ja mahdollisimman paljon satunnaisia pyöräilijöitä taustalla?):
 |
| Kuva: Piia Häkkinen |
Virallinen turistikuva Leidenista tuulimyllymuseon juurelta:
 |
| Kuva: Anu Haapala |
Ratatöiden vuoksi junaa korvaavassa bussissa Hoek van Hollandiin vaihdoin ohimennen muutaman sanan erään miehen kanssa, ja juttelimme lisää, kun olimme melkein viimeisinä ihmisinä menossa samaan aikaan laivaan sisään. (Toisin kuin Ruotsin-laivalla, tuolla ei ole sellaista karjalaivameininkiä, että ihmiset päästettäisiin sisään ihan viime hetkellä ja satamassaoloaika olisi ihan minimissään laivan siivouksenkin kannalta. Kuulemma jotkut olivat menneet laivalle syömään illalllista jo pari tuntia ennen lähtöä.) Osoittautui, että mies on saksalainen Andreas ja työskentelee biokemian alan tutkijana Cambridgen yliopistossa. Myöhemmin osoittautui, että hän ei tosiaankaan puhunut itsestään puppua. Andreas jätti minulle sähköpostiosoitteensa ja sanoi, että voisi näyttää minulle Cambridgeä, jos haluaisin tulla joskus käymään siellä. Muutaman päivän päästä kirjoitinkin hänelle sähköpostin, ja reilua viikkoa laivakohtaamisemme jälkeen istuin illallispöydässä eräässä Cambridgen yliopiston collegeista.
Jatkuu seuraavassa osassa...
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Mielikuvitushenkilön todellinen ilmentymä
Vaikka edustankin pääkaupunkilaista hipsterikansaa*, minua on jo pitkään häirinnyt "identiteettien" väärinkäyttö. Tällä tarkoitan esimerkiksi uskoa siihen, että ympäristöongelmia voisi ratkaista tietynlaisen, tunnistettavan elämäntavan avulla. Eli jos on vegaani, asuu ahtaasti kaupungin keskustassa ja harrastaa itsensä sivistämistä ja eksoottisen kuuloisia liikuntalajeja, voi aivan vapaasti lentää vaikka kolme kertaa vuodessa Berliiniin ja kerran kaukomaille menettämättä hyvän ympäristöihmisen mainettaan. Sen sijaan ihminen, jonka elämäntavan todelliset ympäristövaikutukset ovat pienemmät tai yhtä suuret ja joka ei ole koskaan minkään ympäristöihmisen maineeseen pyrkinytkään (asia voi olla jopa päinvastoin, jos haluaa esimerkiksi esiintyä kansanomaisena "lihansyöjänä"), voi jäädä samassa asiassa huomiotta tai herättää voimakkaampaa kritiikkiä ympäristöihmisten keskuudessa.
Olen miettinyt ihmisen luonteen ja mieltymysten vaikutusta ympäristökuormitukseen. Oikeastaanhan on niin, että "perussuomalainen" (en viittaa tällä puolueen jäseneen) jössikkä, jota ei ulkomailla, edes helposti lähestyttävissä rantalomakohteissa, pelleily paljon kiinnosta, voi rahvaanomaisuudestaan huolimatta olla joissain tapauksissa suurempi ympäristön ystävä kuin kulturelli, aina uusista ilmiöistä kiinnostunut kasvissyöjä.
Olen ajatellut, että täytyy olla olemassa "junttimaisia" ihmisiä, jotka oikeastaan ansaitsisvat elämäntavastaan tunnustusta myös ympäristön näkökulmasta. Mielikuvitushenkilöni ovat nyt lihallistuneet, ja itse asiassa olleet julkisuuden henkilöitä jo pari vuotta, mutta koska kunnon hipsterin tavoin en juurikaan katso televisiosta ainakaan kaupallisia kanavia, sain tietää heidän olemassaolostaan vasta nyt...
Olen itse nyt Espanjan Fuengirolassa, yhdessä suomalaisten suosituimmista rantalomakohteista ja ulkomaisista eläkepäivien viettopaikoista. Takana on melkein kolme viikkoa interrailiä; muutama tuhat kilometriä junalla ja kolme lauttamatkaa. Kotiin palaan ylihuomenna lentämällä. Täällä lomailivat aivan äskettäin (en tiedä ovatko vielä palanneet kotiin) myös "huutokauppakeisari ja -keisarinna" Aki (46) ja Heli (37) Palsanmäki, tuttuja kuulemma Nelosen ohjelmasta. Kumpikin heistä matkusti ensimmäistä kertaa elämässään lentokoneella. Paikallisesta suomeksi ilmestyvästä Fuengirola-lehdestä ja Iltalehdestä olen lukenut, että he lomailevat mieluiten yleensä Lapissa. Ensikohtaamisella 10 vuotta sitten Heli valmisti Akille makkarasoppaa ja nyt elintaso on kuulemma noussut jo sellaiseksi, että voi syödä arkena lihasoppaakin. He asuvat pienessä keskisuomalaisessa kunnassa, Uuraisilla, joten oletettavasti liikkuvat paljon autolla. Viime vuonna Aki kertoi 45-vuotissyntymäpäivistään Iltalehdessä: "Minulla kun on kaiken maailman kippoa, purnukkaa ja romua, niin enää en mitään tavaroita toivonut." Hän toivoi lahjaksi vain lahjoitusta matkakassaan Lapin-reissua varten.
Jos minun pitäisi myöntää kansanomaisten ihmisten ympäristöpalkinto, antaisin sen nyt heille. Olettaen, että Espanjan-kokemusten perusteella heitä ei huvittaisi palata kovin usein näin kauas etelään, vaan Lapin-reissut houkuttaisivat yhä enemmän.
*Uskokaa, jos tahdotte. Määritelmän mukaan hipsteri ei koskaan tunnusta olevansa sellainen. Ehkä olenkin valehipsteri...
Olen miettinyt ihmisen luonteen ja mieltymysten vaikutusta ympäristökuormitukseen. Oikeastaanhan on niin, että "perussuomalainen" (en viittaa tällä puolueen jäseneen) jössikkä, jota ei ulkomailla, edes helposti lähestyttävissä rantalomakohteissa, pelleily paljon kiinnosta, voi rahvaanomaisuudestaan huolimatta olla joissain tapauksissa suurempi ympäristön ystävä kuin kulturelli, aina uusista ilmiöistä kiinnostunut kasvissyöjä.
Olen ajatellut, että täytyy olla olemassa "junttimaisia" ihmisiä, jotka oikeastaan ansaitsisvat elämäntavastaan tunnustusta myös ympäristön näkökulmasta. Mielikuvitushenkilöni ovat nyt lihallistuneet, ja itse asiassa olleet julkisuuden henkilöitä jo pari vuotta, mutta koska kunnon hipsterin tavoin en juurikaan katso televisiosta ainakaan kaupallisia kanavia, sain tietää heidän olemassaolostaan vasta nyt...
Olen itse nyt Espanjan Fuengirolassa, yhdessä suomalaisten suosituimmista rantalomakohteista ja ulkomaisista eläkepäivien viettopaikoista. Takana on melkein kolme viikkoa interrailiä; muutama tuhat kilometriä junalla ja kolme lauttamatkaa. Kotiin palaan ylihuomenna lentämällä. Täällä lomailivat aivan äskettäin (en tiedä ovatko vielä palanneet kotiin) myös "huutokauppakeisari ja -keisarinna" Aki (46) ja Heli (37) Palsanmäki, tuttuja kuulemma Nelosen ohjelmasta. Kumpikin heistä matkusti ensimmäistä kertaa elämässään lentokoneella. Paikallisesta suomeksi ilmestyvästä Fuengirola-lehdestä ja Iltalehdestä olen lukenut, että he lomailevat mieluiten yleensä Lapissa. Ensikohtaamisella 10 vuotta sitten Heli valmisti Akille makkarasoppaa ja nyt elintaso on kuulemma noussut jo sellaiseksi, että voi syödä arkena lihasoppaakin. He asuvat pienessä keskisuomalaisessa kunnassa, Uuraisilla, joten oletettavasti liikkuvat paljon autolla. Viime vuonna Aki kertoi 45-vuotissyntymäpäivistään Iltalehdessä: "Minulla kun on kaiken maailman kippoa, purnukkaa ja romua, niin enää en mitään tavaroita toivonut." Hän toivoi lahjaksi vain lahjoitusta matkakassaan Lapin-reissua varten.
Jos minun pitäisi myöntää kansanomaisten ihmisten ympäristöpalkinto, antaisin sen nyt heille. Olettaen, että Espanjan-kokemusten perusteella heitä ei huvittaisi palata kovin usein näin kauas etelään, vaan Lapin-reissut houkuttaisivat yhä enemmän.
*Uskokaa, jos tahdotte. Määritelmän mukaan hipsteri ei koskaan tunnusta olevansa sellainen. Ehkä olenkin valehipsteri...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)