Kuvakavalkadi

No huh huh. Ihmeiden aika ei ole ohi. Tänään sain vihdoinkin siirrettyä kännykästäni kuvat, joita ei aiemmin saanut siirrettyä kaapeliyhteydellä (rikki) eikä internetin välityksellä (hidas). Etsin myös netistä ohjeita kuvien siirtämiseen puhelimen omasta muistista muistikortille, mutta ne eivät tässä tapauksessa toimineet. Elvis osasi kuitenkin siirtää kuvat ihan helposti. Kuvaan toki kuuluu, että hän huumorimiehenä sanoi hetken puhelinta näppäiltyään minun täytyvän yrittää vielä siirtoa netin välityksellä ja kuunteli minun ja muiden pähkäilyä vartin verran ennen kuin huomasimme kuvien olevan jo muistikortilla. Hän sanoi, että minun pitää nyt maksaa hänelle pitsansyöntimatka Suomeen, koska hän on ratkaissut kolme puhelimeeni ja kuviin liittyvää ongelmaa (latausongelma, muistikortillesiirto-ongelma ja kameran pieneltä muistikortilta koneellesiirto-ongelma). Muut sanoivat, että matkan lennot tulevat kalliiksi, ja minä sanoin ettei heillä ole aavistustakaan siitä, miten kallista ruoka on Suomessa. Elvis on taiteilija. Nimestään huolimatta kuitenkin kuvataiteilija eikä muusikko. Tässä näin alkuun muutama kuva.

Jee, enää yhdeksän kuukautta jouluun! Nyt on siis tärkeä hetki Jeesus nro 2:n synnyttäjälle...

Kolme kuukautta joulusta, mutta joulutähti se vain kukkii.

Ah, kafferinpuhveli. Ei yhtä hurjana kuin lapsuuteni eläinkirjassa, tosin.

Lintu ja kafferinpuhveli.

 Jonkun firman joku markkinointijäbä valitti firman liian vähäistä näkyvyyttä Afrikassa. En kyllä tiä miks.

Steffan ja Claire.

Täällä ruoan kanssa on oletusarvoisesti monta hiilihydraattilisuketta. Antikarppauksen juhlaa!

Kanaa riisillä, maissilla, banaanilla ja perunalla + bataatilla.

Kauneudesta

Edelliseen blogaukseen viitaten: päätin olla julkaisematta täällä sellaisten ihmisten nimiä ja kuvia, joista olen valittanut jotain yleismaailmallisen turhanpäiväistä (tunnettuihin henkilöihin kohdistuva kritiikki on asia erikseen). Käsittelen heitä vain anonyymeinä ilmiöinä. Teille siellä toisella puolella maailmaa on samantekevää, kuka on kyseessä, ja minun täytynee kunnioittaa ikävienkin ihmisten yksityisyyttä jonkin verran. Teini, josta valitin, ei ole kumpikaan niistä kenialaistytöistä, jotka olen jo maininnut blogissa. Kaikista muista pidän kovasti, ja hänen kohdallaan ehkä hieman ylireagoin. Kun joku estää väsynyttä nukkumasta, suuttumus voi kasvaa isoksi...

Siksi nyt iloisempiin aiheisiin. Alla kuva Ugandan kauneimmasta naisesta, joka vieraili myös Suomen 167587:nneksi kauneimman naisen pöydällä Aiesecin konferenssin Global Village -messuilla.

Miss Uganda 2014

Kauneudessa on se hupaisa juttu, että jos miss Ugandaa kutistettaisiin kaikissa ulottuvuuksissa niin, että hänestä tulisi itsensä vaikkapa 30 cm lyhyempi pienoismalli, hän lakkaisi olemasta Ugandan kauneinen nainen. Pieni on kaunista, sanoo sananlasku, ja valehtelee. Kaikkialla maailmassa missit ovat pitkiä ja hoikkia. Muussa ympärillä olevassa todellisuudessa pituus vaikuttaa kuitenkin varsin vähän siihen, kuinka viehättäväksi nainen koetaan. Ehkä kauneuskisat pitäisikin muuttaa parhaiden vaate-esittelijöiden kisoiksi?

 Kenialaiset lähtivät tänään, ja ennen sitä, eilen illalla, minäkin sain vuolaita kehuja ulkonäöstäni (enemmän toki kaikenpuolisesta huvittavuudestani) heistä ainoalta miespuoliselta. Keskustelu meni jotakuinkin näin: "You are so beautiful. You have very beautiful eyes!" "Oh, yes! You have very beautiful lies, too!" "But look at her ice! How beautiful!" *Yleistä naurua*

Kaikissa projektin kenialaisissa (myös siinä, josta pidän vähemmän) on varmaan parasta se, miten he osaavat pitää itsensä ja (useimmiten) muut hyvällä tuulella. Yleisesti ottaen voisin sanoa, että ainakin tässä osassa Afrikkaa ihmisillä on tapana pilailla avoimesti toistensa kustannuksella paljon enemmän kuin ainakaan Suomessa, ja varmaan suurimmassa osassa Eurooppaa. He osaavat tehdä sen myös enimmäkseen aika hyväntahtoisesti. Ihmiset siis nauravat toisilleen ja itselleen paljon.

Myös seksuaalisuus otetaan vähemmän vakavasti (ainakin mitä heteroihin tulee). Aiesecin konferenssissa esimerkiksi yksi iltaohjelmanumero oli se, että jonkun tytön piti antaa pojalle sylitanssi tai päinvastoin yleisön edessä (toki ihan tavallisessa vaatetuksessa sentään). Ihmisten ujostelu ja suoriutuminen oli yleisöstä kovin hauskaa seurattavaa. Konseptin voisi hyvin siirtää Suomeen, mutta sillä erotuksella että illan huipennukseksi kaikki paikallaolijat kuolevat yhdessä häpeään.

Se on kuitenkin hyvä asenne, että tanssi kuuluu kaikille, niin laihoille kuin lihaville. Kaikennäköisten ihmisten voi nähdä nauttivan siitä. Kaikkea ei toki näe päälle päin. Pari vuotta sitten Suomessa eräissä bileissä olisin erityisen kovasti halunnut päästä näkemään kahden tanssahtelevan naisen ajatukset. Harvoin minulla on nimittäin ollut niin voimakas tunne siitä, että jollakulla ei ole lainkaan hauskaa, mutta hän yrittää esittää että on.

Vaikeuksia ja koti-ikävää...?

Viime viikonlopun konferenssissa ruodittiin urakalla kulttuurieroja erityisesti ulkomaalaisille harjoittelijoille suunnatussa työpajassa. Yllättävän moni kertoi ensimmäisen parin viikon täällä olleen vaikeaa aikaa. Ehkä se, että asun monenmaalaisten ihmisten keskellä ja ensimmäisen parin viikon ajan työpäiväni olivat suht kevyitä, lievensi tuskaa. Lievensikin lähes olemattomaksi. Pääosin täällä oleminen on ollut hienoa, ja vaikeuksista vain harvat ovat oikeasti harmittaneet kovasti. Luulen tämän johtuvan paljolti siitä, että pidän kokemista ja riittävästi paikallisille tavoille opettelua nyt päätehtävänäni, eikä minun tarvitse suoriutua tehokkaasti kahdeksantuntisista toimistotyöpäivistä tai muista kotopuolen velvoitteista. Lisäksi olin varautunut kuumuuteen, roskaisuuteen, toisinaan tehottomiin työpäiviin, vaatimattomiin olosuhteisiin, hitaaseen nettiin, osittain outoon ruokaan, venyviin aikatauluihin  ja ihmisten uteliaisuuden kohteena olemiseen. Kaikki ikävät yllätykset ovat olleet tilanteita (kuten autokolari), eivät mitään yleisiä kulttuuriin tai luonnonoloihin liittyviä asioita.


Pahimmat asiat voisivat olla tai tapahtua muuallakin. Kahteen henkilöön on hetkellisesti mennyt hermot ihan kunnolla. Molemmat ovat itseäni nuorempia naisia. Toisen (eruooppalaisen) päällepäsmäröinti ja määräilevyys ("voimakas luonne") ärsytti paljon muutamassa tilanteessa, mutta hän lähti jo reilua viikkoa tuloni jälkeen. Toinen on 19-vuotias kenialainen. Hänessä tiivistyy aika paljon siitä stereotypiasta, joka yleensä liitetään johonkin valkoihoiseen rikkaan perheen tyttöön amerikkalaisessa teinielokuvassa. Hän rakastaa shoppailua ja täällä tekemiensä ostosten jälkeen hänellä on varmaan kaksi kertaa oman painonsa verran matkatavaraa. Mielenkiintoista nähdä, miten hänen kotiinlähtönsä huomenna sujuu niiden kanssa... Lisäksi hän valittaa rikkaan isänsä itaruutta ja haluaisi oman auton (vaikka asuu yhdessä maailman ruuhkaisimmista kaupungeista). Itse samanikäisenä olisin varmaan inhonnut jotakuta jo näiden typerystelyjen perusteella, mutta nyt ne ovat vain huvittavia asioita muiden joukossa. Eräs asia kuitenkin sai minut raivoihini muutama ilta sitten. Tämä neiti ilmoitti muuttavansa huonekaverikseni kun huoneeseen oli vapautunut tilaa. Ei siis kysynyt, toisin kuin eräs toinen, joka myös muutti samaan huoneeseen vajaaksi viikoksi. Syy: "Tässä huoneessa toimii sähkövalo, ja tykkään lukea iltaisin." Muuten hyvä, mutta tiedän että hänellä on tapana valvoa huomattavasti myöhempään kuin meillä muilla. Niinpä sanoin, että ennen minun ja toisen nukkumaanmenoa se varmaan käy päinsä. Ei hän sitten pitänyt valoja häiritsevästi päällä minään iltana, mutta yhtenä iltana alkoi katsoa läppäriltä elokuvaa ilman kuulokkeita äänet päällä juuri kun olin mennyt nukkumaan. Pyysin kahdesti panemaan äänet pois (minun piti herätä seuraavana aamuna klo 7 aamuista kouluvierailua varten), mutta hän vain hiljensi niitä ja sanoi, ettei se että menemme aikaisin nukkumaan tarkoita että kaikki menisivät. Yleisessä olohuoneessa hän ei ollut ilmeisesti siksi, että eräs toinen katsoi siellä eri leffaa myös äänet päällä. Toinen huonekaveri nukkui jo sikeämmin. Panin tulpat korviin ja kiroilin ääneen. Onneksi hän lopetti katselun puolen tunnin sisällä, sitten sain vähitellen unta, kun hormonitasot rauhoittuivat suuttumuksen jälkeen. Onneksi se on ainoa ilta, jolloin pikkuterroristi on harjoittanut terroriaan. Huonekaverillamme on kuulokkeet, joten hän voisi lainata niitä, mutta muina iltoina on tehty muuta, esim. juhlittu porukalla.   Mut joo, tuollainen itsekkyyden ja tyhmyyden yhdistelmä, jossa muiden näkökulma ihan tavallisiin käytännön asioihin unohtuu täysin, on hämmästyttävä ilmiö. Sama henkilö on toki myös porukan laiskin, mitä työntekoon tulee. Se itsessään ei minua juuri haittaa: vapaaehtoistyötähän tämä on. Jos saisimme kaikki samansuuruista palkkaa, juttu voisi olla toinen. Lohdutan itseäni ajattelemalla, ettei tuollainen ihminen asennettaan muuttamatta edes hyvillä suhteilla ja meriittejä aliarvioivassa maassa voi päästä merkittävään asemaan tai saada kovin mielenkiintoista työtä. Lisäksi voi olla, että vuosien päästä itaran isän perintöä ilmestyy tiedettyjen lisäksi jakamaan vielä muutama uusi, ennestään tuntematon äpärälapsi. Ikävä kyllä, myös seksismi ja rasismi ovat puolellani tässä nimenomaisessa inhossa: Keniassa on jostakin syystä enemmän nuoria naisia kuin miehiä, ja naisen on vaikea löytää itselleen hyvää, uskollista miestä. Lisäksi suosikkiteinini kuuluu niin pieneen vähemmistöheimoon, ettei sen jäsenillä ole kuulemma esimerkiksi politiikassa juuri mitään mahdollisuuksia. Mutta huoh, kaikkien vähemmän ärsyttävien, vähemmistöihin kuuluvien teinityttöjen vuoksi tasa-arvo toki edistyköön. :)

Tällä viikolla olen kokenut ensimmäistä kertaa jonkinlaisia koti-ikävän hetkiä, varmaankin sen vuoksi ettei kaikki ole enää uutta ja jännittävää. Lisäsksi on ollut aikaa, kun olemme olleet enemmän kämpillä eikä ole ollut safarin tai konferenssin kaltaisia erikoisuuksia. Yleisesti ottaen rasittavinta täällä on turvallisuusnäkökohtien huomioiminen. Kadun tai tien ylittäminen on usein varsin stressaavaa, ja pimeällä liikenne on todella pelottavaa. Lisäksi yössä voivat vaania pahantahtoisten ihmisten vaarat. Nämä olivat merkittäviä syitä siihen, miksi en esimerkiksi eilen lähtenyt kavereiden mukaan lähikylän baariin. Lievä väsymys ja mukavuudenhalu veivät voiton seurasta ja uuteen kapakkaan tutustumisesta. Toissasunnuntaina koin kantapään kautta mitä on olla todella väsyneenä meluisassa paikassa, josta ei voi lähteä pois. Silloin oli yhden vapaaehtoisen vika ilta, ja kävimme paikallisessa diskossa. Pääsin kämpille yli kaksi tuntia sen jälkeen, kun minun olisi todellakin pitänyt olla jo nukkumassa. Palella ei sentään tarvinnut, toisin kuin joskus Stadissa yödösää odottaessa. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin tottunut siihen, että Suomessa kotiin on aina varaa mennä vaikka taksilla, jos tarvetta on. Täällä ei kannata yöllä yksin lähteä mihinkään, eikä muita varmasti luotettavia vaihtoehtoja kuin omat tuttavat tai porukka ole.

Sain Juusolta viestin, jossa hän kertoi eilen olleensa firmatupareissa Helsingissä, ja ketä tuttuja paikalla oli. Pieni puraisu koti-ikävää kyllä, kaikki parhaat tyypit siellä koolla. :)

Tuntuu kuin heti matkaan lähdettyäni Suomessa ja Euroopassa olisi alkanut vimmatusti tapahtua kaikkea: Venäjän Krimin-valtaus ja siihen liittyvä poliittinen vääntö, murhayritys keskellä Otaniemeä ja mitälie... Omasta tuttavapiiristä olen saanut näiden viikkojen aikana uutisen yksistä häistä, yhdestä vauvasta ja yhden vanhuksen kuolemasta.

Talossamme/ pihalla asuu kissaemo kahden poikasensa ja kana neljän tipunsa kanssa. Toisin kuin ehkä kaikki muut, tarkkailen kanoja kiinnostuneempana kuin kissoja. Niiden kuopsutusta on hauska katsella, enkä tunne yhtä voimakasta viehtymystä kissanpoikasten tappeluharjoituksiin kuin miljoonat nettivideoiden katselijat. Jotenkin kissat ovat kuitenkin päässeet syvälle alitajuntaani, sillä näin niistä kolmesta unta viime yönä. Unessa oltiin pimeässä meren rannalla, ilmeisesti Suomessa. Käynnissä olivat isot juhlat (paljon ihmisiä eri puolilla, kuten täällä). Unessa kissat käyttivät samaa vessaa kuin ihmiset. En ole ihan varma, muistanko oikein, että jotkut kissat todella osaavat tehdä tarpeensa vessanpönttöön. Täällä meillä on käytössä muuten latriinit eli lattianreikävessat. Niihin ei ole ollut vaikeaa tottua. Vain yksi vessatyyppi on sietämätön: tavallinen, pöntöllinen, mutta erittäin epäsiisti vessa. Onneksi sellaisessa ei ole juuri tarvinnut matkan aikana käydä.

Ekoliettä rakentamassa

Juuri valmistunut liesi säästää huomattavasti puuta perinteiseen nuotiotyyppiseen kokkaukseen verrattuna. Kuvassa paikallisia teknillisen opiston poikia ja osa vapaaehtoistyökavereistani: kenialainen Monica, saksalainen Marvin ja japanilainen Ryo. Kuva-arvoitus: Kuka on kuka?

Katso rohkea kuva!

Virtahepo Niilissä auringon noustessa.

Kuka teistä uskaltaisi ottaa kuvan virtahevosta näin läheltä? Safaritoverini Marvin uskalsi. Tosin virtahevoissa ei pitäisi olla pelättävää, kun niitä ei turhaan ärsytä. Kasvinsyöjiä ovat. Mutta ne kyllä pystyvät puremaan ihmisen keskeltä kahtia, jos ilmenee hyvä syy.

Konferenssissa Kampalassa

Rakas päiväkirja,

Menneet päivät ovat tuoneet rutkasti yllätyksiä, tosin sellaisia yllätyksiä, joita tällä maailmankolkalla oikeastaan voisi odottaa.

Torstaina lähetin kotiin tällaisen tekstiviestin: "Varsin kiinnostavia uusimmat käänteet. Eilen oltiin pienessä peltikolarissa (hidas vauhti, ei henkilövahinkoja) ja nyt auto jäi tienposkeen, koska kuski unohti ostaa bensaa... Odotellaan sitä ostoksilta. Edustin tänään urakalla Suomea Aiesecin konferenssissa, tapasin mm. Miss Ugandan. Että tämmöstä. :D"

Meidän (neljän henkilön) oli määrä lähteä Kampalaan Aiesecin konferenssiin Martinin autolla keskiviikkoaamuna kello kahdeksan. Aamulla satoi. Pääsimme lähtemään noin kello 9.30. Pienen kylillä pysähtymisen jälkeen ajoimme noin puoli tuntia, kun Martin teki äkkijarrutuksen. Hänen oli pakko pysähtyä, kun meitä edellä ajanut auto  stoppasi yllättäen melkein keskelle kaistaa. Parin sekunnin päästä tunsimme takapuolessa kovan täräyksen, kun minibussi (täkäläisittäin taksi) ajoi peräämme. Kesti hetken tajuta mitä oli tapahtunut. Minibussi kaasutti parin minuutin sisällä pois paikalta kenenkään ehtimättä ottaa rekisterinumeroa ylös (ei tullut itselle mieleenkään, että kuski noin pakenisi, luulin että taksikin oli jonkin verran vaurioitunut). Meidän edessä olevan auton kuski jäi jäkättämään Martinille peräänajosta (vaikka automme tosiaan törmäsi edessä olevaan vasta, kun takaa vyöryi lisää massaa). Mies uhkaili kai poliisilla, joten Martin päätti itse mennä poliisilaitokselle kertomaan mitä tapahtuu.

Ajoimme takaisin päin lähimmän kylän ensimmäisten liikennepoliisien luo. Yksi poliiseista tuli kyytiimme katsomaan onnettomuuspaikkaa ja etsimään silminnäkijöitä. Tapauksen oli nähnyt ainakin muutama tienvarsikaupustelija, mutta en tiedä mitä he sanoivat poliisille. Itsehän annoin todistajanlausunnon poliisiasemalla. Poliisi kysyi ensin nimeä, kansallisuutta, ikää ja siviilisäätyä. Seuraavaksi sitä, miksen ole jo naimisissa, ja huomautti että hän ainakin voisi mennä naimisiin kanssani. (Hän näytti muutaman vuoden minua nuoremmalta, joten ei ollut ehtinyt itsekään avioitua.) Todistajanlausunnon hän kirjoitti käsin alusta loppuun; en nähnyt pienellä asemalla ainoatakaan tietokonetta. Ainakaan tässä vaiheessa tapausta lahjuksia ei otettu, annettu eikä pyydetty, vaan selvitettiin jotain oikeaa ongelmaa. Että siinä mielessä erikoinen poliisikokemus ulkomailla. Ainakin niihin verrattuna mitä aina kerrotaan.

Seuraavana päivänä Kampalassa bensa loppui autosta kesken kaupungin sisäisen lyhyen ajomatkan.  (Ks. tekstiviestin ylempänä.) Työnsimme auton tien sivuun. Läheiseltä huoltoasemalta ostetun bensan ja kanisteritankkauksen myötä matka jatkui. Pienen pieniä vastoinkäymisiä (kuten sitä, että hotellilla piti jättää huoneen avain muutamaksi tunniksi respaan siivouksen ajaksi. Tästä opimmekin lintsaamaan toisena kokonaisena päivänä) lukuun ottamatta konferenssissa oli oikein hauskaa ja tapasi mukavia ihmisiä.

Viimeisenä iltana oli gaalaillallinen, jossa jokaisella oli periaatteessa määrä olla seuralainen. Omani valitsin summanmutikassa minuuttia ennen kuin astuimme saliin, niiden kundien joukosta, joilla ei myöskään vielä ollut seuralaista. Parin minuutin juttelun  jälkeen selvisi, että seuralaisellani Samuelilla on veli Suomessa. Palattuani viikonlopun jälkeen kämpille paikallinen vapaaehtoinen, Elvis, nauroi ja sanoi ettei deitilläni varmastikaan ole veljeä Suomessa. Hänellä ja hänen kavereillaankin oli kuulemma nuorempana tapana aina valehdella eurooppalaisille tytöille pitkät tarinat siitä, missä kaikkialla näiden kotimaissa he olivat vierailleet. Totesin, että jos näin on, Sam on joko varsin lahjakas ja nopeatoiminen tai todella yleissivistynyt valehtelija. Hän osasi nimittäin heti alkuun kertoa veljensä asuvan Lappeenrannassa ja tekevän jatko-opintoja teknillisessä yliopistossa. Olematon veli myös maksaa palkastaan Samin yliopiston lukukausimaksut. Harkitsen kirjoittavani jutun tästä mielikuvitusolennosta.

Tuhlasin 80 000 paikallisrahaa puhelimen uuteen akkuun. Se ei ratkaissut latausongelmaa. Tänään ostin 10 000 rahalla (noin kolmella eurolla) laturin, joka lataa akun suoraan ilman puhelinta. Se näyttää toimivan, joten ainoaksi ongelmaksi (sen lisäksi, että laturi on tosi herkkä ja vaikea käyttää oikein jos on kömpelöt mämmikourat) jää puhelimen kosketushäiriö kaapeliin, mikä hidastaa ainakin hieman kuvien siirtämistä. No, onpa nyt vara-akkukin.

Eilen olimme aikeissa lähteä hotelliltamme noin kello 14.30, kuten moni muukin. Sen porteista ei kuitenkaan päästetty ketään ulos, koska muutamien osallistujien majoitus oli maksamatta. Muita asiakkaita kuin konferenssilaisia hotellissa ei juuri silloin ollut. Ei sinänsä suurempaa hämminkiä, Aiesecin paikallisosaston oli määräkin maksaa muutamien puolesta, mutta paikalla ei ollut ketään jolla olisi tarvittavat rahat. Niinpä piti odottaa, että paikallinen järjestön työntekijä tuli maksamaan. Asia selvisi noin kello 17 aikaan. Saimme sentään yhdet limut odotellessa, vaikka ruokaa ei ollut. Muutama osallistuja karkasi tavaroineen portin yli aiemmin, mutta meillä oli auto portin sisäpuolella eikä pako tullut kyseeseen. Portti oli hyvän aikaa aukikin, mutta sen vieressä partioi aseistautunut mies.

Ikävystyttävän panttivankidraaman jälkeen ajoimme suoraa päätä päiväntasaajalle asti, missä oli vessatauko. Söimme lisää vasta pimeän tultua. Paikallinen pikaruoka, sipulia ja tomaattia letun sisällä, on nimeltään rollex. Söin sitä eilen illalla, mutta minulle se on ruoka vain äärimmäiseen nälkään ja samanaikaiseen väsymykseen. Pidän letuista enemmän hillon tai pakastemarjojen kera, ja pääruoaksi varsinkin näin kuumassa ilmastossa otan mieluummin jotain vähärasvaisempaa. Ellei kyseessä ole avokado. 

Että näin. Yhdessä auto-onnettomuudessa, poliisikuulustelussa ja panttivankidraamassa on riittämiin yhdelle viikolle. Jännityksellä odotan, mitähän tällä viikolla tapahtuu.

Safarilla saksalaisten kanssa

Olin viime viikonlopun safariretkellä kolmen saksalaisen kanssa. Matkustimme Murchison Fallsin kansallispuistoon Ugandan pääkaupungin Kampalan kautta. Kuskina meillä oli paikallinen Mike, Ecovillage-projektimme vastuuhenkilön Martinin vanha kaveri. Myös safari järjestettiin saman MileChild-säätiön kautta, jonka projektissa olemme vapaaehtoisina.

Lauantai oli varmaankin elämäni upein naistenpäivä: vietin sen krokotiilien, virtahepojen ja pahkasikojen seurassa. Vähän kauempaa näimme myös muun muassa norsuja ja kirahveja. Antilooppikolari jäi kokematta, vaikka muutama yrittikin hypätä uhkarohkeasti jeepin eteen.
Aamu alkoi sillä, kun odotimme auringon noustessa lossia toiselle puolen Niiliä. Rupesin vettä tuijottaessani ajattelemaan Suomea ja kaikkia lossimatkoja Ahvenanmaalla, Turun saaristossa ja järvialueilla. Maisemakaan ei näyttänyt niin kovin eksoottiselta jokineen ja puineen. Ajatukset keskeytyivät siihen, kun huomasin katsovani suoraan noin kymmenen metrin päässä olevan virtahevon päätä. Virtahevot ovat vaarallisia, mutta lähinnä vain ärsytettyinä. Ne ovat kasvinsyöjiä ja ruokailevat öiden viileydessä maalla. Muu elämä on vedessä. Krokotiilinkin näimme veneretkellä muutaman metrin päästä. Nehän ovat petoja, mutta eivät kuulemma ihan niin vaarallisia tuollaisilla alueilla, joilla on runsaasti ruokaa tarjolla. Mutta vähäkalaiseen, nälkäisten krokotiilien asuttamaan paikkaan ei noin vain kannattaisi lähteä veneretkelle.

En olisi arvannut, että Afrikan-matkalla pääsee verestämään saksankielentaitoja. Puhuimme melkein koko ajan saksaa (paitsi Miken läsnäollessa). Huomasin kyllä puhuvani vähemmän kuin mitä olisin englanniksi tai varsinkaan suomeksi sanonut, mutta muilta pääsi kuulemaan sitäkin spontaanimpia juttuja mm. hulluista sukulaisista. Kaikki aina vertailevat sitä, miten vähän hyötyä mistäkin kouluaineesta on ollut myöhemmin heidän elämässään. Olen siitä harvinaisessa ammatissa, että minulle ainakin kaikista lukuaineista on oikeasti ollut hyötyä myös töissä. Sanoisin että opiskeltuihin tunteihin nähden saksasta on ollut tähän mennessä vähiten hyötyä, mutta mukava huomata että osaan sitä aika hyvin vieläkin, joten taito on käytettävissä, kun tarvetta tulee. Anna-Sofia Berner kirjoitti taannoin Hesarin sunnuntaisivuille lukioainevalinnoista ja siitä, että on iloinen opiskeltuaan mm. fysiikkaa varmuuden vuoksi, vaikkei siitä juuri ole ollut hyötyä. Voi olla, että enemmän yhteiskunnallisista ja ei juuri luonnontiedeaiheista kirjoittaneesta toimittajasta tuntuu tuolta. Yleissivistys on kuitenkin sellaista, että jotain osatessaan ei edes tajua osaavansa. Esimerkiksi noloja suuruusluokka- ja yksikkövirheitä sattuu huolimattomuutta niillekin jotka osaavat asian perinpohjin, mutta huomattavasti helpommin sellaiselle, joka ei ole joskus kunnolla takonut päähänsä tiettyjä perusasioita. Ja yksikköjä ja suuruusluokkia tulee vastaan vaikkapa kuntien taloudesta tai tieliikennekuolemista (nopeus ja veren alkoholipromillet  ainakin) kirjoittaessa.

Kohtasin Ugandaan saapumiseni jälkeen ensimmäisen muun ihmisen, joka on edes käynyt Suomessa. Hän oli lepoleirimme Red Chillin ravintolan työntekijä, ja on käynyt oman kotimaansa ulkopuolella vain kerran, viime kesän Helsingin-matkalla tuttavan luona. Toistaiseksi on ollut hauskaa olla ainoa suomalainen mailla halmeilla ja antaa kotimaasta täysin omien ajatustensa suodattama kuva. Automatkoilla olen lauleskellut itsekseni suomalaisia lauluja, ja sitä on vähän ikävä, että olisi äänitallenne tai kaveri muistuttamassa, kun ei muistakaan sujuvasti jotain laulua jonka haluaisi hyräillä läpi.

Otin toki safarirituaalille ominaisia kuvia eläimistä, mutta parhaiden siirtäminen tänne vie ainakin muutaman päivän. Tämä siksi, että ilmeisesti kamerana käyttämäni Samsungin puhelimen akku on sökönä (kellään muulla ei ole samanlaista, niin ei voi testata 100% varmasti). Ensin epäilimme laturia syypääksi, koska viime viikolla toisella laturilla latasi kun omallani ei, mutta enää se ei lataudu millään sopivista latureista. Onneksi puhumispuhelimena on miltei 10 vuotta vanha nokialainen, jonka kerran vaihdettu akku on yhä hyvä. Nykyteknologian ongelmat ovat kyllä joskus sellaisia, että "poista akku, rukoile kuunvalossa ja uhraa vuohi, niin ehkä toimii". Enää ei ole vuohta uhrattavaksi, koska se tehtiin jo vajaa pari viikkoa sitten pian tuloni jälkeen. Pihalla saapuessani ruokaillut vuohi uhrattiin erään vasta aloitetun talonrakennusprojektin menestykseksi. Liha sentään syötiin eikä heitetty hukkaan. Ugandalainen kaveri kertoi, että joillakuilla paikallisilla on sen verran perinteiset uskomukset, että tärkeissä projekteissa ovat valmiita ihmisuhreihinkin. Yleensä uhriksi valikoituu joku lävistämätön ja tatuoimaton, usein lapsi. Siitä minulla ei kuitenkaan ole mitään aavistusta, kuinka yleinen tai harvinainen tällainen ajattelutapa nykyään todellisuudessa on. En aio ottaa tällä reissulla lävistystä tai tatskaa, joten toivokaa parastani.

Jätetään nyt loppuun kuitenkin jotain myönteistä. Arvostan täällä kovasti sitä, että kanssakäyminen tuntemattomien kanssa on paitsi ystävällistä ja melko kohteliasta, ei kuitenkaan kovin ulkoaopeteltua, nöyristelevää ja ulkokultaista. Vaikka Suomessa saa silloin tällöin huonoa palvelua, sellaiset maat ja kulttuurit joissa asiakaspalvelijan täytyy mielistellä palveltavaa koko ajan tuntuvat kakkein vaivaannuttavammilta. Täällä esimerkiksi yksi baarimikko palveli tosi rennolla, humoristisella ja hieman vittuilevalla otteella juuri pari iltaa sitten; muun muassa puhui tahallaan hassulla aksentilla ja kätellessä minua puristi aavistuksen hieman liian kovaa. Kuitenkin jäi juuri ja juuri tylyyden rajan alapuolelle. En tiedä, pääseekö tuolla kenenkään suosikiksi, mutta ainakaan ei tarvitse piilottaa persoonaansa. Esimerkiksi kuljettajamme Mike kyseli ja kuunteli työn ohessa mielellään juttuja myös kotimaistamme. Toki maan kulttuurin lisäksi tuollaiseen vaikuttaa aina varmaankin se, onko töissä jossain turistihelvetissä jossa käy aina samanlaisia idiootteja, vai paikassa, jossa käy itsekin erilaisista kulttuuri- tai luonnonilmiöistä kiinnostunutta sakkia. Tasavertainen kanssakäyminen silloinkin kun toinen on paljon toista köyhempi on kuitenkin hienoa. Torikauppiaat ovat kovia tinkimään, mutta yks jolta en edes ostanut mitään, antoi kavereidensa ohella minullekin ilmaisen palan vesimelonia. Hedelmä piti ilmeisesti syödä pois kuleksimasta juuri ennen kuin se olisi alkanut pilaantua, ja satuin vain olemaan siinä vieressä silloin.

Pieniä arjen asioita

Täällä on todella paljon pieniä kyläkauppoja. Myyntiartikkeleina muun muassa leipää, pieniä banaanilettuja, vessapaperia, pop cornia, kananmunia sekä internet- ja puheaikaa. Esimerkiksi majapaikkamme lähimmästä kaupasta saa nettiaikaa ja poppareita, muttei juuri mitään tuoretta banaaneja lukuun ottamatta. Joku huomautti sen johtuvan todennäköisesti siitä, että hedelmät ja vihannekset pilaantuvat niin nopeasti, ettei niitä kannata kaikissa pienimmissä paikoissa myydä. Ja maalla ihmisillä on puutarhoissaan hedelmiä, jotka tuottavat satoa ympäri vuoden.

Uganda on aivan päiväntasaajalla. Kun saavuin Kampalasta Masakaan, minibussimme kuulemma ylitti merkatun päiväntasaajalinjan, vähän samaan tapaan kuin Rovaniemen tienoilla kyltin teksti ilmoittaa sinun saapuneen napapiirin pohjoispuolelle.

Varmaan melkein kaikki käyttävät prepaid-liittymiä kännyköissä. Pienin yksikkö ostaa puhe- tai nettiaikaa on 500 paikallista shillinkiä, mikä on hatarien dollarikurssin kautta kierrätettyjen päässälaskujeni mukaan noin 15 eurosenttiä. Esimerkiksi eilen hoidin muutamat sähköpostiasiat 500 ränkylän ”raaputusarvalla”. Ostettavissa Airtime-korteissa on nimittäin raaputettava osa, josta paljastuvan koodin perusteella saa saldoa kännykkään tai nettiyhteyteen. Joka arpa voittaa, mutta valitettavasti isoja yllätysvoittoja ei ole tiedossa.

Tänään olen netissä tanskalaisen kehitysjärjestön pitämässä Frikadellen-kahvilassa. Wifin lisäksi täällä on suihku, jossa juuri kävin toista kertaa maassaoloni aikana. Majapaikassa, joka on iso puutarhan ja muurien ympäröimä talo, täytyy tyytyä peseytymään talteenotetulla sadevedellä samaan vatityyliin kuin suihkuttomissa saunoissa.

Täällä on todella roskaista, mitä osasin kyllä odottaa etukäteen. En tiedä, millaiset viralliset kaatopaikat täällä on. Veikkaisin, että monet polttavat roskiaan itse. Varsinkin ohuet muovipussit, joihin pakataan pikkuostoksia, lähtevät tyhjinä helposti lentoon. Sen olemme huomanneet puutarhassa, jossa yritämme ylläpitää jonkinlaista siisteyttä. Minibussimatkalla näin myös, että ihmisistä oli tavallista heittää muovipusseja ikkunasta ulos, kun sisällä ollut lettu tai pasteija on syöty. Olen kuullut, että niin tehdään monissa muissakin maailman maissa, esimerkikisi Kiinassa. Eipä ihme, että se Tyynen Valtameren muovilautta on ilmeisesti pinta-alaltaan Suomen luokkaa...

Roskaisuus ja ryöstäjien lynkkaaminen (mistä olen onneksi vain kuullut) eivät ole niin kovin hippijuttuja. Muuten hidas elämänmeno, mutkattomat ja ystävälliset ihmiset sekä pienimuotoisesti osana arkielämää pidetyt kotieläimet tuovat tosiaan mieleeni Euroopasta lähinnä ekokylät tai hippitapaamiset. Roskienkin keskellä ihmisenkin muokkaama luonto on todella kaunista, ja kukkia (pääosin pensaissa ja puissa) on joka lähtöön pullonharjan näköisistä joulutähtiin. Perhoset lentävät, gekot vilistävät ja isot, värikkäät linnut päästävät hassuja ääniä. Eräskin kuuloostaa siltä kuin se hohottaisi pusikossa itsekseen.

Olemme kylväneet mangon ja avokadon siemeniä, joista kasvatamme taimia. Yhteen astiaan tulee huolellisesti aseteltuna vain yksi kuorittu, iso siemen. Taimet saa sitten istuttaa kyliin joukko lapsia, jotka kuuluvat koulunsa ekoklubiin. Tänään veimme jonkin verran valmiita taimia muutamaan kouluun. Lähin avokadopuu löytyy omasta puutarhastamme, mango heti muurin ulkopuolelta. Omena on todella erilaisiin ilmastoihin sopeutuvainen kasvi; pari puuta on myös täällä pihallamme. Ne tuottavat sellaisia paksukuorisia, kypsänäkin vihreitä omenia, joita myydään Suomessakin joissain supermarketeissa.

Paikallinen vuohi

Taustalla näkyvät muutamametriset ruohot ovat banaanikasveja.

Jos ihmettelette, miksi lataan yhden kuvan kerrallaan yhteen postaukseen, tiedoksi, että siinä menee lähemmäs puoli tuntia. Pelaan varman päälle. On aiemmilta vuosilta liikaa kokemuksia siitä, kun puuhastelee jotain hidasta tallentamatta välillä, ja nettiyhteys katkeaa tai jotain muuta menee pieleen vähän ennen kuin on valmis. Jatkossa voisi ehkä tehdä joskus sivun välipäivityksiä, niin saa useamman kuvan samaan postaukseen. Jos jaksaa.

Suomessa on rantasipejä, Ugandassa vesisipi

Politiikkaa seksuaaliasioilla

Tässä toissapäivänä kirjoittamani teksti. Netti ei toiminutkaan silloin ihan niin kuin piti. Voi olla, että nyt seuraa rysäys postauksia, koska tänäänkin on hieman aikaa kirjoittaa tai ladata kuvia. 

Rakkaat lukijani... Olen käynyt viime päivinä niin paljon keskusteluja ja nähnyt niin paljon, että on vaikeaa päättää, mistä kirjoittaisin. Sivutaan ensin politiikkaa, joka on varmaan näkynyt Suomenkin mediassa. Juuri ennen tänne saapumistani Ugandan presidentti Museveni allekirjoitti lain, joka tekee homoseksuaalisuuden ilmauksista laittomia. The EastAfrican kirjoittaa, että lännen voimakkaat kannanotot homojen puolesta itse asiassa ”pakottivat” presidentin allekirjoittamaan kiistellyn lain oman maan ylpeyden ja suvereeniuden nimissä. Rikkaille maille, myös avunantajille, on näytettävä, etteivät ne voi sanella Ugandan sisäpolitiikkaa. Sääli että maailman on tällainen ja kommentaattori saattaa hyvinkin olla oikeassa. Ehkä, ehkä ei. Toisaalta liberaalit länsimaat eivät voineet omaa kunniaansa suojellakseen pidättäytyä kannanotoista, ja varmaan osa ajatteli aidosti, että mielipiteen ilmauksella on vaikutus myönteiseen eikä kielteiseen suuntaan.

Antihomolaki on lehtien mukaan erittäin suuressa kansansuosiossa. Hulluutta on monenlaista. Äkkiseltään ei arvaisi, että ainoiden varmasti vahingossa lisääntymättömien ihmisten seksielämä on maan suurimpia epäkohtia. (Museveni tosin huomautti äskettäin puheessaan, että myös homot tarvitsevat sähköä, rautateitä ja muuta infraa, jonka parantamisen pitäisi olla huomion keskipisteenä, mutta josta länsimaat ovat olleet hiljempaa.) Osataan sitä muuallakin maailmassa priorisoida asioita: eräässäkin nopeasti harmaantuvassa maassa monet ovat eniten huolissaan maahanmuuttajien suuresta määrästä...

Eräs vapaaehtoistyökavereistani sanoi lukeneensa uutisen, että Ugandassa olisi samaan syssyyn tai heti perään kielletty naisilta ”liian seksikäs” pukeutuminen, kuten erittäin lyhyet hameet. (Tästä en ole itse nähnyt mitään mainintaa lehdessä.) Tätä perustellaan seksuaalisen väkivallan torjunnalla. Luin viime viikon lehdestä, että keskustelussa on ollut myös kaiken pornografian kielto samalla verukkeella. Liekö sekin mennyt läpi. Tilanteen huomioon ottaen paikalliset miehet vaikuttavat edelleen varsin hyväntuulisilta (seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta). Kenialainen Claire pohti, voitaisiinko meidät pidättää jos menisimme diskoon liian lyhyissä hameissa. Sanoin, että siinä tilanteessa on paras yrittää näyttää mahdollisimman viattomalta ja sanoa ”luultiin olevamme niin rumia ettei kukaan kiihotu tästä”. Clairen kohdalla selitys ei kyllä varmaan menisi läpi... En nyt lisää tähän hänen kuvaansa, koska nettiyhteys on niin saakelin hidas, mutta ehkä myöhemmin kuvia hänestä ja muista uusista ystävistä. Tällä erää pahoittelut kaikille niille, jotka eivät osaa lukea.

Mitkä sitten ovat täällä oikeita ongelmia? Ainakin metsäkato. Vuosien 1990 ja 2012 välillä Ugandan metsistä katosi 37 prosenttia. Ihmisiä on yhä enemmän ja polttopuuta käytetään yhä paljon varsin tehottomissa avoliesissä. Muun muassa tähän ongelmaan Ecovillage-projektimme yrittää puuttua. Terveydenhuollossa toki olisi paljon parantamista, ylläri. Epäilemättä se infran heikkouskin korpeaa niitä monia, joiden kotitalossa ei ole sähköjä. Tiet ovat kuitenkin aika hyvässä kunnossa, kuulemma kiinalaisten rakentamia. Luulen että täällä (kuten monissa muissakin maissa) yksi hankalimmista asioista on talouden voimakas rakenteellinen ”kehitysmaisuus”. Eli tiet rakentaa, kännykät toimittaa, innovaatiot tekee joku muu, täältä viedään muualle lähinnä maataloustuotteita. Öljyäkin tosin on löydetty, ja jää nähtäväksi miten paljon sen viennillä parannetaan muidenkin kuin kansan rikkaimman murto-osan elämää.

Kenian presidentillä on kuulemma kaikista valtionpäämiehistä (ainakin presidenteistä) korkein palkka, ja muillakin poliitikoilla on sikamaisen hyviä etuja ja suuri palkka. Mietin ensin, harmittaakohan Obamaa, että hän päätyi politiikkaan äitinsä eikä isänsä kotimaassa. Sitten tajusin, että kyseessä on poliitikko eikä yritysjohtaja. Vallanhimo vienee voiton rahanhimosta, joten valinta lienee onnistunut.

Liikenteenjakajabileitä on muuallakin kuin Otaniemessä