Joskus ihmiselle saatta käydä niin, että hotelli Kämpin sviittien kylpyhuoneiden aivan tavalliset keltaiset kumiankat ja Dompan juominen milloin missäkin valmistujaisissa alkavat olla vähän nähty. Suomi on verraten tylsä paikka harrastaa elitismiä. Lisäksi siitä jotuu helposti paheksunnan kohteeksi. Britannia on paljon otollisempi moiseen, pitkillä perinteillä.
Matkustaessani lautalla Hoek van Hollandista Harwichiin lokakuun puolivälissä, tutustuin bussissa ja lisää lauttasatamassa saksalaiseen Andreakseen, joka työskentelee tutkijana Cambridgen yliopistossa. Hän jätti minulle sähköpostiosoitteensa perinteisellä paperilapulla ennen kuin painuimme kumpikin väsyneinä omiin hytteihimme.
Säilytin lapun, enkä viikkoon juuri ajatellut sitä. Sitten päätin lähettää hänelle sähköpostia, koska hän oli luvannut esitellä minulle kuuluisaa yliopistokaupunkia, jos minulla olisi aikaa tulla käymään siellä. Sain alle vuorokaudessa vastauksen viestiin. Hän ehdotti, että menisimme keskiviikkona 28. lokakuuta King's Collegen illalliselle, niin saisin vielä mielenkiintoisemman Cambridge-kokemuksen. Hän on kyseisen collegen fellow (eli "toveri", jonkinlainen hyvä veli). Britanniassa ainakin huippuyliopistoissa jokaisen opiskelijan on kuuluttava yhteen kotiyliopiston collegeista, vähän niin kuin täällä opiskelijan on kuuluttava ylioppilaskuntaan. Jatko-opiskelijat voivat myös olla jäseniä. Tohtorintutkinnon suorittanut tutkija, joka työskentelee tuossa yliopistossa, voi hakea fellow'n asemaa jostakin collegesta erikseen. Andreas kertoi suorittaneensa tohtorintutkinnon aikanaan Cambridgessa ja olleensa tuolloin King's Collegen jäsen. Työskenneltyään välissä muualla hän palasi sinne tutkijaksi ja haki King'sin fellow'ksi. Kun todella matkustin Cambridgeen ja osallistuin illalliselle, minulle selvisi, että fellow't ovat joissakin asioissa collegessa opiskelijoita mukavammassa asemassa.
Viimeisen Lontoon-päiväni iltana Cambridgen-vierailu todella toteutui. (No, enpä Lontoossa tällä reissulla viettänytkään kuin alle kolme vuorokautta. Edellisenä päivänä olin nähnyt Catherine Eddowesin kuolinpaikan lisäksi muun muassa hieman Camden Townia ja istunut kaverin kanssa siellä baarissa, jossa hän kertoi joskus aikanaan nähneensä myös Amy Winehousen.) Matkustin junalla King's Crossilta puolisen tuntia pieneen, mutta sitäkin kuuluisampaan yliopistokaupunkiin. Yliopisto sinne on perustettu reilut 800 vuotta sitten. Asemalta kaupungin keskustaan otin taksin; kävellen matkaan olisi mennyt puolisen tuntia, mutta tuona iltana se ei sopinut arvolleni.
Andreas oli minua vastassa hieman auringonlaskun jälkeen, iltapäiväviiden maissa King's Collegen edessä. Kävelimme halki puistoalueiden ja kävimme King's Collegen kappelissa, josta BBC lähettää joka joulu joulukonsertin miljoonien kuulijoiden ja katsojien iloksi. Vaelsimme pieniä somia katuja ja puhuimme perinneruoista. Päädyin selostamaan maksalaatikon asemaa suomalaisessa kulttuurissa. Se on perinneruoka, monille myös jouluinen sellainen, mutta eniten sitä syödään eineksenä. Hämmentyneenä tajusin, etten tiedä, on Suomessa ainoatakaan ravintolaa, jossa tarjottaisiin maksalaatikkoa. Eräästä joulukuussa käymästäni tietovisasta opin sittemmin, että Suomen myydyin eines se ainakin on. Maksalaatikko - onko epäelitistisempää elintarviketta?
Menimme yksille yhteen kaupungin harvoista kapakoista, siihen samaan joka oli Watsonin ja Crickin kantapaikka. Siellä he huuhtoivat harmaita aivosolujaan oluella ennen ja luultavasti myös jälkeen vuonna 1953 ilmestyneen dna:n rakennetta koskevan artikkelinsa julkaisua, ja luojaties ehkä vielä vuonna 1962 saamansa Nobelin lääketieteen palkinnon palkintojuhlista toivuttuaan. Emme istuneet heidän kantapöydässään, vaan sen viereisessä pöydässä. Muistinko mainita, että Andreas on biokemisti?
Sitten menimme Andreaksen kämpille hakemaan hänen viittansa ja muut olennaiset fellow-varusteensa. Hän asui aivan kaupungin keskustassa herttaisessa talossa, jonka kapeat käytävät portaikkoineen oli päällystetty kokolattiamatolla. Piipahdimme erään hänen maisterivaiheen opiskelijansa luona alemmassa kerroksessa. Siellä oli muutama muukin iltaa istumassa, ja eräs Pietarista kotoisin ollut matematiikkaa opiskeleva tyttö kykeni arvaamaan minut ulkonäön perusteella suomalaiseksi.
Sitten oli aika siirtyä King's Collegen rakennukseen, jossa myös sen ruokasali (silmämääräisesti arvioituna lähemmäs 10 metriä korkea) sijaitsee. Seuraamme liittyi Andreaksen ryhmässä työskentelevä post doc, eteläkorealainen Ranjoo. Nainen oli toinen Andreaksen illan vieraista. King's Collegen illallinen järjestetään kuulemma lähes jokaisena iltana vuodessa. Opiskelijat ja fellow't voivat osallistua sille ilmaiseksi... olikohan se noin 10 kertaa vuodessa. Itse asiassa saattaa olla, että opiskelijat voivat syödä siellä vaikka joka ilta, jos muistavat ilmoittautua, mutta silloin heidän illallisensa on vaatimattomampi, yksiruokalajinen. Osa pöydistä tyhjenikin illallisella noin puolessa tunnissa, kun olimme hädin tuskin päässeet pääruokaan. Mutta ei mennä asioiden edelle...
Ennen illallista joimme hieman alkumaljoja fellow'ien kerhohuoneessa. Siellä pystyy lukemaan päivittäin maailman tärkeimmät englanninkieliset sanoma- ja aikakauslehdet sekä melko joukon eri alojen tieteellisiä lehtiä. Lisäksi huoneessa on käsikirjasto, jossa on hyödyllistä ja hauskaa kirjallisuutta; en ehtinyt valitettavasti tarkemmin tutustua. Jyhkeästi kalustetun huoneen seiniä peittivät King's Collegen vanhojen fellow'ien ja opiskelijoiden, merkittävimpien sellaisten, muotokuvat.
Illalliselle ruokasaliin menimme täsmällisesti; kävelimme letkana tietyllä hetkellä. Istumapaikat sai valita vapaasti. Istuimme kolmisin pöydän päähän. Minun vasemmalla puolellani oli sen lisäksi musiikkitieteestä väitöskirjaa tekevä nainen ja kulmittain vasemmalla historiasta omaansa tekevä. Tunnelma oli varsin kaukana suomalaisista opiskelijasitseistä, joissa ollaan aina joko laulamassa tai aloittamassa tai lopettamassa laulua ja riehaannutaan usein asiattomuuksiin. Ilta oli pyhitetty keskusteluille kolmen ruokalajin ja viinin lomassa. Hieman hätkähdin englantilaisen eliittipersoonan kykyä olla kulmikas: Vieressäni istuva musiikkitieteilijä kertoi ensin innoissaan tietävänsä kotimaastani ainakin Sibeliuksen. Sitten hän kuiskasi tämän kuitenkin lyöneen vaimoaan. Tieto oli minulle uusi, joten small talkin linjalla oli hieman vaikea saumattomasti jatkaa. Pian kuitenkin rupesimme puhumaan jostakin muusta.
Kun illallinen oli lopussa, meille soitettiin äänimerkki ilmoittamaan, että olisi aika siirtyä takaisin kerhohuoneeseen viinin tai vaikka teen pariin. Lähdimme kaikki kerralla, säntillisesti. Kerhohuoneella Ranjoo sanoi ymmärtävänsä, että länsimaalaisten on aina kovin vaikeaa muistaa korealaisia, kiinalaisia tai japanilaisia nimiä. Kysyin, onko hänen mielestään yhtään helpompaa muistaa kiinalaisia nimiä kuin vaikkapa eurooppalaisia. Kuulemma ei. Matkalla takaisin käytävän päässä olevasta vessasta katselin, kenen muotokuvia käytävillä oli. En tunnistanut vanhoista King's Collegen opiskelijoista, "tärkeistä" henkilöistä muita kuin Alan Turingin. Loppuilta kului Ranjoon ja Andreaksen kanssa turisten, teekupposen äärellä.
Iltani oli lopussa jo pian kymmenen jälkeen. Juna kiidätti minut takaisin Lontooseen ja nukkumaan noin viideksi tunniksi ennen varhaisen aamujunani lähtöä Pariisiin. Olen toivottoman huono pakkaamaan matkoille mukaan mitään cocktail-mekkoja tai iltapukuja, vaikka kokemus osoittaa, että sekä Isossa-Britanniassa että sen entisissä siirtomaissa niistä voisi olla hyötyä. Muista maista en ole niin varma.
