Catherine Eddowesin kuolinpaikka

Luin vähän ennen interrailia Gummeruksen tänä vuonna kustantaman kirjan Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan. Siinä liikemies Russell Edwards kertoo uskomattoman tarinansa siitä, miten sai ostettua huutokaupasta huivin, jolla epäillään olleen yhteys syksyllä 1888 Lontoossa kauhua kylväneeseen murhaajaan. Biokemisti Jari Louhelainen puolestaan kertoo siitä, miten huivin ja nykyaikaisten dna-menetelmien avulla murhaajan todennäköinen henkilöllisyys saatiin selville. Kirja on huolella tehty ja "melkein liian hyvä tarina ollakseen totta" -aspektista huolimatta uskottava kuvaus tutkimuksesta ja itse rikoksista. En tiedä, kirjoitetaanko kirjojen takakansitekstit yleensä hirveässä kiireessä ja sinne päin. Nyt uudelleen silmätessäni huomasin, että takakannessa väitetään Louhelaisen olevan Helsingin yliopiston biokemian laitoksen dosentti. Hiuskarvan verran teoksen uskottavuutta vähentää se, että Helsingin yliopistossa ei ole biokemian laitosta.

Lähden kuitenkin siitä olettamuksesta, että kirjassa kerrotaan enimmäkseen tosiasioita. Vaikka olin kuullut murhista aiemminkin, ja kirjoitin syyskuussa 2014 Edwardsin ja Louhelaisen löytöä käsittelevän uutisen, sain kirjasta kiinnostavaa uutta tietoa varsinkin yleisistä olosuhteista 1880-luvun Lontoossa (kirja julkaistiin englanniksi syyskuussa 2014 ja asia tuotiin sen myötä julkisuuteen). Minulle on jäänyt mielikuva siitä, että yleensä julkisuudessa mässäillään "Viiltäjä-Jackin" tappaneen prostituoituja. Aiemmin ainakin itselläni mielikuvaa seurasivat mielikuvat hämyisistä, mutta kuitenkin siisteistä kaduista ja kauniista nuorista naisista, joilla oli punamustat alusvaatteet. Tai ehkä kokonaan punaiset. Murhien motiivi toki mitä ilmeisimmin oli seksuaalinen, mutta hämyiset luksushuoramielikuvat voi unohtaa. Jos samanlainen julma henkirikosaalto olisi kohdistunut samassa sosioekonomisessa asemassa oleviin miehiin, lehdet olisivat varmaan tuolloin kirjoittaneet: "Taas yksi koditon alkoholisti silvottu". Kirjan käyttämien lähteiden mukaan uhreista yhden, Catherine Eddowesin, tulojenhankkimisesta seksin myynnillä ei ole edes mitään todisteita (muiden on, aikalaiskertomuksia). Asiaa ei voi sulkea poiskaan, mutta joka tapauksessa varmemmin näitä onnettomia naisia yhdisti toisiinsa alkoholiriippuvuus, jos yhteistä nimittäjää kirkuvin otsikoin lähtee hakemaan. Vaatimattomammin otsikoin voi myös sanoa, että he olivat köyhiä ja asuivat enimmäkseen yömajoissa vailla pysyvää kotia. Poikkeuksena Mary Jane Kelly, uhreista viimeinen, jolla oli hieman pysyvämpi koti köyhyydestään huolimatta. Hän myös oli oikeasti nuori ja kaunis, vain noin 25-vuotias kuollessaan. Muut uhrit olivat yli 40-vuotiaita.

Viiltäjä-Jack ei myöskään luultavasti ollut erityisen ovela murhaaja. Hänellä vain kävi "tuuri" kun ei jäänyt verekseltään kiinni, ja sormenjälkien käyttö rikostutkimuksessa aloitettiin vasta joitain vuosia myöhemmin. Dna-todisteista sun muista tietysti puhumattakaan. Samasta syystä myöhemmin avaintodisteena käytty huivi (tai oikeastaan saali) oli aikanaan todistuskappaleena arvoton ja se saatettiin antaa huoletta asiaa tutkineen poliisin vaimolle muuten vain käyttöön. Jos murhaaja oli Aaron Kosminski, joksi tätä todisteen valossa epäillään, voidaan sanoa, että kyseessä oli tavallaan aika tavallinen henkirikosten sarja. Huono-osainen tappoi huono-osaisia. Siirtolaistaustainen, todennäköisesti skitsofreniaa sairastanut ja pian murhien jälkeen loppuiäkseen hoitoon joutunut mies tappoi köyhiä naisia. Tavanomaisempaa ehkä tietysti olisi ollut tuolloinkin, että hän olisi tappanut ryyppykavereitaan, miehiä, vailla seksuaalista motiivia. Mieluummin motiivina vaikka "tuo vei mun viimeisen hörpyn" tai "ei s-saa, mihin mun pullo on kadonnut?" Tuohon aikaan murhaajia vielä ilmeisesti hirtettiin rangaistukseksi, mutta vaikkei joutunut edes vankilaan, Kosminskin loppuelämä ei ollut helppoa. Hän muun muassa kieltäytyi syömästä monina aikoina, ja oli menehtyessään todella laihassa kunnossa.

Lontoon asuntotilanne ylipäätään oli erittäin vaikea 1880-luvulla. Nytkin sen asunnot ovat yksiä maailman kalleimmista, mutta silloin kaupunki pullisteli köyhiä, joilla oli varaa juuri ja juuri vuokrata vuodetta useamman hengen makuusalista. Viime aikoina monissa Euroopan maissa on majoitettu pakolaisia vaikkapa koulujen vanhoihin jumppasaleihin. 1880-luvun Lontoossa monien asuinolosuhteet olivat ilmeisen samankaltaiset. Poislukien nykyaikaiset wc- ja suihkutilat. Lisättynä muutamilla syöpäläisillä ja lialla. Lisättynä sillä, että omat majoitusrahat oli tienattava joka päivä itse. Ynnä sillä, että sen kaltaisissa olosuhteissa joutui asumaan vuodesta toiseen. Toivotaan, että viimeksi mainittu kohta todella jää silloisen ajan ja nykytilanteen eroksi.

Tiistaina 27. lokakuuta 2015 kävin lontoolaisen ystäväni kanssa Whitechapelissa ja erityisesti Mitre Squarella, mistä Catherine Eddowes löydettiin kuolleena 30. syyskuta 1888. Samasta paikasta väitetysti löytyi myös todistuskappale-saali. Nykyään lähitienoilla tehdään rahaa huomattavasti likaisemmilla tavoilla kuin 127 vuotta sitten. Finanssiseutua. Aukiolle rakennettiin nyt lokakuussa paraikaa uutta rakennusta, ja on täysin mahdotonta tietää, minkä kokoinen aukio oli vuonna 1888. Eräässä aidassa aukion laidalla oli allaoleva juliste. Kaksi päivää kiertokävelyn jälkeen, 29. lokakuuta, matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Pariisiin.