Kuuluu olleen porua ja kohua tässä (sen aikuisten kaunokirjallisuuden) Finlandia-palkinnon jakamisen jälkeen. Ovat jotkut olleet kovasti vihaisia siitä, että verottomia apurahoja kirjoittamiseen saanut kirjailija on kehdannut arvostella rikkaita veronkiertäjiä. Sitten jotkut ovat Finlandia-voittaja Lindstedtiä puolustaneet ja veronkiertäjiä arvostelleet.
Kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki herätti vastakohua argumentoimalla, että taidetta voidaan arvottaa sen perusteella, paljonko ihmiset ovat siitä valmiit maksamaan. Toisin sanoen eläessään paljon myyvä, työllään vaurastuva kirjailija on parempi kirjailija kuin semmoinen, joka saa apurahoja, elää suhteellisessa köyhyydessä ja jonka teoksia myydään melko vähän. En ole opiskellut humanistisia tieteitä yliopistossa kuin joitakin kursseja (kieliä lähinnä). En osaa heittää Lepomäen näkemystä vastaan mitään hienoja filosofia argumentteja, mutta yhden taloudellisen osaan.
Miksi teos, jonka maksuvalmis yleisö koostuu aikalaisista, on parempi kuin teos, joka puhuttelee pientä osaa kullakin ajanhetkellä elävistä ihmisistä? Joku kirjoittaa "aikamme ilmiöitä kiinnostavasti ruotivan" tai jollain muulla tavalla muodikkaan teoksen, jota ihmiset ryntäävät ostamaan kirjakaupoista ja myös lukevat, jos ei muuten niin siksi että "tästä puhutaan nyt niin paljon". Kirjan paljon rahaa niellyt mainoskampanja menee täysin nappiin. Sitten jo kymmenen-parikymmentä vuotta myöhemmin, kun olosuhteet ovat vain hieman muuttuneet, kirjat pölyttyvät hyllyssä ja uusi sukupolvi tuumaa "Paskaa se olikin", ja sitä seuraava sukupolvi hädin tuskin muistaa koko teosta.
Mikä tekee tästä teoksesta paremman kuin sellaisesta, jolla on pieni, innokas yleisö omana aikanaan ja aivan yhtä innokas yleisö kymmenen, viisikymmentä, sata tai jopa viisisataa vuotta myöhemmin? Jälkimmäisellä teoksella voi olla lopulta enemmän lukijoita, ja jos tekijänoikeudet olisivat voimassa ikuisesti, kirjailijan perikunta voisi rakentaa suuria linnoja ja lihottaa itseään herkuilla täysin ilman omia ansioitaan vain siksi, että esivanhempi sattui kirjoittamaan niin mainion teoksen. "Hetken ihme" puolestaan saa kaiken taloudellisen hyödyn itselleen ja voi halutessaan hassata sen omana elinaikanaan. Sama pätee toki muuhunkin taiteeseen kuin kirjoihin, joita tässä käytin esimerkkinä.
Puhumattakaan siitä, että kirjailija, kuvataiteilija tai muu taiteenharjoittaja, joka keksii aivan uuden tyylisuunnan, ei ole välttämättä oman aikansa suurimpien massojen suosiossa, mutta hänen tyylinsä voi olla seuraavien. Esimerkkinä (en muista nyt itse, mistä ja milloin lähtenyt ilmiö, mutta olen lukenut tästä) vaihtuvan kertojan käyttäminen kaunokirjallisuudessa. Eli se tehokeino, jossa ensimmäisen luvun kertoja on talon tytär, toisen luvun hänen veljensä, kolmannen äiti, neljännen kaikkitietävä kertoja ja niin edelleen aina tarpeen mukaan. Uudet asiat taiteessa rakentuvat usein edellisten sukupolvien työn, "innovaatioiden", pohjalle, joskaan eivät yhtä ehdottomasti kuin teknologiassa, jossa et mitenkään voisi keksiä kynttilää ennen kuin on olemassa tuli.
Ps. Kun tästä lähden kaupungille, olohuoneessamme kokoontuu kaksi ihmistä pohdiskelemaan kaunokirjallisia tekstejään sen sijaan että menisivät kahvilaan. Hirvittävää! Nekin arvonlisäverot jäävät saamatta....
Pps. Rahasta kun puhutaan, näin unta, että olin tyystin unohtanut muutaman huoneen olemassaolon kommuunista, jossa asun. Vasta kun esittelin asuntoa jollekin uudelle asukkaalle, tajusin, ettemme olleet vuoteen hyödyntäneet asunnon toista saunaosastoa kaksine kylpy- ja yksine poreammeineen, ja sen puoleinen takkaosastokin oli käyttämättä. Jatkumoa sille tosiasialle, että asunto on suunniteltu pienen, varakkaan ydinperheen asumukseksi, jonka ratkaisuissa (esim. joidenkin huoneiden äänieristys) ei ole otettu kovin hyvin huomioon muita mahdollisia käyttötarkoituksia. Olisipa edustusporeamme...
Lisäys 29.11. 2015 kello 18.55
Ppps. Yhtenä tunnisteena on Kokaiiniromaani. Olen ajatellut kirjoittaa siitä esimerkkinä kauan sitten julkaistusta kirjasta, joka toi minulle inspiroivia ajatuksia. Ne eivät kuitenkaan taida mahtua suoraan tähän.
sunnuntai 29. marraskuuta 2015
maanantai 23. marraskuuta 2015
Catherine Eddowesin kuolinpaikka
Luin vähän ennen interrailia Gummeruksen tänä vuonna kustantaman kirjan Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan. Siinä liikemies Russell Edwards kertoo uskomattoman tarinansa siitä, miten sai ostettua huutokaupasta huivin, jolla epäillään olleen yhteys syksyllä 1888 Lontoossa kauhua kylväneeseen murhaajaan. Biokemisti Jari Louhelainen puolestaan kertoo siitä, miten huivin ja nykyaikaisten dna-menetelmien avulla murhaajan todennäköinen henkilöllisyys saatiin selville. Kirja on huolella tehty ja "melkein liian hyvä tarina ollakseen totta" -aspektista huolimatta uskottava kuvaus tutkimuksesta ja itse rikoksista. En tiedä, kirjoitetaanko kirjojen takakansitekstit yleensä hirveässä kiireessä ja sinne päin. Nyt uudelleen silmätessäni huomasin, että takakannessa väitetään Louhelaisen olevan Helsingin yliopiston biokemian laitoksen dosentti. Hiuskarvan verran teoksen uskottavuutta vähentää se, että Helsingin yliopistossa ei ole biokemian laitosta.
Lähden kuitenkin siitä olettamuksesta, että kirjassa kerrotaan enimmäkseen tosiasioita. Vaikka olin kuullut murhista aiemminkin, ja kirjoitin syyskuussa 2014 Edwardsin ja Louhelaisen löytöä käsittelevän uutisen, sain kirjasta kiinnostavaa uutta tietoa varsinkin yleisistä olosuhteista 1880-luvun Lontoossa (kirja julkaistiin englanniksi syyskuussa 2014 ja asia tuotiin sen myötä julkisuuteen). Minulle on jäänyt mielikuva siitä, että yleensä julkisuudessa mässäillään "Viiltäjä-Jackin" tappaneen prostituoituja. Aiemmin ainakin itselläni mielikuvaa seurasivat mielikuvat hämyisistä, mutta kuitenkin siisteistä kaduista ja kauniista nuorista naisista, joilla oli punamustat alusvaatteet. Tai ehkä kokonaan punaiset. Murhien motiivi toki mitä ilmeisimmin oli seksuaalinen, mutta hämyiset luksushuoramielikuvat voi unohtaa. Jos samanlainen julma henkirikosaalto olisi kohdistunut samassa sosioekonomisessa asemassa oleviin miehiin, lehdet olisivat varmaan tuolloin kirjoittaneet: "Taas yksi koditon alkoholisti silvottu". Kirjan käyttämien lähteiden mukaan uhreista yhden, Catherine Eddowesin, tulojenhankkimisesta seksin myynnillä ei ole edes mitään todisteita (muiden on, aikalaiskertomuksia). Asiaa ei voi sulkea poiskaan, mutta joka tapauksessa varmemmin näitä onnettomia naisia yhdisti toisiinsa alkoholiriippuvuus, jos yhteistä nimittäjää kirkuvin otsikoin lähtee hakemaan. Vaatimattomammin otsikoin voi myös sanoa, että he olivat köyhiä ja asuivat enimmäkseen yömajoissa vailla pysyvää kotia. Poikkeuksena Mary Jane Kelly, uhreista viimeinen, jolla oli hieman pysyvämpi koti köyhyydestään huolimatta. Hän myös oli oikeasti nuori ja kaunis, vain noin 25-vuotias kuollessaan. Muut uhrit olivat yli 40-vuotiaita.
Viiltäjä-Jack ei myöskään luultavasti ollut erityisen ovela murhaaja. Hänellä vain kävi "tuuri" kun ei jäänyt verekseltään kiinni, ja sormenjälkien käyttö rikostutkimuksessa aloitettiin vasta joitain vuosia myöhemmin. Dna-todisteista sun muista tietysti puhumattakaan. Samasta syystä myöhemmin avaintodisteena käytty huivi (tai oikeastaan saali) oli aikanaan todistuskappaleena arvoton ja se saatettiin antaa huoletta asiaa tutkineen poliisin vaimolle muuten vain käyttöön. Jos murhaaja oli Aaron Kosminski, joksi tätä todisteen valossa epäillään, voidaan sanoa, että kyseessä oli tavallaan aika tavallinen henkirikosten sarja. Huono-osainen tappoi huono-osaisia. Siirtolaistaustainen, todennäköisesti skitsofreniaa sairastanut ja pian murhien jälkeen loppuiäkseen hoitoon joutunut mies tappoi köyhiä naisia. Tavanomaisempaa ehkä tietysti olisi ollut tuolloinkin, että hän olisi tappanut ryyppykavereitaan, miehiä, vailla seksuaalista motiivia. Mieluummin motiivina vaikka "tuo vei mun viimeisen hörpyn" tai "ei s-saa, mihin mun pullo on kadonnut?" Tuohon aikaan murhaajia vielä ilmeisesti hirtettiin rangaistukseksi, mutta vaikkei joutunut edes vankilaan, Kosminskin loppuelämä ei ollut helppoa. Hän muun muassa kieltäytyi syömästä monina aikoina, ja oli menehtyessään todella laihassa kunnossa.
Lontoon asuntotilanne ylipäätään oli erittäin vaikea 1880-luvulla. Nytkin sen asunnot ovat yksiä maailman kalleimmista, mutta silloin kaupunki pullisteli köyhiä, joilla oli varaa juuri ja juuri vuokrata vuodetta useamman hengen makuusalista. Viime aikoina monissa Euroopan maissa on majoitettu pakolaisia vaikkapa koulujen vanhoihin jumppasaleihin. 1880-luvun Lontoossa monien asuinolosuhteet olivat ilmeisen samankaltaiset. Poislukien nykyaikaiset wc- ja suihkutilat. Lisättynä muutamilla syöpäläisillä ja lialla. Lisättynä sillä, että omat majoitusrahat oli tienattava joka päivä itse. Ynnä sillä, että sen kaltaisissa olosuhteissa joutui asumaan vuodesta toiseen. Toivotaan, että viimeksi mainittu kohta todella jää silloisen ajan ja nykytilanteen eroksi.
Tiistaina 27. lokakuuta 2015 kävin lontoolaisen ystäväni kanssa Whitechapelissa ja erityisesti Mitre Squarella, mistä Catherine Eddowes löydettiin kuolleena 30. syyskuta 1888. Samasta paikasta väitetysti löytyi myös todistuskappale-saali. Nykyään lähitienoilla tehdään rahaa huomattavasti likaisemmilla tavoilla kuin 127 vuotta sitten. Finanssiseutua. Aukiolle rakennettiin nyt lokakuussa paraikaa uutta rakennusta, ja on täysin mahdotonta tietää, minkä kokoinen aukio oli vuonna 1888. Eräässä aidassa aukion laidalla oli allaoleva juliste. Kaksi päivää kiertokävelyn jälkeen, 29. lokakuuta, matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Pariisiin.
Lähden kuitenkin siitä olettamuksesta, että kirjassa kerrotaan enimmäkseen tosiasioita. Vaikka olin kuullut murhista aiemminkin, ja kirjoitin syyskuussa 2014 Edwardsin ja Louhelaisen löytöä käsittelevän uutisen, sain kirjasta kiinnostavaa uutta tietoa varsinkin yleisistä olosuhteista 1880-luvun Lontoossa (kirja julkaistiin englanniksi syyskuussa 2014 ja asia tuotiin sen myötä julkisuuteen). Minulle on jäänyt mielikuva siitä, että yleensä julkisuudessa mässäillään "Viiltäjä-Jackin" tappaneen prostituoituja. Aiemmin ainakin itselläni mielikuvaa seurasivat mielikuvat hämyisistä, mutta kuitenkin siisteistä kaduista ja kauniista nuorista naisista, joilla oli punamustat alusvaatteet. Tai ehkä kokonaan punaiset. Murhien motiivi toki mitä ilmeisimmin oli seksuaalinen, mutta hämyiset luksushuoramielikuvat voi unohtaa. Jos samanlainen julma henkirikosaalto olisi kohdistunut samassa sosioekonomisessa asemassa oleviin miehiin, lehdet olisivat varmaan tuolloin kirjoittaneet: "Taas yksi koditon alkoholisti silvottu". Kirjan käyttämien lähteiden mukaan uhreista yhden, Catherine Eddowesin, tulojenhankkimisesta seksin myynnillä ei ole edes mitään todisteita (muiden on, aikalaiskertomuksia). Asiaa ei voi sulkea poiskaan, mutta joka tapauksessa varmemmin näitä onnettomia naisia yhdisti toisiinsa alkoholiriippuvuus, jos yhteistä nimittäjää kirkuvin otsikoin lähtee hakemaan. Vaatimattomammin otsikoin voi myös sanoa, että he olivat köyhiä ja asuivat enimmäkseen yömajoissa vailla pysyvää kotia. Poikkeuksena Mary Jane Kelly, uhreista viimeinen, jolla oli hieman pysyvämpi koti köyhyydestään huolimatta. Hän myös oli oikeasti nuori ja kaunis, vain noin 25-vuotias kuollessaan. Muut uhrit olivat yli 40-vuotiaita.
Viiltäjä-Jack ei myöskään luultavasti ollut erityisen ovela murhaaja. Hänellä vain kävi "tuuri" kun ei jäänyt verekseltään kiinni, ja sormenjälkien käyttö rikostutkimuksessa aloitettiin vasta joitain vuosia myöhemmin. Dna-todisteista sun muista tietysti puhumattakaan. Samasta syystä myöhemmin avaintodisteena käytty huivi (tai oikeastaan saali) oli aikanaan todistuskappaleena arvoton ja se saatettiin antaa huoletta asiaa tutkineen poliisin vaimolle muuten vain käyttöön. Jos murhaaja oli Aaron Kosminski, joksi tätä todisteen valossa epäillään, voidaan sanoa, että kyseessä oli tavallaan aika tavallinen henkirikosten sarja. Huono-osainen tappoi huono-osaisia. Siirtolaistaustainen, todennäköisesti skitsofreniaa sairastanut ja pian murhien jälkeen loppuiäkseen hoitoon joutunut mies tappoi köyhiä naisia. Tavanomaisempaa ehkä tietysti olisi ollut tuolloinkin, että hän olisi tappanut ryyppykavereitaan, miehiä, vailla seksuaalista motiivia. Mieluummin motiivina vaikka "tuo vei mun viimeisen hörpyn" tai "ei s-saa, mihin mun pullo on kadonnut?" Tuohon aikaan murhaajia vielä ilmeisesti hirtettiin rangaistukseksi, mutta vaikkei joutunut edes vankilaan, Kosminskin loppuelämä ei ollut helppoa. Hän muun muassa kieltäytyi syömästä monina aikoina, ja oli menehtyessään todella laihassa kunnossa.
Lontoon asuntotilanne ylipäätään oli erittäin vaikea 1880-luvulla. Nytkin sen asunnot ovat yksiä maailman kalleimmista, mutta silloin kaupunki pullisteli köyhiä, joilla oli varaa juuri ja juuri vuokrata vuodetta useamman hengen makuusalista. Viime aikoina monissa Euroopan maissa on majoitettu pakolaisia vaikkapa koulujen vanhoihin jumppasaleihin. 1880-luvun Lontoossa monien asuinolosuhteet olivat ilmeisen samankaltaiset. Poislukien nykyaikaiset wc- ja suihkutilat. Lisättynä muutamilla syöpäläisillä ja lialla. Lisättynä sillä, että omat majoitusrahat oli tienattava joka päivä itse. Ynnä sillä, että sen kaltaisissa olosuhteissa joutui asumaan vuodesta toiseen. Toivotaan, että viimeksi mainittu kohta todella jää silloisen ajan ja nykytilanteen eroksi.
Tiistaina 27. lokakuuta 2015 kävin lontoolaisen ystäväni kanssa Whitechapelissa ja erityisesti Mitre Squarella, mistä Catherine Eddowes löydettiin kuolleena 30. syyskuta 1888. Samasta paikasta väitetysti löytyi myös todistuskappale-saali. Nykyään lähitienoilla tehdään rahaa huomattavasti likaisemmilla tavoilla kuin 127 vuotta sitten. Finanssiseutua. Aukiolle rakennettiin nyt lokakuussa paraikaa uutta rakennusta, ja on täysin mahdotonta tietää, minkä kokoinen aukio oli vuonna 1888. Eräässä aidassa aukion laidalla oli allaoleva juliste. Kaksi päivää kiertokävelyn jälkeen, 29. lokakuuta, matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni Pariisiin.
sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Juomista Skotlannissa
Viikko Skotlannissa oli mukavan rauhallinen, sopiva sekoitus retkeilyä, rauhallista hengailua ja nähtävyyksiä.
Torstaina 22.10. tein päiväretken Edinburghista pohjoiseen, Invernessin kaupunkiin. Se on lähellä Loch Ness -järveä, mutta järvi jäi näkemättä. Sen sijaan markkinointihumpuukiin haksahtavana turistina oli pakko juoda ruoan kanssa Nessie's Monster Mash -nimistä olutta, jonka etiketissä oli tyylikäs vihreän järvihirviön kuva. Mausta sanoisin (syvällisellä oluttuntemuksellani): "Perusjees". Maku 3/5, kokemus 5/5, koska etiketti oli riittävän hieno eikä juomakaan paikan halvin olut (kai tiedätte ne tutkimukset, joiden perusteella ihminen nauttii samasta juomasta enemmän, jos luulee sen olevan kalliimpaa tai harvinaisempaa?).
Paluujunassa Invernessistä koin Skotlannin-osuuden hauskimman kohtaamisen tuntemattoman kanssa. Juttelin melkein pari tuntia heti junan lähdöstä alkaen Duncan-nimisen keski-ikäisen miekkosen kanssa. Hän on kotoisin Hebridien saarilta (Britannian saaren luoteispuolella, Irlannista taas koilliseen) ja työskentelee laivakokkina. Duncan suositteli kovasti Hebrideille matkustamista, ja Pertinkin kuvauksen mukaan ne ovat mukava lomapaikka rauhallisesta retkeilystä pitävälle. Duncan päivitteli sitä, miten kiireistä elämä varsinkin Lontoossa on kotisaariin verrattuna. Hän puhuu gaelia ainakin toisena äidinkielenä. Duncanilla on kuulemma aina parin viikon intensiivinen työjakso ja sitten pidempi vapaa, joka oli tältä erää juuri alkanut. Hänellä oli mukanaan hanaviinitonkka, josta hän valutti valkoviiniä ensin juomapulloonsa. Sitten hän osti kärrymyyjältä pullon Coca-Colaa ja pyysi mukaan kaksi mukia. Ne hän täytti välittömästi viinillä, ja tarjosi minulle lasillisen ja olisi täyttänyt sitä aina vain kun join viiniä pois, jotta saisi hanapakkauksen tyhjäksi. "Tyttöystäväni ei oikein pidä siitä että juon viiniä", tai jotain sinne päin hän sanoi. Hän halusi siis tyhjentää pakkauksen ennen kotiinpaluuta (nykyään hän asuu lähempänä Edinburghia). Kun Duncan poistui junasta useita asemia ennen minua, Coca-Cola oli yhä korkkaamatta. Hän jätti sen junaan, joten sain siitä illakseni vähän virvoitusta.
Viikonloppuretkellä (23.-25.10) joimme Pertin kanssa puolestaan lähinnä maltillisesti (hmm... lienee ollut single malt...) viskiä ja muun muassa todella hyvää inkivääriolutta, joka olikin yllätykseksemme alkoholintonta, vaikka saman valmistajan maustetut inkiväärioluet ovat alkoholijuomia. Ja teetä, sitä joimme vähän väliä. Tullochissa meillä oli jopa kokonainen samovaari lähes pelkästään omassa käytössä. Juuri nyt istun jo kotikeittiössäni Pasilassa ja nautin inkiväärivettä. Sairastuin loppureissusta, ja eri teelaatujen maku on alkanut jo vähän kyllästyttää. Onneksi tänään olo on eilistä parempi ja ääni normaalimpi.
Torstaina 22.10. tein päiväretken Edinburghista pohjoiseen, Invernessin kaupunkiin. Se on lähellä Loch Ness -järveä, mutta järvi jäi näkemättä. Sen sijaan markkinointihumpuukiin haksahtavana turistina oli pakko juoda ruoan kanssa Nessie's Monster Mash -nimistä olutta, jonka etiketissä oli tyylikäs vihreän järvihirviön kuva. Mausta sanoisin (syvällisellä oluttuntemuksellani): "Perusjees". Maku 3/5, kokemus 5/5, koska etiketti oli riittävän hieno eikä juomakaan paikan halvin olut (kai tiedätte ne tutkimukset, joiden perusteella ihminen nauttii samasta juomasta enemmän, jos luulee sen olevan kalliimpaa tai harvinaisempaa?).
Paluujunassa Invernessistä koin Skotlannin-osuuden hauskimman kohtaamisen tuntemattoman kanssa. Juttelin melkein pari tuntia heti junan lähdöstä alkaen Duncan-nimisen keski-ikäisen miekkosen kanssa. Hän on kotoisin Hebridien saarilta (Britannian saaren luoteispuolella, Irlannista taas koilliseen) ja työskentelee laivakokkina. Duncan suositteli kovasti Hebrideille matkustamista, ja Pertinkin kuvauksen mukaan ne ovat mukava lomapaikka rauhallisesta retkeilystä pitävälle. Duncan päivitteli sitä, miten kiireistä elämä varsinkin Lontoossa on kotisaariin verrattuna. Hän puhuu gaelia ainakin toisena äidinkielenä. Duncanilla on kuulemma aina parin viikon intensiivinen työjakso ja sitten pidempi vapaa, joka oli tältä erää juuri alkanut. Hänellä oli mukanaan hanaviinitonkka, josta hän valutti valkoviiniä ensin juomapulloonsa. Sitten hän osti kärrymyyjältä pullon Coca-Colaa ja pyysi mukaan kaksi mukia. Ne hän täytti välittömästi viinillä, ja tarjosi minulle lasillisen ja olisi täyttänyt sitä aina vain kun join viiniä pois, jotta saisi hanapakkauksen tyhjäksi. "Tyttöystäväni ei oikein pidä siitä että juon viiniä", tai jotain sinne päin hän sanoi. Hän halusi siis tyhjentää pakkauksen ennen kotiinpaluuta (nykyään hän asuu lähempänä Edinburghia). Kun Duncan poistui junasta useita asemia ennen minua, Coca-Cola oli yhä korkkaamatta. Hän jätti sen junaan, joten sain siitä illakseni vähän virvoitusta.
Viikonloppuretkellä (23.-25.10) joimme Pertin kanssa puolestaan lähinnä maltillisesti (hmm... lienee ollut single malt...) viskiä ja muun muassa todella hyvää inkivääriolutta, joka olikin yllätykseksemme alkoholintonta, vaikka saman valmistajan maustetut inkiväärioluet ovat alkoholijuomia. Ja teetä, sitä joimme vähän väliä. Tullochissa meillä oli jopa kokonainen samovaari lähes pelkästään omassa käytössä. Juuri nyt istun jo kotikeittiössäni Pasilassa ja nautin inkiväärivettä. Sairastuin loppureissusta, ja eri teelaatujen maku on alkanut jo vähän kyllästyttää. Onneksi tänään olo on eilistä parempi ja ääni normaalimpi.
perjantai 6. marraskuuta 2015
Tonnin reissu
Olin ajatellut joka tapauksessa summata, paljonko tähän 22 päivän interrailiin 15.10.-6.11. 2015 oikeastaan tarkalleen menikään rahaa nimenomaan matkojen ja majoitusten osalta. Yleisön pyynnöstä myös julkistan karkean laskelman.
Arvioin etukäteen, että liikutaan vajaassa tonnissa, ja sainkin tulokseksi (pyöristäen yhteenlaskettavat aina lähimpään puoleen euroon) 996,50 euroa. Matkakulujen (sisällytetty laiva- ja junayöpymiset) osuus on 863,50 euroa ja yöpymisten (viisi hostelliyötä) 133 euroa. Sanotaan siis tonni. Tämä ei sisällä kaupunkien sisällä tekemiäni matkoja (Amsterdam, Lontoo, Edinburgh, Cambridge, Pariisi, Barcelona: näissä kaikissa maksoin liikkumisesta jotain). Taksilla liikuin omilla rahoillani viisi kertaa, mikä maksoi yhteensä 60 euroa eikä ole sisällytetty tähän laskelmaan. Laskelma ei sisällä myöskään ruokia.
Sori, tyhmän näköinen laskelma taulukosta kopioituna. (Miksiköhän Bloggerissakaan ei ole oletuksena, että joku saattaisi esittää blogissaan taulukoita? Ne ovat niin paljon viihdyttävämpiä ja kiinnostavampia kuin valokuvat...)
Arvioin etukäteen, että liikutaan vajaassa tonnissa, ja sainkin tulokseksi (pyöristäen yhteenlaskettavat aina lähimpään puoleen euroon) 996,50 euroa. Matkakulujen (sisällytetty laiva- ja junayöpymiset) osuus on 863,50 euroa ja yöpymisten (viisi hostelliyötä) 133 euroa. Sanotaan siis tonni. Tämä ei sisällä kaupunkien sisällä tekemiäni matkoja (Amsterdam, Lontoo, Edinburgh, Cambridge, Pariisi, Barcelona: näissä kaikissa maksoin liikkumisesta jotain). Taksilla liikuin omilla rahoillani viisi kertaa, mikä maksoi yhteensä 60 euroa eikä ole sisällytetty tähän laskelmaan. Laskelma ei sisällä myöskään ruokia.
Sori, tyhmän näköinen laskelma taulukosta kopioituna. (Miksiköhän Bloggerissakaan ei ole oletuksena, että joku saattaisi esittää blogissaan taulukoita? Ne ovat niin paljon viihdyttävämpiä ja kiinnostavampia kuin valokuvat...)
| Reissubudjetti interrail 2015 | |||
| Reilikortti | 411 | ||
| Hki-Turun satama | 19 | ||
| Viking Grace hytillä | 38 | ||
| Ruotsin-junan lisämaksu | 7 | ||
| Yöjunan lisämaksu | 31 | ||
| Aamujunan lisämaksu 17.10. | 4,5 | ||
| Hoek van Holland- Harwich hytillä | 71,5 | ||
| Eurostar Lontoo-Pariisi 29.10. | 55 | ||
| TGV lisämaksu Pariisi-Barcelona | 26 | ||
| Lisämaksu Barcelona-Malaga | 10,5 | ||
| Lento Malaga-Helsinki | 190 | ||
| 863,5 | |||
| 2 hostelliyötä Skotlannissa | 50 | ||
| 3 hostelliyötä Barcelonassa | 83 | ||
| 133 | |||
| kolmen viikon reissukulut (ilman ruokia) | 996,5 |
torstai 5. marraskuuta 2015
Interraililla, osa 2: kuvia Skotlannista
Viikon 19.10.-26.10. vietin Skotlannissa. Suurimman osan siitä olin pääkaupungissa Edinburghissa ystäväni Pertin vieraana. Kävimme myös viikonloppuretkellä Ylämaalla. Jälkimmäisen retkiyön olimme Tulloch-nimisen aseman asemarakennukseen tehdyssä majatalossa. Tulloch lausutaan suurin piirtein "talo". Osuvaa, sillä aurinko laski juuri kun saavuimme perille ja sunnuntaiaamu oli laiska: paikassa ei juuri tullut vietettyä aikaa muuten kuin talon sisällä. Minun oli tarkoitus käydä Edinburghissa Elephant House -kahvilassa, jossa ovat kirjoittaneet niin J. K. Rowling kuin Alexander McCall Smithkin. Ainoan kerran, kun tulin käyneeksi sen ulkopuolella, liepeillä norkoili hieman liikaa omioita ottavia kiinalaisturisteja. Päädyin aidompaan "vähävaraisen kulttuuri-ihmisen" kokemukseen: halvalle falafelille saman kadun varrelle.
Brittein saarilla tuntuu olevan tapana lahjoittaa puistonpenkkejä julkisiin puistoihin omissa nimissä tai jonkun läheisen muiston kunniaksi. Tämä pitkäikäinen mies menehtyi samana vuonna, jolloin eräs suuri ravintolayritys laajeni Suomeen:
s
 |
| Edinburghin linna kaupungin keskustasta kuvattuna. |
 |
| Edinburgh - pensaiden kaupunki. |
 |
| Muistolaatta puistonpenkissä Edinburghin keskustassa. |
 | |||||
| Junamatkailua Skotlannin Ylämaalla. |
 | ||
| Etsi kuvasta silta. Se näkyy myös Harry Potter -elokuvien junakohtauksissa. Glenfinnan, Ylämaa. |
 |
| "Silta matkalla Tylypahkaan" hieman lähempää. |
 |
| Junan lumiaura. Glenfinnan. |
 | ||||||||||||||||||||||||||
| Tötteröpää taidemuseon edessä. Glasgow. |
Interraililla, osa 1: Pohjolasta Hollantiin
Rakas matkapäiväkirja,
Lähdin interrailille torstaina 15. lokakuuta. Matkustin iltakuuden jälkeen Helsingistä Turun satamaan, ja yön yli Viking Gracella Tukholmaan.
Junassa Kööpenhaminaan käytävän toiselle puolelle sattui neljän Ruotsissa asuvan yli 50-vuotiaan suomalaisnaisen ryhmä, äiti ja kolme tytärtä. Siinä tuli puitua niin hammashoidot kuin kauneusleikkaukset.
Kööpenhaminasta löysin hyvän baarin ihan läheltä asemaa. Olutta (maksoi vähemmän kuin jos olisin jättänyt matkatavarat säilytykseen ja lähtenyt kauemmas), wifi ja hyvin tilaa siinä kahden ja neljän välillä iltapäivällä.
Hampurin kautta Berliiniin, mistä yöjuna lähelle Hollannin rajaa Oberhauseniin (sai nukkua yhtäjaksoisesti melkein seitsemän tuntia). Juna oli juuri sopivasti sen verran myöhässä, ettei aamujunaa Amsterdamiin tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia. Amsterdamissa noin kello 9.30 paikallista aikaa työmatkansa viimeistä, ohjelmaltaan vapaampaa päivää viettänyt kaverini Piia tuli vastaan.
Menimme kasvitieteelliseen puutarhaan. Jo matkalla ihastelin kaupunki-istutusten ihanaa epäsäännönmukaisuutta - joku sanoisi epäsiisteyttä - sitä tuntua, että nuokin kasvit ovat kasvaneet tuohon penkkiin puolivahingossa, mutta näyttävät itse asiassa tosi kauniilta. Myös puutarha oli lumoavan kodikas. Siellä oli myös kasvihuoneissa pari pientä perhospuutarhaa. Parasta oli se, että älysimme ostaa yhteislipun puutarhaan ja siinä olevan ravintolan kolmen ruokalajin, viinin ja kahvin lounaalle. Oli hyvä päästä heti syömään kierroksen jälkeen, miettimättä minne menisi. Kahvilassa aloin katsella ihmisiä ja muistin, että hollantilaiset kai tosiaan ovat maailman pisin kansakunta (valtion alueella asuvien ihmisten keskipituudella mitattuna). Sen jälkeen koko päivä oli kaduilla kulkemisen ja ratikassa istumisen osalta yhtä erinäköisten pyöräilijöiden ihastelua. Onneksi välillä tihutti. Yhdessä päivässä en nimittäin päässyt eroon turistin huvittuneisuudesta sateenvarjo päänsä päällä pyöräileviä ihmisiä kohtaan. Tuonne ei kai koskaan iske myrsky, joka kääntäisi sateenvarjot ympäri? Alkuillasta kävin vanh Gogh -museossa, jossa oli myös Munchin näytteli. Sitten ajoin junalla reilun puolen tunnin päähän Leideniin.
Virallinen turistikuva Amsterdamista (siis pitäisikö siinä olla jotain muuta kuin minä ja mahdollisimman paljon satunnaisia pyöräilijöitä taustalla?):
Leidenissa minut majoitti vuorokaudeksi entinen työkaverini Anu. Hän myös lainasi minulle pinkkiä vieraspolkupyörää, jonka oli vastikään ostanut. Muistelin, että silloin joskus kymmenen vuotta sitten ei tullut pyöräiltyä, joten sain ensimmäisen pyöräilykokemuksen Hollannista itsekin. Oli kyllä miellyttävän mukava ja turvallinen olo, vaikkei käyttänyt kypärääkään. Vai johtuneeko siitä, että lainapyörä oli todella matala ja helposti hallittavissa verrattuna siihen pyörään, mitä lainasin Turussa, kaupungissa jossa olen edellisen kerran ajanut muulla kuin omalla fillarilla?
Virallinen turistikuva Leidenista tuulimyllymuseon juurelta:
Sunnuntai-iltana 18. lokakuuta lähdin vajaan parin tunnin junamatkan päästä Hoek van Hollandista laivalla Britannian puolelle Harwichiin. Hieman harmittaa, että olin niin väsynyt etten jaksanut katsoa illalla Rotterdamin valoja kannelta, saati vertailla laivaelämää Ruotsin-laivaan. Aika vähän krapulaa kenelläkään näytti tosin aamulla olevan, ja ihmiset olivat muutenkin oudon sivistyneen oloisia.
Ratatöiden vuoksi junaa korvaavassa bussissa Hoek van Hollandiin vaihdoin ohimennen muutaman sanan erään miehen kanssa, ja juttelimme lisää, kun olimme melkein viimeisinä ihmisinä menossa samaan aikaan laivaan sisään. (Toisin kuin Ruotsin-laivalla, tuolla ei ole sellaista karjalaivameininkiä, että ihmiset päästettäisiin sisään ihan viime hetkellä ja satamassaoloaika olisi ihan minimissään laivan siivouksenkin kannalta. Kuulemma jotkut olivat menneet laivalle syömään illalllista jo pari tuntia ennen lähtöä.) Osoittautui, että mies on saksalainen Andreas ja työskentelee biokemian alan tutkijana Cambridgen yliopistossa. Myöhemmin osoittautui, että hän ei tosiaankaan puhunut itsestään puppua. Andreas jätti minulle sähköpostiosoitteensa ja sanoi, että voisi näyttää minulle Cambridgeä, jos haluaisin tulla joskus käymään siellä. Muutaman päivän päästä kirjoitinkin hänelle sähköpostin, ja reilua viikkoa laivakohtaamisemme jälkeen istuin illallispöydässä eräässä Cambridgen yliopiston collegeista.
Jatkuu seuraavassa osassa...
Lähdin interrailille torstaina 15. lokakuuta. Matkustin iltakuuden jälkeen Helsingistä Turun satamaan, ja yön yli Viking Gracella Tukholmaan.
Junassa Kööpenhaminaan käytävän toiselle puolelle sattui neljän Ruotsissa asuvan yli 50-vuotiaan suomalaisnaisen ryhmä, äiti ja kolme tytärtä. Siinä tuli puitua niin hammashoidot kuin kauneusleikkaukset.
Kööpenhaminasta löysin hyvän baarin ihan läheltä asemaa. Olutta (maksoi vähemmän kuin jos olisin jättänyt matkatavarat säilytykseen ja lähtenyt kauemmas), wifi ja hyvin tilaa siinä kahden ja neljän välillä iltapäivällä.
Hampurin kautta Berliiniin, mistä yöjuna lähelle Hollannin rajaa Oberhauseniin (sai nukkua yhtäjaksoisesti melkein seitsemän tuntia). Juna oli juuri sopivasti sen verran myöhässä, ettei aamujunaa Amsterdamiin tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia. Amsterdamissa noin kello 9.30 paikallista aikaa työmatkansa viimeistä, ohjelmaltaan vapaampaa päivää viettänyt kaverini Piia tuli vastaan.
Menimme kasvitieteelliseen puutarhaan. Jo matkalla ihastelin kaupunki-istutusten ihanaa epäsäännönmukaisuutta - joku sanoisi epäsiisteyttä - sitä tuntua, että nuokin kasvit ovat kasvaneet tuohon penkkiin puolivahingossa, mutta näyttävät itse asiassa tosi kauniilta. Myös puutarha oli lumoavan kodikas. Siellä oli myös kasvihuoneissa pari pientä perhospuutarhaa. Parasta oli se, että älysimme ostaa yhteislipun puutarhaan ja siinä olevan ravintolan kolmen ruokalajin, viinin ja kahvin lounaalle. Oli hyvä päästä heti syömään kierroksen jälkeen, miettimättä minne menisi. Kahvilassa aloin katsella ihmisiä ja muistin, että hollantilaiset kai tosiaan ovat maailman pisin kansakunta (valtion alueella asuvien ihmisten keskipituudella mitattuna). Sen jälkeen koko päivä oli kaduilla kulkemisen ja ratikassa istumisen osalta yhtä erinäköisten pyöräilijöiden ihastelua. Onneksi välillä tihutti. Yhdessä päivässä en nimittäin päässyt eroon turistin huvittuneisuudesta sateenvarjo päänsä päällä pyöräileviä ihmisiä kohtaan. Tuonne ei kai koskaan iske myrsky, joka kääntäisi sateenvarjot ympäri? Alkuillasta kävin vanh Gogh -museossa, jossa oli myös Munchin näytteli. Sitten ajoin junalla reilun puolen tunnin päähän Leideniin.
Virallinen turistikuva Amsterdamista (siis pitäisikö siinä olla jotain muuta kuin minä ja mahdollisimman paljon satunnaisia pyöräilijöitä taustalla?):
 |
| Kuva: Piia Häkkinen |
Virallinen turistikuva Leidenista tuulimyllymuseon juurelta:
 |
| Kuva: Anu Haapala |
Ratatöiden vuoksi junaa korvaavassa bussissa Hoek van Hollandiin vaihdoin ohimennen muutaman sanan erään miehen kanssa, ja juttelimme lisää, kun olimme melkein viimeisinä ihmisinä menossa samaan aikaan laivaan sisään. (Toisin kuin Ruotsin-laivalla, tuolla ei ole sellaista karjalaivameininkiä, että ihmiset päästettäisiin sisään ihan viime hetkellä ja satamassaoloaika olisi ihan minimissään laivan siivouksenkin kannalta. Kuulemma jotkut olivat menneet laivalle syömään illalllista jo pari tuntia ennen lähtöä.) Osoittautui, että mies on saksalainen Andreas ja työskentelee biokemian alan tutkijana Cambridgen yliopistossa. Myöhemmin osoittautui, että hän ei tosiaankaan puhunut itsestään puppua. Andreas jätti minulle sähköpostiosoitteensa ja sanoi, että voisi näyttää minulle Cambridgeä, jos haluaisin tulla joskus käymään siellä. Muutaman päivän päästä kirjoitinkin hänelle sähköpostin, ja reilua viikkoa laivakohtaamisemme jälkeen istuin illallispöydässä eräässä Cambridgen yliopiston collegeista.
Jatkuu seuraavassa osassa...
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Mielikuvitushenkilön todellinen ilmentymä
Vaikka edustankin pääkaupunkilaista hipsterikansaa*, minua on jo pitkään häirinnyt "identiteettien" väärinkäyttö. Tällä tarkoitan esimerkiksi uskoa siihen, että ympäristöongelmia voisi ratkaista tietynlaisen, tunnistettavan elämäntavan avulla. Eli jos on vegaani, asuu ahtaasti kaupungin keskustassa ja harrastaa itsensä sivistämistä ja eksoottisen kuuloisia liikuntalajeja, voi aivan vapaasti lentää vaikka kolme kertaa vuodessa Berliiniin ja kerran kaukomaille menettämättä hyvän ympäristöihmisen mainettaan. Sen sijaan ihminen, jonka elämäntavan todelliset ympäristövaikutukset ovat pienemmät tai yhtä suuret ja joka ei ole koskaan minkään ympäristöihmisen maineeseen pyrkinytkään (asia voi olla jopa päinvastoin, jos haluaa esimerkiksi esiintyä kansanomaisena "lihansyöjänä"), voi jäädä samassa asiassa huomiotta tai herättää voimakkaampaa kritiikkiä ympäristöihmisten keskuudessa.
Olen miettinyt ihmisen luonteen ja mieltymysten vaikutusta ympäristökuormitukseen. Oikeastaanhan on niin, että "perussuomalainen" (en viittaa tällä puolueen jäseneen) jössikkä, jota ei ulkomailla, edes helposti lähestyttävissä rantalomakohteissa, pelleily paljon kiinnosta, voi rahvaanomaisuudestaan huolimatta olla joissain tapauksissa suurempi ympäristön ystävä kuin kulturelli, aina uusista ilmiöistä kiinnostunut kasvissyöjä.
Olen ajatellut, että täytyy olla olemassa "junttimaisia" ihmisiä, jotka oikeastaan ansaitsisvat elämäntavastaan tunnustusta myös ympäristön näkökulmasta. Mielikuvitushenkilöni ovat nyt lihallistuneet, ja itse asiassa olleet julkisuuden henkilöitä jo pari vuotta, mutta koska kunnon hipsterin tavoin en juurikaan katso televisiosta ainakaan kaupallisia kanavia, sain tietää heidän olemassaolostaan vasta nyt...
Olen itse nyt Espanjan Fuengirolassa, yhdessä suomalaisten suosituimmista rantalomakohteista ja ulkomaisista eläkepäivien viettopaikoista. Takana on melkein kolme viikkoa interrailiä; muutama tuhat kilometriä junalla ja kolme lauttamatkaa. Kotiin palaan ylihuomenna lentämällä. Täällä lomailivat aivan äskettäin (en tiedä ovatko vielä palanneet kotiin) myös "huutokauppakeisari ja -keisarinna" Aki (46) ja Heli (37) Palsanmäki, tuttuja kuulemma Nelosen ohjelmasta. Kumpikin heistä matkusti ensimmäistä kertaa elämässään lentokoneella. Paikallisesta suomeksi ilmestyvästä Fuengirola-lehdestä ja Iltalehdestä olen lukenut, että he lomailevat mieluiten yleensä Lapissa. Ensikohtaamisella 10 vuotta sitten Heli valmisti Akille makkarasoppaa ja nyt elintaso on kuulemma noussut jo sellaiseksi, että voi syödä arkena lihasoppaakin. He asuvat pienessä keskisuomalaisessa kunnassa, Uuraisilla, joten oletettavasti liikkuvat paljon autolla. Viime vuonna Aki kertoi 45-vuotissyntymäpäivistään Iltalehdessä: "Minulla kun on kaiken maailman kippoa, purnukkaa ja romua, niin enää en mitään tavaroita toivonut." Hän toivoi lahjaksi vain lahjoitusta matkakassaan Lapin-reissua varten.
Jos minun pitäisi myöntää kansanomaisten ihmisten ympäristöpalkinto, antaisin sen nyt heille. Olettaen, että Espanjan-kokemusten perusteella heitä ei huvittaisi palata kovin usein näin kauas etelään, vaan Lapin-reissut houkuttaisivat yhä enemmän.
*Uskokaa, jos tahdotte. Määritelmän mukaan hipsteri ei koskaan tunnusta olevansa sellainen. Ehkä olenkin valehipsteri...
Olen miettinyt ihmisen luonteen ja mieltymysten vaikutusta ympäristökuormitukseen. Oikeastaanhan on niin, että "perussuomalainen" (en viittaa tällä puolueen jäseneen) jössikkä, jota ei ulkomailla, edes helposti lähestyttävissä rantalomakohteissa, pelleily paljon kiinnosta, voi rahvaanomaisuudestaan huolimatta olla joissain tapauksissa suurempi ympäristön ystävä kuin kulturelli, aina uusista ilmiöistä kiinnostunut kasvissyöjä.
Olen ajatellut, että täytyy olla olemassa "junttimaisia" ihmisiä, jotka oikeastaan ansaitsisvat elämäntavastaan tunnustusta myös ympäristön näkökulmasta. Mielikuvitushenkilöni ovat nyt lihallistuneet, ja itse asiassa olleet julkisuuden henkilöitä jo pari vuotta, mutta koska kunnon hipsterin tavoin en juurikaan katso televisiosta ainakaan kaupallisia kanavia, sain tietää heidän olemassaolostaan vasta nyt...
Olen itse nyt Espanjan Fuengirolassa, yhdessä suomalaisten suosituimmista rantalomakohteista ja ulkomaisista eläkepäivien viettopaikoista. Takana on melkein kolme viikkoa interrailiä; muutama tuhat kilometriä junalla ja kolme lauttamatkaa. Kotiin palaan ylihuomenna lentämällä. Täällä lomailivat aivan äskettäin (en tiedä ovatko vielä palanneet kotiin) myös "huutokauppakeisari ja -keisarinna" Aki (46) ja Heli (37) Palsanmäki, tuttuja kuulemma Nelosen ohjelmasta. Kumpikin heistä matkusti ensimmäistä kertaa elämässään lentokoneella. Paikallisesta suomeksi ilmestyvästä Fuengirola-lehdestä ja Iltalehdestä olen lukenut, että he lomailevat mieluiten yleensä Lapissa. Ensikohtaamisella 10 vuotta sitten Heli valmisti Akille makkarasoppaa ja nyt elintaso on kuulemma noussut jo sellaiseksi, että voi syödä arkena lihasoppaakin. He asuvat pienessä keskisuomalaisessa kunnassa, Uuraisilla, joten oletettavasti liikkuvat paljon autolla. Viime vuonna Aki kertoi 45-vuotissyntymäpäivistään Iltalehdessä: "Minulla kun on kaiken maailman kippoa, purnukkaa ja romua, niin enää en mitään tavaroita toivonut." Hän toivoi lahjaksi vain lahjoitusta matkakassaan Lapin-reissua varten.
Jos minun pitäisi myöntää kansanomaisten ihmisten ympäristöpalkinto, antaisin sen nyt heille. Olettaen, että Espanjan-kokemusten perusteella heitä ei huvittaisi palata kovin usein näin kauas etelään, vaan Lapin-reissut houkuttaisivat yhä enemmän.
*Uskokaa, jos tahdotte. Määritelmän mukaan hipsteri ei koskaan tunnusta olevansa sellainen. Ehkä olenkin valehipsteri...
lauantai 31. lokakuuta 2015
Älä ole tyhmä turisti
Olen ollut nyt 16 vuorokautta matkalla halki Euroopan, kulkenut Ruotsin, Tanskan ja Saksan läpi, viettänyt kaksi päivää Alankomaissa, viikon Skotlannissa, kaksi päivää Lontoossa, illan Cambridgessa, lounashetken Pariisissa ja kaksi päivää Barcelonassa. Vielä miltei viikko edessäpäin Espanjassa...
Tähän mennessä on ollut koko ajan liian paljon nähtävää, laiskoteltavaa tai jopa työskenneltävää, jotta olisin ehtinyt kertoa seikkailuistani tänne. Seuraavassa postauksessa haluan kertoa kaikenlaisesta hienosta, kivasta ja kummallisesta mitä olen kokenut, mutta juuri tähän kirjoitukseen sain motivaation suureksi osaksi siitä, että nyt kyllä hieman harmittaa, eikä ole ketään läheistä juuri tässä ja nyt, jolle sen jakaisi. Lisäksi nämä kaksi tänään kokemaani asiaa voivat toivottavasti säästää jonkun muun muutamalta inhottavalta hetkeltä. Sillä yleisesti ottaen sanoisin, että Barcelonaan kannattaa tulla, täällä on todella kauniita katuja, hyvää ja edullista ruokaa (eilen söin kaksi mainiota jäätelöäkin, mutta tänään en ole vielä ehtinyt sitä), ja uskomattoman mukava rantabulevardi ja hiekkaranta, missä niin paikalliset kuin turistitkin käyvät rentoutumassa. Mutta auta armias, jos erehdyt...
1. yrittämään varata paikkalippua junaan päivää tai useampaa ennen junan lähtöä.
2. ostamaan postimerkkejä väärästä paikasta.
Kohdan 1. tein tänään kello 12 ja 14 välillä. Kun puolilta päivin lähdin hostellilta metrolla Santsin juna-asemalle, en olisi arvannut, että kaksi tuntia myöhemmin lippu on yhä ostamatta JA olen silti käyttänyt asian hoitamiseen kokonaiset kaksi tuntia, voimatta edes välissä rentoutua vaikkapa kirjaa lukien sillä välin kun vuoronumerot palvelutiskille kilisevät. Vuoronumerojärjestelmää ei nimittäin ole. Sen sijaan ensin jonotin pienen hetken toiveikkaasti lipunmyyntiin, vaikka näinkin tekstin että myyvät vain saman päivän lippuja. No, eihän se tietenkään onnistunut, vaan ensimmäinen setä neuvoi minut infotiskille kieltäytyen vastaamasta edes yhteen ylimääräiseen kysymykseen ("Onko lippujen ostaminen etukäteen siis kenellekään ylipäänsä mahdollista?"). No, ehkä hän ei osannut englantia muutamaa sanaa enempää... Tiesin pian, että kokonaisen lipun tuleville päiville olisi voinut ostaa automaatista, mutta en uskonut hetkeäkään, että siitä saisi pelkkää paikkavarausta interrail-alennuksen kanssa. Niinpä jonotin pidemmän tovin toiselle, infotiskille. Toinen setä puhui hyvin englantia ja oli kohtelias, ja katsoi minulle vaihtoehtoja huomiselle (vaikka minulla oli jo alustava suosikki junayhteydeksi, jonka halusin ottaa). Sain tietää lippujen hinnat ja niin edelleen. Helpottuneena valmistauduin jo kaivamaan rahaa esiin, kun hän sanoi olevansa vain infotiskin setä ja että lippuja voisi todella ostaa toiselta, Francan juna-asemalta. Sinne pääsisin ilmaiseksi reilikortillani nopeasti junalla, ja siitä voisin kävellä hostellilleni. Olin kuitenkin jo ostanut metrolipun myös takaisin, ja mietin lahjoitanko sen vaikka jollekin jos en tarvitse sitä enää (koska en enää poistuisi kävelymatkan säteeltä hostelliltani, täällä goottilaisessa kaupunginosassa tai liepeillä on kaikki mitä ihminen tarvitsee). Francan asemalla löysin lipputiskin, jonotin sille ja kuulin, että siinä myydään ainoastaan paikallisjunalippuja. Kyseessä ei ollut mikään iso asemahalli, vaan maanalainen, todella sekava käytäväinen kokonaisuus. Virkailija, tällä kertaa nainen, opasti minut kuitenkin ystävällisesti oikeaan suuntaan kädellään. Paitsi että... en koskaan löytänyt kaukojunien lippuja myyvää tiskiä, koska se olisi ilmeisesti ollut jossain useiden portaiden päässä ties missä. Tai no okei, täytyy myöntää että luovutin noin 10 minuutin sisällä, koska minusta alkoi tuntua että kaksi tuntia tosiaan on riittävästi moiseen sekoiluun ja ihmisellä on parempaakin tekemistä näin upeassa kaupungissa. Toisesta metrolipusta oli kuitenkin hyötyä: palasin sillä tutummalle asemalle, josta löysin nopeasti hostellille vaihtamaan vähän tavaroita. Hukkaan meni reilun kahden tunnin lisäksi 4,30 euroa (metrolippuihin).
Kohdan 2. tein vähän myöhemmin, kun aloin taas olla paremmalla tuulella ja päätin ostaa muutaman postikortin lisää. Kysäisin matkamuistokaupan myyjältä samalla, sattuisiko siellä olemaan postimerkkejä, vaikka tiesin että niitä ei monissa maissa myydä muualla kuin postitoimistoissa. Ja löytyihän niitä. Jatkoin matkaani ihanan pienen konditorian kautta rannalle syömään eväitä ja kirjoittamaan postikortteja. Kirjoitin valmiiksi kaikki viisi, mitä tähän mennessä olin ostanut ja vastaanottajat suurin piirtein päättänyt. Alkaessani liimata merkkejä epäilykseni heräsivät, koska tarrapaperipostimerkit näyttivät ihan kopiokoneella tehdyiltä. Kirjoitin kuitenkin kortit ja mainitsin niissä, että saapunevatkohan perille, kun postimerkit vähän epäilyttävät. En kuitenkaan jaksanut välittää siinä hetkessä enempää. Koska hostellin vastaanottovirkailija ei suoraan osannut sanoa lähimmän postilaatikon sijaintia, päätin katsoa Googlesta. Sen lisäksi, että löysin tiedon miltä postilaatikot täällä näyttävät, löysin aivan samoilla hakusanoilla myös Reddit-keskustelun, jossa joku epäilee ostaneensa Barcelonasta väärennettyjä postimerkkejä (viime vuoden keväällä). Tuon keskustelun perusteella minulle valkeni, että itselleni on käynyt samoin. Päätin, etten lähetä kortteja vaan annan ne henkilökohtaisesti tavatessamme aiottujen saajien kanssa. Koska korteissa on mainittu jo epäilyttävät postimerkit, niistä tulisi entistä oudompi vaikutelma, jos olisin vielä nähnyt vaivan etsiäkseni aitoja merkkejä... Nyt on pohdinnassa se, pitäisikö minun huomenna suunnata poliisiasemalle Picasso-museon sijasta. Ihan sama että itse menetin 5,50 euroa (vähän reilut kuusi euroa, jos samasta puljusta ostamani pari korttia lasketaan, mutta onpahan niistäkin tuliaisiksi), mutta ei tuollainen toiminta kyllä saisi jatkua. Kaikkein kieroimpia ovat tuollaiset puolirikolliset, jotka eivät joko vain harjoita rehellistä liiketoimintaa TAI ryövää ihmisiä, vaan myyvät ihan asiallisella hinnalla mukavia esineitä, mutta jos joku erehtyy ostamaan väärän tuotteen (postimerkit), putoaa kokonaan pohja pois siltä, mitä tuolla rahalla pitikään saada. "Kiva" niiden ihmisten kohdalla, esimerkiksi huononäköisempien vanhusten, jotka eivät huomaa postimerkkihuijausta vaan saavat sitten vain ihmetellä, miksi yksikään kortti ei mennyt perille...
Huvittavaa sinänsä, että ennen tänne saapumista pohdin, pitäisikö minun olla aiempaa enemmän varuillani jo näin eteläisessä Euroopassa. Skotlannissa olisi varmaan ollut isokin uutinen, jos minua olisi yritetty noin karkeasti huijata jossakin (ja nimenomaan puhutaan liikkeenharjoittajasta, ei mistään katupummista). Taksikuskin, hostellin ja ravintoloiden henkilökunnan oltua kuitenkin niin ystävällisiä ja asiallisia (ja minun huomattuani eri paikoissa, että hintataso tosiaan on edullisempi kuin pohjoisempana, jos ei liian hienoon paikkaan mene), aloin luottaa siihen että kaikki menee ihan mukavasti.
Joten: Älkää tehkö kuten minä tein, vaan niin kuin minä sanon.
*Lisäys samana yönä puolilta öin: Lähdin kirjoittamisen jälkeen ulos etsimään illallispaikkaa ja satuin näkemään kaksi poliisia partioimaissa kadulla. Selitin heille postimerkkiasian, ja koska olimme lähellä sekä hostelliani (minne unohdin kortit) että merkit myynyttä paikkaa, aloimme selvittää asiaa saman tien. Kaikki päätyi siihen, että paikan pitäjä sai vakuutettua poliisit uuden katalonialaisen postijärjestelmän olemassaolosta ja omanlaisistaan postimerkeistä. Järjestelmä oli mahdollistunut viime vuonna lakimuutoksen myötä (itsehallintoa jne.). No joo, onhan Ahvenanmaallakin omat postimerkkinsä... Vein kortit saman tien eräässä toisessa, saman omistajan liikkeessä olleeseen punaiseen "postilaatikkoon". Nytpä sitten jännityksellä seurataan, tulevatko perille. Tajusin jälkeenpäin, että jossakin saattoi jäädä osoite vajaaksi, kun en ollut esimerkiksi ehtinyt katsoa postinumeroa netistä. Olo oli kuitenkin paljon kevyempi: JOS tämä oli huijaus, niin nyt on sitten huijattu myös paikallista poliisia. :) Illallinen ja sangrialasillinen sen jälkeen toisessa paikassa oli onnistunut, tunnelma on mukava ja kapeilla kujilla on hauskaa vaikka vain kierrellä katsomassa juhlivia ihmisiä, kun autoja ei suhaa ohi mitenkään jatkuvasti. Halloween tuo asiaan oman lisänsä: Jo päivällä metrossa näin ensi silmäyksellä ikävästi runnellun näköisen naisen, joka kuitenkin hymyili iloisesti... Eräässä baarissa oli langan varassa roikkuva, liikuteltava irtopää, jolle asiakkaat ja henkilökunta yhdessä naureskelivat. Nauroin itse ulkopuolelta. Ps. Toinen poliisi arvasi minut suomalaiseksi. Liekö johtunut ulkonäöstä vai epäterveen suuresta luottamuksesta poliisiin? Ehkä yhdistelmä on pettämätön.*
Tähän mennessä on ollut koko ajan liian paljon nähtävää, laiskoteltavaa tai jopa työskenneltävää, jotta olisin ehtinyt kertoa seikkailuistani tänne. Seuraavassa postauksessa haluan kertoa kaikenlaisesta hienosta, kivasta ja kummallisesta mitä olen kokenut, mutta juuri tähän kirjoitukseen sain motivaation suureksi osaksi siitä, että nyt kyllä hieman harmittaa, eikä ole ketään läheistä juuri tässä ja nyt, jolle sen jakaisi. Lisäksi nämä kaksi tänään kokemaani asiaa voivat toivottavasti säästää jonkun muun muutamalta inhottavalta hetkeltä. Sillä yleisesti ottaen sanoisin, että Barcelonaan kannattaa tulla, täällä on todella kauniita katuja, hyvää ja edullista ruokaa (eilen söin kaksi mainiota jäätelöäkin, mutta tänään en ole vielä ehtinyt sitä), ja uskomattoman mukava rantabulevardi ja hiekkaranta, missä niin paikalliset kuin turistitkin käyvät rentoutumassa. Mutta auta armias, jos erehdyt...
1. yrittämään varata paikkalippua junaan päivää tai useampaa ennen junan lähtöä.
2. ostamaan postimerkkejä väärästä paikasta.
Kohdan 1. tein tänään kello 12 ja 14 välillä. Kun puolilta päivin lähdin hostellilta metrolla Santsin juna-asemalle, en olisi arvannut, että kaksi tuntia myöhemmin lippu on yhä ostamatta JA olen silti käyttänyt asian hoitamiseen kokonaiset kaksi tuntia, voimatta edes välissä rentoutua vaikkapa kirjaa lukien sillä välin kun vuoronumerot palvelutiskille kilisevät. Vuoronumerojärjestelmää ei nimittäin ole. Sen sijaan ensin jonotin pienen hetken toiveikkaasti lipunmyyntiin, vaikka näinkin tekstin että myyvät vain saman päivän lippuja. No, eihän se tietenkään onnistunut, vaan ensimmäinen setä neuvoi minut infotiskille kieltäytyen vastaamasta edes yhteen ylimääräiseen kysymykseen ("Onko lippujen ostaminen etukäteen siis kenellekään ylipäänsä mahdollista?"). No, ehkä hän ei osannut englantia muutamaa sanaa enempää... Tiesin pian, että kokonaisen lipun tuleville päiville olisi voinut ostaa automaatista, mutta en uskonut hetkeäkään, että siitä saisi pelkkää paikkavarausta interrail-alennuksen kanssa. Niinpä jonotin pidemmän tovin toiselle, infotiskille. Toinen setä puhui hyvin englantia ja oli kohtelias, ja katsoi minulle vaihtoehtoja huomiselle (vaikka minulla oli jo alustava suosikki junayhteydeksi, jonka halusin ottaa). Sain tietää lippujen hinnat ja niin edelleen. Helpottuneena valmistauduin jo kaivamaan rahaa esiin, kun hän sanoi olevansa vain infotiskin setä ja että lippuja voisi todella ostaa toiselta, Francan juna-asemalta. Sinne pääsisin ilmaiseksi reilikortillani nopeasti junalla, ja siitä voisin kävellä hostellilleni. Olin kuitenkin jo ostanut metrolipun myös takaisin, ja mietin lahjoitanko sen vaikka jollekin jos en tarvitse sitä enää (koska en enää poistuisi kävelymatkan säteeltä hostelliltani, täällä goottilaisessa kaupunginosassa tai liepeillä on kaikki mitä ihminen tarvitsee). Francan asemalla löysin lipputiskin, jonotin sille ja kuulin, että siinä myydään ainoastaan paikallisjunalippuja. Kyseessä ei ollut mikään iso asemahalli, vaan maanalainen, todella sekava käytäväinen kokonaisuus. Virkailija, tällä kertaa nainen, opasti minut kuitenkin ystävällisesti oikeaan suuntaan kädellään. Paitsi että... en koskaan löytänyt kaukojunien lippuja myyvää tiskiä, koska se olisi ilmeisesti ollut jossain useiden portaiden päässä ties missä. Tai no okei, täytyy myöntää että luovutin noin 10 minuutin sisällä, koska minusta alkoi tuntua että kaksi tuntia tosiaan on riittävästi moiseen sekoiluun ja ihmisellä on parempaakin tekemistä näin upeassa kaupungissa. Toisesta metrolipusta oli kuitenkin hyötyä: palasin sillä tutummalle asemalle, josta löysin nopeasti hostellille vaihtamaan vähän tavaroita. Hukkaan meni reilun kahden tunnin lisäksi 4,30 euroa (metrolippuihin).
Kohdan 2. tein vähän myöhemmin, kun aloin taas olla paremmalla tuulella ja päätin ostaa muutaman postikortin lisää. Kysäisin matkamuistokaupan myyjältä samalla, sattuisiko siellä olemaan postimerkkejä, vaikka tiesin että niitä ei monissa maissa myydä muualla kuin postitoimistoissa. Ja löytyihän niitä. Jatkoin matkaani ihanan pienen konditorian kautta rannalle syömään eväitä ja kirjoittamaan postikortteja. Kirjoitin valmiiksi kaikki viisi, mitä tähän mennessä olin ostanut ja vastaanottajat suurin piirtein päättänyt. Alkaessani liimata merkkejä epäilykseni heräsivät, koska tarrapaperipostimerkit näyttivät ihan kopiokoneella tehdyiltä. Kirjoitin kuitenkin kortit ja mainitsin niissä, että saapunevatkohan perille, kun postimerkit vähän epäilyttävät. En kuitenkaan jaksanut välittää siinä hetkessä enempää. Koska hostellin vastaanottovirkailija ei suoraan osannut sanoa lähimmän postilaatikon sijaintia, päätin katsoa Googlesta. Sen lisäksi, että löysin tiedon miltä postilaatikot täällä näyttävät, löysin aivan samoilla hakusanoilla myös Reddit-keskustelun, jossa joku epäilee ostaneensa Barcelonasta väärennettyjä postimerkkejä (viime vuoden keväällä). Tuon keskustelun perusteella minulle valkeni, että itselleni on käynyt samoin. Päätin, etten lähetä kortteja vaan annan ne henkilökohtaisesti tavatessamme aiottujen saajien kanssa. Koska korteissa on mainittu jo epäilyttävät postimerkit, niistä tulisi entistä oudompi vaikutelma, jos olisin vielä nähnyt vaivan etsiäkseni aitoja merkkejä... Nyt on pohdinnassa se, pitäisikö minun huomenna suunnata poliisiasemalle Picasso-museon sijasta. Ihan sama että itse menetin 5,50 euroa (vähän reilut kuusi euroa, jos samasta puljusta ostamani pari korttia lasketaan, mutta onpahan niistäkin tuliaisiksi), mutta ei tuollainen toiminta kyllä saisi jatkua. Kaikkein kieroimpia ovat tuollaiset puolirikolliset, jotka eivät joko vain harjoita rehellistä liiketoimintaa TAI ryövää ihmisiä, vaan myyvät ihan asiallisella hinnalla mukavia esineitä, mutta jos joku erehtyy ostamaan väärän tuotteen (postimerkit), putoaa kokonaan pohja pois siltä, mitä tuolla rahalla pitikään saada. "Kiva" niiden ihmisten kohdalla, esimerkiksi huononäköisempien vanhusten, jotka eivät huomaa postimerkkihuijausta vaan saavat sitten vain ihmetellä, miksi yksikään kortti ei mennyt perille...
Huvittavaa sinänsä, että ennen tänne saapumista pohdin, pitäisikö minun olla aiempaa enemmän varuillani jo näin eteläisessä Euroopassa. Skotlannissa olisi varmaan ollut isokin uutinen, jos minua olisi yritetty noin karkeasti huijata jossakin (ja nimenomaan puhutaan liikkeenharjoittajasta, ei mistään katupummista). Taksikuskin, hostellin ja ravintoloiden henkilökunnan oltua kuitenkin niin ystävällisiä ja asiallisia (ja minun huomattuani eri paikoissa, että hintataso tosiaan on edullisempi kuin pohjoisempana, jos ei liian hienoon paikkaan mene), aloin luottaa siihen että kaikki menee ihan mukavasti.
Joten: Älkää tehkö kuten minä tein, vaan niin kuin minä sanon.
*Lisäys samana yönä puolilta öin: Lähdin kirjoittamisen jälkeen ulos etsimään illallispaikkaa ja satuin näkemään kaksi poliisia partioimaissa kadulla. Selitin heille postimerkkiasian, ja koska olimme lähellä sekä hostelliani (minne unohdin kortit) että merkit myynyttä paikkaa, aloimme selvittää asiaa saman tien. Kaikki päätyi siihen, että paikan pitäjä sai vakuutettua poliisit uuden katalonialaisen postijärjestelmän olemassaolosta ja omanlaisistaan postimerkeistä. Järjestelmä oli mahdollistunut viime vuonna lakimuutoksen myötä (itsehallintoa jne.). No joo, onhan Ahvenanmaallakin omat postimerkkinsä... Vein kortit saman tien eräässä toisessa, saman omistajan liikkeessä olleeseen punaiseen "postilaatikkoon". Nytpä sitten jännityksellä seurataan, tulevatko perille. Tajusin jälkeenpäin, että jossakin saattoi jäädä osoite vajaaksi, kun en ollut esimerkiksi ehtinyt katsoa postinumeroa netistä. Olo oli kuitenkin paljon kevyempi: JOS tämä oli huijaus, niin nyt on sitten huijattu myös paikallista poliisia. :) Illallinen ja sangrialasillinen sen jälkeen toisessa paikassa oli onnistunut, tunnelma on mukava ja kapeilla kujilla on hauskaa vaikka vain kierrellä katsomassa juhlivia ihmisiä, kun autoja ei suhaa ohi mitenkään jatkuvasti. Halloween tuo asiaan oman lisänsä: Jo päivällä metrossa näin ensi silmäyksellä ikävästi runnellun näköisen naisen, joka kuitenkin hymyili iloisesti... Eräässä baarissa oli langan varassa roikkuva, liikuteltava irtopää, jolle asiakkaat ja henkilökunta yhdessä naureskelivat. Nauroin itse ulkopuolelta. Ps. Toinen poliisi arvasi minut suomalaiseksi. Liekö johtunut ulkonäöstä vai epäterveen suuresta luottamuksesta poliisiin? Ehkä yhdistelmä on pettämätön.*
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Kartanoelämää
Vietin hilpeän pitkän viikonlopun Mallan kartanossa Länsi-Virumaalla. Lukemisena oli erinomaisesti tunnelmaan sopiva Jane Austenin Tahto ja tunteet. Austenin varhaistuotantoon kuuluva, eri ihmisten kirjeistä toisilleen koostuva teos julkaistiin vasta kauan hänen kuolemansa jälkeen 1871, ja suomennos on tehty ilmeisesti vasta vuonna 2006 pienkustantamo Voimasanan toimesta. Kirjan kansikuva on omituinen, mutta käännöksessä en ainakaan päällisin puolin huomannut huolimattomuutta. Nämä kaksi tekstikatkelmaa kiteyttävät kirjasta paljon:
(Nuori nainen kirjeessä tuntemalleen miehellelle, jolta pyytää apua, s. 51):
Olen inhonnut sir Jamesia alusta asti; olen aina pitänyt häntä typeränä ja hävyttömänä ja epämiellyttävänä, ja nykyään hän on pahempi kuin koskaan. Mieluummin tekisin työtä leipäni eteen kuin menisin hänen kanssaan naimisiin.
(Äiti tyttärelleen pojastaan, joka on juuri luopunut aikeista naida äidille ja sisarelle epämieluisa nainen, s. 90):
Hän on ollut vain tunnin talossa, enkä ole kyennyt saamaan selville yksityiskohta, sillä hän on niin alamaissa ettei minulla ole sydäntä esittää kysymyksiä, mutta toivon että saamme pian tietää kaiken. Tämä on iloisin tunti, minkä hän on koskaan järjestänyt meille sen jälkeen kun syntyi.
(Nuori nainen kirjeessä tuntemalleen miehellelle, jolta pyytää apua, s. 51):
Olen inhonnut sir Jamesia alusta asti; olen aina pitänyt häntä typeränä ja hävyttömänä ja epämiellyttävänä, ja nykyään hän on pahempi kuin koskaan. Mieluummin tekisin työtä leipäni eteen kuin menisin hänen kanssaan naimisiin.
(Äiti tyttärelleen pojastaan, joka on juuri luopunut aikeista naida äidille ja sisarelle epämieluisa nainen, s. 90):
Hän on ollut vain tunnin talossa, enkä ole kyennyt saamaan selville yksityiskohta, sillä hän on niin alamaissa ettei minulla ole sydäntä esittää kysymyksiä, mutta toivon että saamme pian tietää kaiken. Tämä on iloisin tunti, minkä hän on koskaan järjestänyt meille sen jälkeen kun syntyi.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Sodankylä
Olen nyt bussissa matkalla kotiin Sodankylän elokuvajuhlilta. Olin siellä ensimmäistä kertaa elämässäni. En siis koskaan ehtinyt nähdä festivaalia perustamassa ollutta taiteellista johtajaa Peter von Baghia, joka oli paikalla viimeisen kerran viime vuonna ja kuoli viime syksynä. Sen sijaan näin hänen elokuvansa Vuosi 1952, jossa vanhat parrat muistelivat Suomen olympia- ja miss Universum-vuotta. Jörn Donner kertoi elokuvassa presidentti Paasikiven tehneen kävelyretkiä hänen kotinsa ohi Kruununhaassa, mutta varoneen visusti joutumasta heidän lahon näköisen parvekkeensa alle.
Elokuvasta jäivät oikeastaan näkemättä viimeiset minuutit, koska näytös oli myöhässä kiirehdin Lapin luonnonsuojelupiirin järjestämälle ilmaisretkelle Viiankiaavalle. Upea suo, pitää varastaa jossain vaiheessa kaverin ottamia valokuvia, niin näette maiseman. Aukeaa riittää silmänkantamattomiin, ainoana ihmisen tekemänä rakennelmana pitkospuut. Mitä nyt lintutornista käsin tuulivoima pilaa maisemaa muutaman kilometrin päästä: silmiä tihrustaen voi erottaa voimaloiden välkkeen horisontissa yöaurinkoa vasten. (Ja aargh, taas tuulivoimaa tuolla bussin takaviistossa!!! Peräti yhdeksän myllyä.)
Viiankiaavan tuleva kohtalo on kiinnostava. Sen alta ja vierestä on löydetty yksi Euroopan parhaista nikkeli- ja kupariesiintymistä. Suoalue on kuitenkin suojeltu sekä Natura 2000 -ohjelmassa että ilmeisesti joiltain osin jossain vanhemmassa soidensuojeluohjelmassa. Sodankylä on pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta Inarin jälkeen, ja kaivosteollisuus on merkittävä elinkeino kahden jo olemassa olevan kaivoksen, Kevitsan ja Pahtavaaran, ansiosta. Minulle jäi tästä reissusta sellainen tunne, että voisi tulla ensi vuonnakin ja olla vähän pidempään pohjoisessa joko vapaa-ajan (retkeily) tai töiden (kaivokset, terästehtaat?) merkeissä.
Ehdin nähdä festivaalin aikana perjantai-iltapäivän ja sunnuntaiaamun välissä kuusi elokuvaa, selvästi enemmän kuin muutamat Sodankylä-konkarikaverini, jotka panostivat täydemmin sosiaaliseen elämään. (Nyt olen muuten Iilaaksossa. Vähemmän peetä, enemmän mutta pienempää puuta kuin Piilaaksossa, missä kävin helmikuussa.) Sodankylän elokuvajuhlien idea virisi samoihin aikoihin kuin synnyin, 1985, ja festivaali järjestettiin ensimmäisen kerran 1986, joten nyt oli 30. festivaali. Festivaali on minua melkein vuoden nuorempi, mutta meillä ihmisillähän nollansia synttäreitä ei lasketa...
Elokuvien katsomisen, suon ja terassilla hengailun lisäksi kävin saunomassa. MINUN VERORAHOILLANI maksetuilla polttopuilla! Yle oli järjestänyt paikalle telttasaunan, joka toimi 24 tuntia, ja jossa kävin aamusaunomassa kolmanneksi viimeisellä tunnilla ennen aamuleffaan menoa. Tässä on taas esimerkki Ylen kaupallista mediaa syömähampaan lailla rapauttavasta vaikutuksesta. Viime vuonna joukko kansalaisia oli itse rakentanut rannalle telttasaunan, ja joku satunnainen henkilö oli käynyt pissimässä lähitalon pihalle. Siksi joku asukas oli soittanut paikalle poliisit, ja nämä tulivatkin, Foxin Lapin poliisit -tv-sarjan kuvausryhmän kanssa. Tänä vuonna saunasta oli ilmeisesti sovittu etukäteen ja imaginäärikuvausryhmältä jäi raflaavat matskut väliin! Mietittiin kyllä, pitäisikö saunan luvatussa maassa yleisradion peruspalvelutehtävään kuulua esimerkiksi saunakulttuurikanavan pyörittäminen. Yle Sauna -radiokanavalla voisi sitten haastatella ihmisiä saunan lauteilla erilaisissa tapahtumissa. Minuakin radiohaastateltiin kerran savusaunassa, joskus vuonna 2003 tai sinne päin.
Ei enää edes 100 kilometriä Ouluun!
Elokuvasta jäivät oikeastaan näkemättä viimeiset minuutit, koska näytös oli myöhässä kiirehdin Lapin luonnonsuojelupiirin järjestämälle ilmaisretkelle Viiankiaavalle. Upea suo, pitää varastaa jossain vaiheessa kaverin ottamia valokuvia, niin näette maiseman. Aukeaa riittää silmänkantamattomiin, ainoana ihmisen tekemänä rakennelmana pitkospuut. Mitä nyt lintutornista käsin tuulivoima pilaa maisemaa muutaman kilometrin päästä: silmiä tihrustaen voi erottaa voimaloiden välkkeen horisontissa yöaurinkoa vasten. (Ja aargh, taas tuulivoimaa tuolla bussin takaviistossa!!! Peräti yhdeksän myllyä.)
Viiankiaavan tuleva kohtalo on kiinnostava. Sen alta ja vierestä on löydetty yksi Euroopan parhaista nikkeli- ja kupariesiintymistä. Suoalue on kuitenkin suojeltu sekä Natura 2000 -ohjelmassa että ilmeisesti joiltain osin jossain vanhemmassa soidensuojeluohjelmassa. Sodankylä on pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta Inarin jälkeen, ja kaivosteollisuus on merkittävä elinkeino kahden jo olemassa olevan kaivoksen, Kevitsan ja Pahtavaaran, ansiosta. Minulle jäi tästä reissusta sellainen tunne, että voisi tulla ensi vuonnakin ja olla vähän pidempään pohjoisessa joko vapaa-ajan (retkeily) tai töiden (kaivokset, terästehtaat?) merkeissä.
Ehdin nähdä festivaalin aikana perjantai-iltapäivän ja sunnuntaiaamun välissä kuusi elokuvaa, selvästi enemmän kuin muutamat Sodankylä-konkarikaverini, jotka panostivat täydemmin sosiaaliseen elämään. (Nyt olen muuten Iilaaksossa. Vähemmän peetä, enemmän mutta pienempää puuta kuin Piilaaksossa, missä kävin helmikuussa.) Sodankylän elokuvajuhlien idea virisi samoihin aikoihin kuin synnyin, 1985, ja festivaali järjestettiin ensimmäisen kerran 1986, joten nyt oli 30. festivaali. Festivaali on minua melkein vuoden nuorempi, mutta meillä ihmisillähän nollansia synttäreitä ei lasketa...
Elokuvien katsomisen, suon ja terassilla hengailun lisäksi kävin saunomassa. MINUN VERORAHOILLANI maksetuilla polttopuilla! Yle oli järjestänyt paikalle telttasaunan, joka toimi 24 tuntia, ja jossa kävin aamusaunomassa kolmanneksi viimeisellä tunnilla ennen aamuleffaan menoa. Tässä on taas esimerkki Ylen kaupallista mediaa syömähampaan lailla rapauttavasta vaikutuksesta. Viime vuonna joukko kansalaisia oli itse rakentanut rannalle telttasaunan, ja joku satunnainen henkilö oli käynyt pissimässä lähitalon pihalle. Siksi joku asukas oli soittanut paikalle poliisit, ja nämä tulivatkin, Foxin Lapin poliisit -tv-sarjan kuvausryhmän kanssa. Tänä vuonna saunasta oli ilmeisesti sovittu etukäteen ja imaginäärikuvausryhmältä jäi raflaavat matskut väliin! Mietittiin kyllä, pitäisikö saunan luvatussa maassa yleisradion peruspalvelutehtävään kuulua esimerkiksi saunakulttuurikanavan pyörittäminen. Yle Sauna -radiokanavalla voisi sitten haastatella ihmisiä saunan lauteilla erilaisissa tapahtumissa. Minuakin radiohaastateltiin kerran savusaunassa, joskus vuonna 2003 tai sinne päin.
Ei enää edes 100 kilometriä Ouluun!
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
Salasensuuria? Ei siltä näytä
Kollega kehotti minua tänään kokeilemaan, miten hyvin saan auki jotakin länsimaisia uutissivustoja Pietarin-majapaikkani nopealla nettiyhteydellä. Kiinassa kuulemma saatetaan sensuroida sivustoja niin, että ei-toivotut sivut vain latautuvat käsittämättömän hitaasti, eikä mitään "kielletty sivusto" -tekstiä pamahda eteen. Käyttäjä kyllästyy ja oppii olemaan käymättä sivustoilla.
Pikatestin perusteella Venäjällä, ainakaan Pietarissa ja juuri tällä wlan-yhteydellä, ei muutamia isoja uutissivustoja yritetä sensuroida tällä keinoin. BBC:n, CNN:n ja FoxNewsin sivut aukeavat muutamassa sekunnissa, kahden jälkimmäisen kohdalla testasin myös Putin-kriittisen artikkelin avaamista. Uutinen kertoo kummassakin tapauksessa tänään voimaan astuneesta laista, jonka perusteella hallinto voi kieltää kotimaisen tai ulkomaisen järjestön toiminnan, jos se luokitellaan ei-toivotuksi "Venäjän perustuslaillista järjestystä, puolustusta tai turvallisuutta uhkaavana". Järjestön toimijat voidaan myös tuomita enintään kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen.
Oma päiväni on ollut kuitenkin mukava, ja sisältänyt monta pientä kohtaamista yksittäisten venäläisten kanssa. Nuori miesmyyjä auttoi minua lataamaan lisää saldoa kännykkään, nuori nainen taas neuvoi matkakortin lataamisessa, kun venäjäntaitoni ei riittänyt englannintaidottoman kassatädin kanssa asioimiseen. Opin, että ennen kuin voin ladata metromatkakortille lisää matkoja, minun piti käyttää siitä viimeinen matka pois (20 matkaa 15 vrk). Sitten sain ladattua 7 vuorokautta voimassa olevat 10 uutta matkaa helposti automaatilla. Ilmeisesti tuo voimassaoloaika tekee ennakkolatauksen teknisesti mahdottomaksi, muutenhan systeemi olisi järjetön. Ei voisi ladata rauhallisena sunnuntaina, vaikka tietäisi maanantaina kuitenkin heräävänsä hirveän myöhään ja ryntäävänsä kiireessä metrolle. Nuori paikallinen krishnamunkki halusi jakaa esitteitään, ja itsestään selfietä Iisakinkirkon edessä ottava nainen alkoi nauraa minulle, kun väistin hänen kuvauksensa tieltä. Luulin nimittäin ensin, että hän kuvaa (mitäänsanomatonta) taloa, jonka edessä seisoin, ja vähän ihmettelinkin kuvaamista. Viikon aikana kadulla ainakin kolme naishenkilöä on myös tullut kysymään minulta jotain (selvästi ei mitään rahanpummaajia, vaan esimerkikiksi tien kyselijöitä). Näytän ilmeisesti riittävän vähän pelottavalta, ja täällä kysellään tuntemattomilta rohkeammin kuin Suomessa.
Pikatestin perusteella Venäjällä, ainakaan Pietarissa ja juuri tällä wlan-yhteydellä, ei muutamia isoja uutissivustoja yritetä sensuroida tällä keinoin. BBC:n, CNN:n ja FoxNewsin sivut aukeavat muutamassa sekunnissa, kahden jälkimmäisen kohdalla testasin myös Putin-kriittisen artikkelin avaamista. Uutinen kertoo kummassakin tapauksessa tänään voimaan astuneesta laista, jonka perusteella hallinto voi kieltää kotimaisen tai ulkomaisen järjestön toiminnan, jos se luokitellaan ei-toivotuksi "Venäjän perustuslaillista järjestystä, puolustusta tai turvallisuutta uhkaavana". Järjestön toimijat voidaan myös tuomita enintään kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen.
Oma päiväni on ollut kuitenkin mukava, ja sisältänyt monta pientä kohtaamista yksittäisten venäläisten kanssa. Nuori miesmyyjä auttoi minua lataamaan lisää saldoa kännykkään, nuori nainen taas neuvoi matkakortin lataamisessa, kun venäjäntaitoni ei riittänyt englannintaidottoman kassatädin kanssa asioimiseen. Opin, että ennen kuin voin ladata metromatkakortille lisää matkoja, minun piti käyttää siitä viimeinen matka pois (20 matkaa 15 vrk). Sitten sain ladattua 7 vuorokautta voimassa olevat 10 uutta matkaa helposti automaatilla. Ilmeisesti tuo voimassaoloaika tekee ennakkolatauksen teknisesti mahdottomaksi, muutenhan systeemi olisi järjetön. Ei voisi ladata rauhallisena sunnuntaina, vaikka tietäisi maanantaina kuitenkin heräävänsä hirveän myöhään ja ryntäävänsä kiireessä metrolle. Nuori paikallinen krishnamunkki halusi jakaa esitteitään, ja itsestään selfietä Iisakinkirkon edessä ottava nainen alkoi nauraa minulle, kun väistin hänen kuvauksensa tieltä. Luulin nimittäin ensin, että hän kuvaa (mitäänsanomatonta) taloa, jonka edessä seisoin, ja vähän ihmettelinkin kuvaamista. Viikon aikana kadulla ainakin kolme naishenkilöä on myös tullut kysymään minulta jotain (selvästi ei mitään rahanpummaajia, vaan esimerkikiksi tien kyselijöitä). Näytän ilmeisesti riittävän vähän pelottavalta, ja täällä kysellään tuntemattomilta rohkeammin kuin Suomessa.
torstai 21. toukokuuta 2015
Tiedonvälityksen tila Venäjällä
Kävin tänään muutaman muun suomalaisen toimittajan kanssa vierailulla Moi Raion ja Novaja Gazeta -lehtien Pietarin -toimituksissa.
Tässä yhteenvetoa paikallisten "oppositiolehtien" toimittajien näkemyksistä Venäjän tiedonvälityksen tilasta. Epäilette varmaan, että joku trolli on kaapannut tilini, kun olen oudosti muuttanut tyyliäni enkä vitsaile tarpeeksi. Ei ole vielä kaapannut (uskokoon ken tahtoo...).
Neuvostoaikana ihmiset eivät uskoneet mitä tiedotusvälineissä sanotaan, koska propaganda oli liian naiivia ja läpinäkyvästi yksipuolista. Nykyinen propaganda on tavallisesta ihmisestä uskottavampaa, koska se on hienovaraisempaa. Saatetaan esimerkiksi levittää ei-toivotusta henkilöstä valheellisia juttuja. Ihmiset eivät välttämättä juuri usko pahoihin juttuihin itseensä, mutta huono assosiaatio jää elämään Kyllähän siinä nyt edes jokunen totuuden siemen täytyy olla -ajatuksella.
Venäjän suosituimmassa sosiaalisessa mediassa V-Kontaktessa puhutaan enemmän politiikkaa kuin julkaistaan hammasselfieitä (!), ainakin jos vertaa useimpien ihmisten Facebookin käyttöön länsimaissa.
Hallintoa kohtaan kriittiset lehdet eivät välttämättä koe suoraviivaista painostusta, mutta tärkeiltä ihmisiltä on hankalaa saada kommentteja tiettyihin väitteisiin, ja kun kommentin saa, se on yleensä täyttä tuubaa. Yhteistyötahot hankaluusjärjestyksessä: 1. viranomaiset kuten poliisi, 2. poliitikot, 3. liike-elämän edustajat. Poliitikoilla on edes hieman tuli perseen alla ainakin kerran muutamassa vuodessa ja bisnesmaailma on enimmäkseen henkisesti paljon nykyaikaisempaa kuin hallinto. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tiedonhankinta ainakin hallinnosta on vaikeutunut. Venäjän ensimmäiseltä presidentiltä Jeltsiniltä, (vallassa 1991-99) saattoi kohtalaisen merkittävän lehden toimittaja saada puhelinhaastattelun alle tunnin varoitusajalla, jos hyvin sattui.
Putinin henkilökultti ei välttämättä ole niin vahva kuin ulkomailta käsin näyttää. Ulkomaisen vihollisen pelko on kuitenkin voimissaan, ja ihmiset kaipaavat vahvaa suojelijaa "viholliselta". Lievennys kontrollikulttuuriin voisi lähteä todennäköisesti yhteiskunnan huipulta, rikkaista, jotka ovat tottuneet ylelliseen elämään eivätkä pidä taloutta vaikeuttavista toimista tai todellakaan toivo muutosta Pohjois-Korean kaltaiseksi valtioksi. Kansa ei varmastikaan rupea kapinoimaan kaduilla tyytymättömyyttään.
Yleiset talousvaikeudet ovat vaikeuttaneet lehtienkin toimintaa, ja esimerkiksi Moi Raionin toimitus on kutistunut puoleen entisestä vain noin vuodessa. Ruplan kurssin pudotus on tehnyt suomalaisesta sanoma- ja aikakauslehtipaperista harmillisen kallista. Toisaalta täälläkin uskotaan journalismin tulevaisuuteen nimenomaan verkossa: puutkin säästyvät, kun paperinkulutus pienenee.
Kirjoittaja kuluttaa kielikoulun vessassa pinkkiä vessapaperia pinkkien seinien ympäröimänä.
Tässä yhteenvetoa paikallisten "oppositiolehtien" toimittajien näkemyksistä Venäjän tiedonvälityksen tilasta. Epäilette varmaan, että joku trolli on kaapannut tilini, kun olen oudosti muuttanut tyyliäni enkä vitsaile tarpeeksi. Ei ole vielä kaapannut (uskokoon ken tahtoo...).
Neuvostoaikana ihmiset eivät uskoneet mitä tiedotusvälineissä sanotaan, koska propaganda oli liian naiivia ja läpinäkyvästi yksipuolista. Nykyinen propaganda on tavallisesta ihmisestä uskottavampaa, koska se on hienovaraisempaa. Saatetaan esimerkiksi levittää ei-toivotusta henkilöstä valheellisia juttuja. Ihmiset eivät välttämättä juuri usko pahoihin juttuihin itseensä, mutta huono assosiaatio jää elämään Kyllähän siinä nyt edes jokunen totuuden siemen täytyy olla -ajatuksella.
Venäjän suosituimmassa sosiaalisessa mediassa V-Kontaktessa puhutaan enemmän politiikkaa kuin julkaistaan hammasselfieitä (!), ainakin jos vertaa useimpien ihmisten Facebookin käyttöön länsimaissa.
Hallintoa kohtaan kriittiset lehdet eivät välttämättä koe suoraviivaista painostusta, mutta tärkeiltä ihmisiltä on hankalaa saada kommentteja tiettyihin väitteisiin, ja kun kommentin saa, se on yleensä täyttä tuubaa. Yhteistyötahot hankaluusjärjestyksessä: 1. viranomaiset kuten poliisi, 2. poliitikot, 3. liike-elämän edustajat. Poliitikoilla on edes hieman tuli perseen alla ainakin kerran muutamassa vuodessa ja bisnesmaailma on enimmäkseen henkisesti paljon nykyaikaisempaa kuin hallinto. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tiedonhankinta ainakin hallinnosta on vaikeutunut. Venäjän ensimmäiseltä presidentiltä Jeltsiniltä, (vallassa 1991-99) saattoi kohtalaisen merkittävän lehden toimittaja saada puhelinhaastattelun alle tunnin varoitusajalla, jos hyvin sattui.
Putinin henkilökultti ei välttämättä ole niin vahva kuin ulkomailta käsin näyttää. Ulkomaisen vihollisen pelko on kuitenkin voimissaan, ja ihmiset kaipaavat vahvaa suojelijaa "viholliselta". Lievennys kontrollikulttuuriin voisi lähteä todennäköisesti yhteiskunnan huipulta, rikkaista, jotka ovat tottuneet ylelliseen elämään eivätkä pidä taloutta vaikeuttavista toimista tai todellakaan toivo muutosta Pohjois-Korean kaltaiseksi valtioksi. Kansa ei varmastikaan rupea kapinoimaan kaduilla tyytymättömyyttään.
Yleiset talousvaikeudet ovat vaikeuttaneet lehtienkin toimintaa, ja esimerkiksi Moi Raionin toimitus on kutistunut puoleen entisestä vain noin vuodessa. Ruplan kurssin pudotus on tehnyt suomalaisesta sanoma- ja aikakauslehtipaperista harmillisen kallista. Toisaalta täälläkin uskotaan journalismin tulevaisuuteen nimenomaan verkossa: puutkin säästyvät, kun paperinkulutus pienenee.
Kirjoittaja kuluttaa kielikoulun vessassa pinkkiä vessapaperia pinkkien seinien ympäröimänä.
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Hammasvaloa
Terveiset Pietarista!
Kävinpä eilen hotelli Moskovan
alakerran Prismassa, jos olisin sähköhammasharjaan vaihtopäitä
löytänyt. Löytyi yksi kappale kokonaista uutta harjaa
vaihtopäineen sekä lukuisia sähköttömiä harjoja ja hammaslankaa
ja -tahnaa jos jonkin sorttista. Vaihtopäitä ei vain löytynyt.
Tänään kävin uudestaan ihan vain pullovettä etsimässä, mutta
päätin vilkaista hammasharjahyllyn varmuuden vuoksi uudestaan.
Siellä se yksi ainoa sähköharja oli, yhä myymättä. Katsoin
harjan myyntikylttiä tarkemmin ja tajusin, että sehän on
valmistettu Saksassa. Ovatko sähköhammasharjat vaihtopäineen EU:n
pakotelistalla? Sen lisäksi, että on varsin ovelaa koetella Venäjän
sähköhammasharjan omistavan ylemmän keskiluokan hermoja tekemällä
heidän elämästään himpun verran vähemmän sujuvaa, helppoa ja
tervettä, valinta voi olla muutenkin strateginen. Jos tilanne tästä
vielä kiristyisi muualla kuin Ukrainassa... Tiedättekö ne
amerikkalaiset piirrossarjat, joiden pääidea on se, että kaksi
vauhtihahmoa mätkii toisiaan vaihtelevalla menestyksellä? Kelju K.
Kojootti ja Maantiekiitäjä lienevät ääriesimerkki epätasaisesta
parista, jossa vain yksi tahtoo pahaa toiselle, mutta se toinen, joka
ei eritysesti ajattele mitään, voittaa aina. Ei se, vaan joku
sellainen sarja jossa on kaksi melko tasavahvaa tappelupukaria.
Jossain jaksossa toinen niistä on syönyt aivan liikaa herkkuja, ja
sen hampaat ja ikenet alkavat mätiä ja hampaat menevät lopulta
pieniksi pirstoiksi yhdellä mäjäyksellä ja tippuvat suusta
tyystin. Mieti, miten hyvin sotilas, jolle käy samalla lailla,
pystyy keskittymään sotimiseen.
Itsehän koin hammasvalaistumisen noin
12 päivää sitten hammaslääkärin tarkastusvastaanotolla.
Edellisestä vastaavasta oli vierähtänyt jo viitisen vuotta.
Hammaslääkäri sanoi minulla olevan hammaskiveä, pari alkavaa
reikää ja ikenet melko huonossa kunossa. Hampaat pitäisi pestä
kaksi kertaa päivässä ja langata kerran, ja niin olen sen jälkeen
tehnytkin joka ikinen päivä, paitsi silloin helatorstain aattona
kun meni överimyöhään juhlissa ja saatoin vain nukahtaa omaan
sänkyyni spontaanisti. Pari päivää valaistumisesta tajusin, että
voisin ruveta superrasittavaksi ihmiseksi, joka ottaa jatkuvasti
itsestään hammasselfieitä edellisen pääministerimme tyylisellä
hymyllä, alkaa päivittää Facebook-profiiliaan päivittäin
tämäntyylisillä postauksilla: ”Taas tuli pestyä hampaat!”,
”Minä <3 sähköhammasharja”, ”Hammaslanka rules”, ”Illan
hampaidenpesu 3 minuuttia 23 sekuntia. Ihan hyvä aika, mutta vähän
kauemminkin olisi voinut...” ja hommaa bloginsa sponsoriksi Suomen
hammaslääkäriliiton sekä pari Xylitol-purkka- ja
hammastahnavalmistajaa. Lisäksi mihin tahansa seuraan joutuessaan
voisi yrittää aina kääntää keskustelun hampaidenpesuun. Sillä
onhan suun terveydestä huolehtiminen toki ihmisen tärkein
velvollisuus, josta on hyvä muistuttaa muitakin. Kaveripariskunta, jonka kanssa asiasta juttelin, oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun kannattaisi ryhtyä tällaiseksi ihmiseksi. Kaksi puolueetonta ulkopuolista ei voi olla väärässä. Tunnuslauseeni on tästälähin Terveet aivot terveen suun yläpuolella! Ja hei, mitäs näistä sanotte?
 |
| Minullakin on arka paikkani, pari hammasta joihin en ole tyytyväinen. Onneksi ne sijaitsevat suun takaosassa. T. Miss Mun Hampaat |
 |
| Olen tavattoman ylpeä hampaitteni kehityksestä sen jälkeen, kun aloin pestä ne kaksi kertaa päivässä. Voin jakaa pyytämättä ilmaisia hammasvinkkejä, kun kohtaamme. |
 |
| Tai mieluummin heti: Menepäs nyt siitä pesemään ne hampaat, jottei itselläsikin ole kohta tällaisia! |
tiistai 19. toukokuuta 2015
San Francisco loi bongarin
 |
| Trochilidae sp. |
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
Juna on oppimisympäristö / Seinilläkin on korvat. Ja suomalaisilla.
Caltrain-juna iltapäivällä 23. helmikuuta 2015 Sunnyvalesta San Fanciscoon. Istun kaksikerroksisen junan yläkerrassa tyytyväisenä. Päivän "työt" on tehty, aika hengähtää. Toisin kuin suomalaisissa kaksikerrosjunissa, yläkertaa erottaa alakerrasta vain turvakaide, ja kerrokset ovat käytännössä samaa tilaa. Alakerrassa joukko high school -ikäisiä poikia väittelee jostain yhteiskunnalliselta kuulostavasta. En oikein saa selvää, mutta päättelen yksittäisistä sanoista ja äänenpainoista. Yhtäkkiä joku heistä alkaa puhua "pohjoismaisesta sosialismista" ihailevaan sävyyn. Höristän korvia parempaan salakuunteluvalmiuteen. Poika mainitsee Suomen: "Think about Finland..." "Sitä maata ei ollut edes olemassa sata vuotta sitten, ja nyt siellä on maailman paras koulutusjärjestelmä." Mieli tekee huutaa "Greetings from Finland!", mutta päätän jatkaa salakuuntelulinjalla. Kuinka paljon joku kalifornialainen lukiolaispoika oikein voi tietää kotimaastani? Valitettavasti keskustelu laantuu ja pojat poistuvat seuraavalla asemalla. Helsingin Sanomien Washingtonin-kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski ei välttämättä liioitellut sanoessaan, että amerikkalaiset ovat innoissaan suomalaisesta koulusta. Eivät ole kuulleet pudonneista Pisa-tuloksista ja sukupuolierojen kasvusta oppimistuloksissa. Länsi, aina vähän itää jäljessä. Pessimismissäkin.
maanantai 23. maaliskuuta 2015
Näkökulma: Onko lapsuuteni sankaritar vain pahainen veronkierron edistäjä?
Olen vanhanaikainen ihminen. Eilisen Helsingin Sanomissa oli varsin erikoinen asuntoilmoitus, josta on kohkattu eilisaamupäivästä asti pitkin internetiä Suomen luetuimmat yleisuutissivustot mukaan lukien. Teen työkseni itsekin verkkoon uutisia. Niin tein tänäänkin, useita. Kuitenkin huomasin tämän ilmoituksen hyvin vanhanaikaisella tavalla vasta äsken lueskellessani asuntoilmoituksia paperisesta sunnuntain Helsingin Sanomista.
Kolmirivinen ilmoitus kuuluu: "Lahjoitan arvokodin, Töölö, puistoalue, 190m2, pienin ehdoin. Tartu tilaisuuteen! Omistaja 09-481568"
Eräässä ilmoitusta käsittelevässä keskusteluketjussa mainitaan, että Vauva-lehden keskustelupalstalla joku ilmoittaa saaneensa puhelun läpi (kun toimittajat ovat soitelleet, lankapuhelin on tuutannut varattua tai ollut kokonaan irti seinästä), ja että "mummo vain tahtoo itse jäädä asuntoon asumaan". Jos uskomme tätä lähdettä (ja miksi emme uskoisi, onhan nyt suunnilleen kaikki mitä Vauva-lehden keskustelupalstalla saati -palstasta puhutaan yleensä totta), en ainakaan minä voi välttää mielikuvaa eräästä fiktiivisestä henkilöstä.
Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjoissa ja nykyään myös elokuvassa esiintyy rouva Ruusupuu -niminen hahmo. Salaperäinen rouva Ruusupuu rakennuttaa itselleen yksi toisensa perään talon, jossa voisi asua vanhoilla päivillään, mutta koskaan ei tunnu onnistuvan. Ensimmäisessä kirjassa hän tapaa kaksi pientä tyttöä, Onnelin ja Annelin, ja voivottelee kuinka hän vannotti rakennusmestaria rakentamaan yksinäisen vanhan rouvan talon, mutta tuloksena olikin kahden pienen tytön talo. Sitten hän voivottelee, mistä löytää talolle ostajat, kun pienillä tytöillä ei yleensä ole niin paljon rahaa että voisivat ostaa kokonaisen talon. Kuinka ollakaan, Onneli ja Anneli ovat juuri löytäneet isossa kirjekuoressa silkkinauhoihin käärittynä kaksi valtavaa rahanippua "Rehellinen löytäjä saa pitää" -lapulla varustettuna. Aivan rouva Ruusupuun talon edustalta. Ja käyneet poliisin luona kuulemassa, että rahat ovat nyt heidän - vaikka heistä olisikin ollut paljon hauskempaa löytää kiiltokuvia tai paperinukkeja. Kuinka ollakaan, summa on juuri oikea Ruusupuun talon ostamiseen, ja tytöt saavat oman talon. Myöhemmissä tarinoissa rouva Ruusupuu muun muassa myy Onnelin perheelle talon, joka on "aivan vahingossa rakennettu yhdeksänlapsisen perheen taloksi, vaikka piti olla vanhalle yksinäiselle rouvalle".
Rouva Ruusupuu on kuin tuo 190 neliömetrin asunnossaan asuva töölöläisrouva - paitsi ettei halua enää asua "myymässään" (= salaa lahjoittamassaan) asunnossa, ja on paljon ovelampi auttamaan suojattejaan veronvälttelyssä. Lehtien arvion mukaan töölöläisasunto on lähes miljoonan euron arvoinen, ja sen lahjaksi saadessaanpitäisi maksaa noin 300 000 euroa lahjaveroa. Ostaja selviäisi varainsiirtoverolla, joka on kaksi prosenttia asunnon arvosta, vaivaiset suunnilleen 20 000 euroa.
Voi olla, että ilmoituksen jättäjä on vanha, täysin internet-aikakauden ilmiöistä (kuten outojen uutisten salamannopeasta leviämisestä) pihalla oleva henkilö, joka ei enää koskaan voi käyttää vanhaa lankapuhelinnumeroaan, koska erehtyi panemaan sen ilmoitukseen. On toki myös mahdollista, että kyseessä on Perheyritysten liiton, Kokoomuksen, Keskustan, Elinkeinoelämän keskusliiton tai jonkun piakkoin trollivaltakunnasta linnan perivän yksityishenkilön keino yrittää saada edullisesti huomiota asialle, että "on se nyt hirveen väärin, kun valtio vetää kolmesataa tonnia välistä, kun tämä ihminen hyvää hyvyyttään haluaa lahjoittaa asuntonsa minulle". Tämänsuuntainen keskustelu on jo käynnistynyt. :)
Rouva Ruusupuu teki sen ovelammin.
Kolmirivinen ilmoitus kuuluu: "Lahjoitan arvokodin, Töölö, puistoalue, 190m2, pienin ehdoin. Tartu tilaisuuteen! Omistaja 09-481568"
Eräässä ilmoitusta käsittelevässä keskusteluketjussa mainitaan, että Vauva-lehden keskustelupalstalla joku ilmoittaa saaneensa puhelun läpi (kun toimittajat ovat soitelleet, lankapuhelin on tuutannut varattua tai ollut kokonaan irti seinästä), ja että "mummo vain tahtoo itse jäädä asuntoon asumaan". Jos uskomme tätä lähdettä (ja miksi emme uskoisi, onhan nyt suunnilleen kaikki mitä Vauva-lehden keskustelupalstalla saati -palstasta puhutaan yleensä totta), en ainakaan minä voi välttää mielikuvaa eräästä fiktiivisestä henkilöstä.
Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjoissa ja nykyään myös elokuvassa esiintyy rouva Ruusupuu -niminen hahmo. Salaperäinen rouva Ruusupuu rakennuttaa itselleen yksi toisensa perään talon, jossa voisi asua vanhoilla päivillään, mutta koskaan ei tunnu onnistuvan. Ensimmäisessä kirjassa hän tapaa kaksi pientä tyttöä, Onnelin ja Annelin, ja voivottelee kuinka hän vannotti rakennusmestaria rakentamaan yksinäisen vanhan rouvan talon, mutta tuloksena olikin kahden pienen tytön talo. Sitten hän voivottelee, mistä löytää talolle ostajat, kun pienillä tytöillä ei yleensä ole niin paljon rahaa että voisivat ostaa kokonaisen talon. Kuinka ollakaan, Onneli ja Anneli ovat juuri löytäneet isossa kirjekuoressa silkkinauhoihin käärittynä kaksi valtavaa rahanippua "Rehellinen löytäjä saa pitää" -lapulla varustettuna. Aivan rouva Ruusupuun talon edustalta. Ja käyneet poliisin luona kuulemassa, että rahat ovat nyt heidän - vaikka heistä olisikin ollut paljon hauskempaa löytää kiiltokuvia tai paperinukkeja. Kuinka ollakaan, summa on juuri oikea Ruusupuun talon ostamiseen, ja tytöt saavat oman talon. Myöhemmissä tarinoissa rouva Ruusupuu muun muassa myy Onnelin perheelle talon, joka on "aivan vahingossa rakennettu yhdeksänlapsisen perheen taloksi, vaikka piti olla vanhalle yksinäiselle rouvalle".
Rouva Ruusupuu on kuin tuo 190 neliömetrin asunnossaan asuva töölöläisrouva - paitsi ettei halua enää asua "myymässään" (= salaa lahjoittamassaan) asunnossa, ja on paljon ovelampi auttamaan suojattejaan veronvälttelyssä. Lehtien arvion mukaan töölöläisasunto on lähes miljoonan euron arvoinen, ja sen lahjaksi saadessaanpitäisi maksaa noin 300 000 euroa lahjaveroa. Ostaja selviäisi varainsiirtoverolla, joka on kaksi prosenttia asunnon arvosta, vaivaiset suunnilleen 20 000 euroa.
Voi olla, että ilmoituksen jättäjä on vanha, täysin internet-aikakauden ilmiöistä (kuten outojen uutisten salamannopeasta leviämisestä) pihalla oleva henkilö, joka ei enää koskaan voi käyttää vanhaa lankapuhelinnumeroaan, koska erehtyi panemaan sen ilmoitukseen. On toki myös mahdollista, että kyseessä on Perheyritysten liiton, Kokoomuksen, Keskustan, Elinkeinoelämän keskusliiton tai jonkun piakkoin trollivaltakunnasta linnan perivän yksityishenkilön keino yrittää saada edullisesti huomiota asialle, että "on se nyt hirveen väärin, kun valtio vetää kolmesataa tonnia välistä, kun tämä ihminen hyvää hyvyyttään haluaa lahjoittaa asuntonsa minulle". Tämänsuuntainen keskustelu on jo käynnistynyt. :)
Rouva Ruusupuu teki sen ovelammin.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Keskimäärin hyvin
Olen ollut Suomessa nyt noin kuusi vuorokautta reilun 17 vuorokauden Kalifornian-reissun jälkeen. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni yli kahden aikavyöhykkeen päässä kotoa. Nyt eroa oli kymmenen aikavyöhykettä.
Kaliforniaan mennessä sopeuduin uuteen aikaan hyvin. Luontaisena yöriekkujana ei ollut vaikeaa mennä makeille unille iltayhdeksältä (Suomen aikaa aamuseitsemältä). Sen jälkeen elämä tuntui aika normaalilta, mitä nyt oli oudon valoisaa, värikästä ja lämmintä.
Palatessa sopeutuminen on edennyt kiinnostavammissa merkeissä. Aikaerorasitus alkoi ilmetä niin, että joka toinen yö nukuin noin 12 tuntia ja joka toinen huonosti ja kevyesti ehkä 3-4 tuntia. Ja yllätys yllätys, joka toinen päivä olin 'hyvin levännyt', joka toinen suorastaan huolettoman väsynyt. Tätä jatkui ihan kirjaimellisesti neljä ensimmäistä yötä. Sitten (väsyneen päivän jälkeen nukuttu) toissayö katkaisi kierteen: ehdin nukkua vain 11 tuntia, koska oli pakko mennä noin yhdeksäksi töihin! Viime yö olikin vain tavanomaisen lyhyt ja standardoidun heikkolaatuisesti nukuttu, normaali arkiyö.
Paluun jälkeinen oloni on ollut keskimäärinen erinomainen, kuten sillä sankarilla, joka piti pään uunissa ja jalat pakastimessa.
PS. Satuin lukemaan tänään loppuun Tove Janssonin romaanin Kunniallinen petkuttaja (1982). Tässä lyhyt kirja-arvio, joka ei liity mitenkään postauksen alkupuoleen:
Kirja kertoo kolmen ihmisen, ystävällisen ja huolettoman taiteilija-Annan, laskelmoivan ja järkevän Katrin sekä meriseikkailuista haaveilevan, hyväntahtoisen ja omissa oloissaan viihtyvä Matsin välisistä erikoislaatuisista ihmissuhteista. Sisarukset Katri ja Mats muuttavat kevättalvella Annan suureen taloon omituisen tapahtumasarjan seurauksena.
Annassa on nähtävissä häivähdys Tovesta itsestään. Taiteilijuuden ja vanhemmanpuoleisuuden lisäksi ajattelen näin siksi, että Katri on niin ilmiselvästi aivan vastakohta Tovelle. Elämäkertureista ainakin Tuula Karjalainen painotti sitä, miten Tove oli monissa aineissa huono koulussa, ja erityisesti matematiikassa. Katri sen sijaan laskee paremmin kuin kukaan muu kyläläisistä ja viihtyy numeroiden parissa. Lisäksi hänellä ei ole liiemmin mielikuvitusta eikä hän ymmärrä taiteellisia epämääräisyyksiä tai seikkailukirjoja, joista kaksi muuta päähenkilöä ovat valtavan innostuneita. Nykyaikaisellä medikalisoidulla asenteella voisi sanoa, että päähenkilöistä ainakin sisaruksilla on Aspergerin oireyhtymä. He sanovat asiat suoraan (ainakin Katri jopa silloin kun se on hänelle aivan naurettavan epäedullista) eivätkä juuri välitä siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Lisäksi Matsilla on intohimo veneisiin ja Katrilla laskutoimitusten oikeellisuuteen.
Olen harvoin lukenut kirjaa, jossa yhtä hyvin kuvataan ihmisten välisiä arkisia jännitteitä, sitä, miten toisessa häiritsee jokin aivan pieni asia, jota muut tuskin huomaavat. Ja miten nämä asiat kärjistyvät silloin kun on paljon tekemisissä, esimerkiksi asuu tai tekee töitä yhdessä. Viimeksi pari päivää sitten joku totesi minulle, miten mystinen asia henkilökemia on. Olen joskus todennut tämän tilanteissa, joissa on ollut täysin mahdotonta ennustaa kahden ennestään itselle tutun ihmisen kohdatessaan tulevan keskenään niin uskomattoman hyvin tai huonosti toimeen. Toki henkilökemia on muutakin kuin naurua tai tappelua - erityisesti luontevuutta ja vaivautumista. Joskus on yllättävää, keillä kahdella ei ole keskenään mitään puhuttavaa tai keillä on paljon. Mutta ajankäytöllä on ratkaiseva vaikutus: pienet, ikävät asiat tulevat esiin vasta kun tapaa usein ja paljon.
Heristän sitten vielä sormeani WSOY:lle pokkarin viimeistelemättömyydestä. Kirjoitusvirheitä oli kirjaksi aivan uskomattoman paljon - jopa yksi kohta, jossa sama virkkeen osa oli kirjoitettu kahteen kertaan. Täytyy tunnustaa, että aivan aluksi epäilin virheitä tahallisiksi tyylikeinoiksi, jotka ovat esiintyneet jossain muodossa jo ruotsinkielisessä alkuperäisteoksessa. Alkupään kirjoitusvirheet osuivat nimittäin useimmiten nimiin, niin että Katrin nimi oli jossain kohdassa Kati ja seuraavalla sivulla Kari. Vai sittenkinkö tahallista sukupuolihämmennyksen herättelyä?
PPS. Mikään ei ole parempaa kuin jälkikirjoitukset, jotka ovat varsinaista tekstiä pidemmät.
Kaliforniaan mennessä sopeuduin uuteen aikaan hyvin. Luontaisena yöriekkujana ei ollut vaikeaa mennä makeille unille iltayhdeksältä (Suomen aikaa aamuseitsemältä). Sen jälkeen elämä tuntui aika normaalilta, mitä nyt oli oudon valoisaa, värikästä ja lämmintä.
Palatessa sopeutuminen on edennyt kiinnostavammissa merkeissä. Aikaerorasitus alkoi ilmetä niin, että joka toinen yö nukuin noin 12 tuntia ja joka toinen huonosti ja kevyesti ehkä 3-4 tuntia. Ja yllätys yllätys, joka toinen päivä olin 'hyvin levännyt', joka toinen suorastaan huolettoman väsynyt. Tätä jatkui ihan kirjaimellisesti neljä ensimmäistä yötä. Sitten (väsyneen päivän jälkeen nukuttu) toissayö katkaisi kierteen: ehdin nukkua vain 11 tuntia, koska oli pakko mennä noin yhdeksäksi töihin! Viime yö olikin vain tavanomaisen lyhyt ja standardoidun heikkolaatuisesti nukuttu, normaali arkiyö.
Paluun jälkeinen oloni on ollut keskimäärinen erinomainen, kuten sillä sankarilla, joka piti pään uunissa ja jalat pakastimessa.
PS. Satuin lukemaan tänään loppuun Tove Janssonin romaanin Kunniallinen petkuttaja (1982). Tässä lyhyt kirja-arvio, joka ei liity mitenkään postauksen alkupuoleen:
Kirja kertoo kolmen ihmisen, ystävällisen ja huolettoman taiteilija-Annan, laskelmoivan ja järkevän Katrin sekä meriseikkailuista haaveilevan, hyväntahtoisen ja omissa oloissaan viihtyvä Matsin välisistä erikoislaatuisista ihmissuhteista. Sisarukset Katri ja Mats muuttavat kevättalvella Annan suureen taloon omituisen tapahtumasarjan seurauksena.
Annassa on nähtävissä häivähdys Tovesta itsestään. Taiteilijuuden ja vanhemmanpuoleisuuden lisäksi ajattelen näin siksi, että Katri on niin ilmiselvästi aivan vastakohta Tovelle. Elämäkertureista ainakin Tuula Karjalainen painotti sitä, miten Tove oli monissa aineissa huono koulussa, ja erityisesti matematiikassa. Katri sen sijaan laskee paremmin kuin kukaan muu kyläläisistä ja viihtyy numeroiden parissa. Lisäksi hänellä ei ole liiemmin mielikuvitusta eikä hän ymmärrä taiteellisia epämääräisyyksiä tai seikkailukirjoja, joista kaksi muuta päähenkilöä ovat valtavan innostuneita. Nykyaikaisellä medikalisoidulla asenteella voisi sanoa, että päähenkilöistä ainakin sisaruksilla on Aspergerin oireyhtymä. He sanovat asiat suoraan (ainakin Katri jopa silloin kun se on hänelle aivan naurettavan epäedullista) eivätkä juuri välitä siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Lisäksi Matsilla on intohimo veneisiin ja Katrilla laskutoimitusten oikeellisuuteen.
Olen harvoin lukenut kirjaa, jossa yhtä hyvin kuvataan ihmisten välisiä arkisia jännitteitä, sitä, miten toisessa häiritsee jokin aivan pieni asia, jota muut tuskin huomaavat. Ja miten nämä asiat kärjistyvät silloin kun on paljon tekemisissä, esimerkiksi asuu tai tekee töitä yhdessä. Viimeksi pari päivää sitten joku totesi minulle, miten mystinen asia henkilökemia on. Olen joskus todennut tämän tilanteissa, joissa on ollut täysin mahdotonta ennustaa kahden ennestään itselle tutun ihmisen kohdatessaan tulevan keskenään niin uskomattoman hyvin tai huonosti toimeen. Toki henkilökemia on muutakin kuin naurua tai tappelua - erityisesti luontevuutta ja vaivautumista. Joskus on yllättävää, keillä kahdella ei ole keskenään mitään puhuttavaa tai keillä on paljon. Mutta ajankäytöllä on ratkaiseva vaikutus: pienet, ikävät asiat tulevat esiin vasta kun tapaa usein ja paljon.
Heristän sitten vielä sormeani WSOY:lle pokkarin viimeistelemättömyydestä. Kirjoitusvirheitä oli kirjaksi aivan uskomattoman paljon - jopa yksi kohta, jossa sama virkkeen osa oli kirjoitettu kahteen kertaan. Täytyy tunnustaa, että aivan aluksi epäilin virheitä tahallisiksi tyylikeinoiksi, jotka ovat esiintyneet jossain muodossa jo ruotsinkielisessä alkuperäisteoksessa. Alkupään kirjoitusvirheet osuivat nimittäin useimmiten nimiin, niin että Katrin nimi oli jossain kohdassa Kati ja seuraavalla sivulla Kari. Vai sittenkinkö tahallista sukupuolihämmennyksen herättelyä?
PPS. Mikään ei ole parempaa kuin jälkikirjoitukset, jotka ovat varsinaista tekstiä pidemmät.
lauantai 21. helmikuuta 2015
Kukkahattu Kaliforniassa: parhaat matkailuniksit
Matkustin siis 12 päivää sitten tänne Kaliforniaan kukkahattuin puunhalailulomall... osallistuakseni tärkeään tieteelliseen konferenssiin (AAAS 2015). Ennen ja jälkeen konferenssin tarjoutui kuitenkin tilaisuus käydä tervehtimässä Sequoia-ystäviäni.
Kaksi ylintä kuvaa ovat Muir Woodsista, alin Yosemiten kansallispuistosta. Valokuvaajat pitäisi tietenkin kreditoida, mutta tässä muistini on yhtä huono kuin Vanhasen Masalla lautakasalla. Voin sanoa varmasti vain, että kaikki kuvat on ottanut naishenkilö, jonka etunimi päättyy a-kirjaimen eikä ala Sofi. Alimman kuvan on ottanut Minna, mutta sukunimestä en ole varma. Pari päivää sitten tekemämme Yosemiten-retken osallistujista puolet oli Minna-nimisiä.
Kaksi ylintä kuvaa ovat Muir Woodsista, alin Yosemiten kansallispuistosta. Valokuvaajat pitäisi tietenkin kreditoida, mutta tässä muistini on yhtä huono kuin Vanhasen Masalla lautakasalla. Voin sanoa varmasti vain, että kaikki kuvat on ottanut naishenkilö, jonka etunimi päättyy a-kirjaimen eikä ala Sofi. Alimman kuvan on ottanut Minna, mutta sukunimestä en ole varma. Pari päivää sitten tekemämme Yosemiten-retken osallistujista puolet oli Minna-nimisiä.
 |
| Matkailuniksi 1: On helppoa näyttää nuorekkaalta, kun näyttäytyy vain yli 200 vuotta itseään vanhempien seurassa. |
 |
| Matkailuniksi 2: Myrskyn varalta on hyvä varmistaa jo etukäteen ystävän tarjoaman suojan taso. |
 |
| Matkailuniksi 3: Oikein suuren puun halaaminen on helpointa ilman kukkahattua. Valitettavasti. |
maanantai 9. helmikuuta 2015
Kaliforniaa kohti
Kukkahatun seikkailut jatkuvat jälleen uudella mantereella. Seuraavana vuorossa Pohjois-Amerikka, Yhdysvaltain Kalifornian osavaltio.
Kyllä kannatti käydä vuosia sitten kasvitieteen opinnoissa läntisen Pohjois-Amerikan kasvimaantiedettä -kurssi. Sen ansiosta osaan jo odottaa punapuiden, yksien maailman suurimpien eliöiden, näkemistä. Punapuut ovat havupuita, joten niissä ei määritelmällisesti ole kukkia joita taittaa hattuunsa, valitettavasti. Punapuun tieteellinen nimi on Sequoia sempervirens. Lajinimen voisi suomentaa vaikkapa 'aina eloisa'. Tämä viittaa punapuun uskomattomaan uusiutumiskykyyn esimerkiksi kaatuneen puun oksaversoista. Pelkkään suvulliseen lisääntymiseen ei siis tarvitse luottaa. Tämä myös pidentää yhden geneettisesti määritellyn punapuuyksilön mahdollista elinikää huikean pitkäksi, vaikka jo yksittäinen runko voi elää 2000-vuotiaaksi. Tästä huolimatta Homo sapiens on onnistunut saattamaan aina eloisan jättiläisen äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Varma todiste siitä, että Yhdysvaltain länsirannikon ihmispopulaatio todella on maailman innovatiivisin.
Erityisen innoissani olen kuitenkin monien upeiden päivien viettämisestä San Franciscossa. Hippien ja homojen luvattu kaupunki: mitkä paheksumismahdollisuudet! Jollei minun pitäisi herätä huomenna turhan aikaisin lähteäkseni lentokentälle, olisin Kaliforniaa varten jo valmiiksi askeettisen nunnan unirytmissä. Tänään nousin vähän ennen yhtä iltapäivällä, mikä on vähän ennen aamukolmea siellä. Hyi teitä, jotka nukutte pitkään! Miten joku vaikkapa aamukuudelta nouseva kuvittelee saavansa elämässään yhtään mitään aikaan?
Kyllä kannatti käydä vuosia sitten kasvitieteen opinnoissa läntisen Pohjois-Amerikan kasvimaantiedettä -kurssi. Sen ansiosta osaan jo odottaa punapuiden, yksien maailman suurimpien eliöiden, näkemistä. Punapuut ovat havupuita, joten niissä ei määritelmällisesti ole kukkia joita taittaa hattuunsa, valitettavasti. Punapuun tieteellinen nimi on Sequoia sempervirens. Lajinimen voisi suomentaa vaikkapa 'aina eloisa'. Tämä viittaa punapuun uskomattomaan uusiutumiskykyyn esimerkiksi kaatuneen puun oksaversoista. Pelkkään suvulliseen lisääntymiseen ei siis tarvitse luottaa. Tämä myös pidentää yhden geneettisesti määritellyn punapuuyksilön mahdollista elinikää huikean pitkäksi, vaikka jo yksittäinen runko voi elää 2000-vuotiaaksi. Tästä huolimatta Homo sapiens on onnistunut saattamaan aina eloisan jättiläisen äärimmäisen uhanalaiseksi lajiksi. Varma todiste siitä, että Yhdysvaltain länsirannikon ihmispopulaatio todella on maailman innovatiivisin.
Erityisen innoissani olen kuitenkin monien upeiden päivien viettämisestä San Franciscossa. Hippien ja homojen luvattu kaupunki: mitkä paheksumismahdollisuudet! Jollei minun pitäisi herätä huomenna turhan aikaisin lähteäkseni lentokentälle, olisin Kaliforniaa varten jo valmiiksi askeettisen nunnan unirytmissä. Tänään nousin vähän ennen yhtä iltapäivällä, mikä on vähän ennen aamukolmea siellä. Hyi teitä, jotka nukutte pitkään! Miten joku vaikkapa aamukuudelta nouseva kuvittelee saavansa elämässään yhtään mitään aikaan?
torstai 8. tammikuuta 2015
Vitsejä väkivallasta, osa 1
Journalistina ja huonon huumorin viljelijänä koen velvollisuudekseni noudattaa ranskalaisen Charlie Hebdo -huumorilehden entisen päätoimittajan Philippe Valin neuvoa ja "tehdä naurunalaiseksi nämä paskiaiset".
Koska tuoreimpien paskiaisten teoille on vielä hieman aikaista nauraa, ja no.. , koska ennen joulua lukemani lehtijuttu inspiroi minua joka tapauksessa vitseistä ensimmäiseen, joka perstuu tositapaukseen, ja koska pitää aina suosia kotimaista kun sitä on tarjolla, ja koska paskiaisen motiivilla ei ole merkitystä hänen tekonsa lopputulokseen, ja koska... ei, tämä ei liity mitenkään siihen että harrastaisin jotain itsesensuuria ja pelkäisin loukkaavani uskonnollis-aktiivis-aggressiivisten ihmisten tunteita niin että pilaisin heidän päivänsä... En voi pilata kenenkää päivää yhtään enempää kuin keski-ikäinen nainen, joka seisoo Helsingin keskuspuiston etelälaidalla kauhistelemassa, miten kukaan voi koskaan hiihtää muualla kuin ladulla edes päivänä jona kinokset ovat puoli metriä korkeat ja kertomassa että jokainen todellinen hiihtäjä kantaa suksensa viralliselle ladulle saakka, vaikka kinokset matkan varrella olisivat puoli metriä korkeat. Vihaan tuollaisia fundamentalisteja, -kele.
Kouluampujavitsi 1
Mikä on epävakuuttavuuden huippu?
Kouluampuja, joka kiertää ase kädessä koulun käytävillä, rynkyttää lukittuja luokkien ovia, ampuu muutaman laukauksen oven läpi ja huutaa: "Avatkaa ovi! Jos ette avaa, mä tapan teidät kaikki!"
Kouluampujavitsi 2
Mikä on koulukiusaajuuden huippu?
Avata ovi kouluampujalle tämän jälkeen, nauraa tälle päin naamaa ja sanoa vähättelevällä äänellä: "Voii... Miten sä raukka kuvittelit tappavas meidät kaikki jos ei oltais avattu ovea?"
Kouluampujavitsi 2:n sitaatti kelvannee myös kuuluisia viimeisiä sanoja -kokoelmaan.
Koska tuoreimpien paskiaisten teoille on vielä hieman aikaista nauraa, ja no.. , koska ennen joulua lukemani lehtijuttu inspiroi minua joka tapauksessa vitseistä ensimmäiseen, joka perstuu tositapaukseen, ja koska pitää aina suosia kotimaista kun sitä on tarjolla, ja koska paskiaisen motiivilla ei ole merkitystä hänen tekonsa lopputulokseen, ja koska... ei, tämä ei liity mitenkään siihen että harrastaisin jotain itsesensuuria ja pelkäisin loukkaavani uskonnollis-aktiivis-aggressiivisten ihmisten tunteita niin että pilaisin heidän päivänsä... En voi pilata kenenkää päivää yhtään enempää kuin keski-ikäinen nainen, joka seisoo Helsingin keskuspuiston etelälaidalla kauhistelemassa, miten kukaan voi koskaan hiihtää muualla kuin ladulla edes päivänä jona kinokset ovat puoli metriä korkeat ja kertomassa että jokainen todellinen hiihtäjä kantaa suksensa viralliselle ladulle saakka, vaikka kinokset matkan varrella olisivat puoli metriä korkeat. Vihaan tuollaisia fundamentalisteja, -kele.
Kouluampujavitsi 1
Mikä on epävakuuttavuuden huippu?
Kouluampuja, joka kiertää ase kädessä koulun käytävillä, rynkyttää lukittuja luokkien ovia, ampuu muutaman laukauksen oven läpi ja huutaa: "Avatkaa ovi! Jos ette avaa, mä tapan teidät kaikki!"
Kouluampujavitsi 2
Mikä on koulukiusaajuuden huippu?
Avata ovi kouluampujalle tämän jälkeen, nauraa tälle päin naamaa ja sanoa vähättelevällä äänellä: "Voii... Miten sä raukka kuvittelit tappavas meidät kaikki jos ei oltais avattu ovea?"
Kouluampujavitsi 2:n sitaatti kelvannee myös kuuluisia viimeisiä sanoja -kokoelmaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)