Viime viikonlopun konferenssissa ruodittiin urakalla kulttuurieroja erityisesti ulkomaalaisille harjoittelijoille suunnatussa työpajassa. Yllättävän moni kertoi ensimmäisen parin viikon täällä olleen vaikeaa aikaa. Ehkä se, että asun monenmaalaisten ihmisten keskellä ja ensimmäisen parin viikon ajan työpäiväni olivat suht kevyitä, lievensi tuskaa. Lievensikin lähes olemattomaksi. Pääosin täällä oleminen on ollut hienoa, ja vaikeuksista vain harvat ovat oikeasti harmittaneet kovasti. Luulen tämän johtuvan paljolti siitä, että pidän kokemista ja riittävästi paikallisille tavoille opettelua nyt päätehtävänäni, eikä minun tarvitse suoriutua tehokkaasti kahdeksantuntisista toimistotyöpäivistä tai muista kotopuolen velvoitteista. Lisäksi olin varautunut kuumuuteen, roskaisuuteen, toisinaan tehottomiin työpäiviin, vaatimattomiin olosuhteisiin, hitaaseen nettiin, osittain outoon ruokaan, venyviin aikatauluihin ja ihmisten uteliaisuuden kohteena olemiseen. Kaikki ikävät yllätykset ovat olleet tilanteita (kuten autokolari), eivät mitään yleisiä kulttuuriin tai luonnonoloihin liittyviä asioita.
Pahimmat asiat voisivat olla tai tapahtua muuallakin. Kahteen henkilöön on hetkellisesti mennyt hermot ihan kunnolla. Molemmat ovat itseäni nuorempia naisia. Toisen (eruooppalaisen) päällepäsmäröinti ja määräilevyys ("voimakas luonne") ärsytti paljon muutamassa tilanteessa, mutta hän lähti jo reilua viikkoa tuloni jälkeen. Toinen on 19-vuotias kenialainen. Hänessä tiivistyy aika paljon siitä stereotypiasta, joka yleensä liitetään johonkin valkoihoiseen rikkaan perheen tyttöön amerikkalaisessa teinielokuvassa. Hän rakastaa shoppailua ja täällä tekemiensä ostosten jälkeen hänellä on varmaan kaksi kertaa oman painonsa verran matkatavaraa. Mielenkiintoista nähdä, miten hänen kotiinlähtönsä huomenna sujuu niiden kanssa... Lisäksi hän valittaa rikkaan isänsä itaruutta ja haluaisi oman auton (vaikka asuu yhdessä maailman ruuhkaisimmista kaupungeista). Itse samanikäisenä olisin varmaan inhonnut jotakuta jo näiden typerystelyjen perusteella, mutta nyt ne ovat vain huvittavia asioita muiden joukossa. Eräs asia kuitenkin sai minut raivoihini muutama ilta sitten. Tämä neiti ilmoitti muuttavansa huonekaverikseni kun huoneeseen oli vapautunut tilaa. Ei siis kysynyt, toisin kuin eräs toinen, joka myös muutti samaan huoneeseen vajaaksi viikoksi. Syy: "Tässä huoneessa toimii sähkövalo, ja tykkään lukea iltaisin." Muuten hyvä, mutta tiedän että hänellä on tapana valvoa huomattavasti myöhempään kuin meillä muilla. Niinpä sanoin, että ennen minun ja toisen nukkumaanmenoa se varmaan käy päinsä. Ei hän sitten pitänyt valoja häiritsevästi päällä minään iltana, mutta yhtenä iltana alkoi katsoa läppäriltä elokuvaa ilman kuulokkeita äänet päällä juuri kun olin mennyt nukkumaan. Pyysin kahdesti panemaan äänet pois (minun piti herätä seuraavana aamuna klo 7 aamuista kouluvierailua varten), mutta hän vain hiljensi niitä ja sanoi, ettei se että menemme aikaisin nukkumaan tarkoita että kaikki menisivät. Yleisessä olohuoneessa hän ei ollut ilmeisesti siksi, että eräs toinen katsoi siellä eri leffaa myös äänet päällä. Toinen huonekaveri nukkui jo sikeämmin. Panin tulpat korviin ja kiroilin ääneen. Onneksi hän lopetti katselun puolen tunnin sisällä, sitten sain vähitellen unta, kun hormonitasot rauhoittuivat suuttumuksen jälkeen. Onneksi se on ainoa ilta, jolloin pikkuterroristi on harjoittanut terroriaan. Huonekaverillamme on kuulokkeet, joten hän voisi lainata niitä, mutta muina iltoina on tehty muuta, esim. juhlittu porukalla. Mut joo, tuollainen itsekkyyden ja tyhmyyden yhdistelmä, jossa muiden näkökulma ihan tavallisiin käytännön asioihin unohtuu täysin, on hämmästyttävä ilmiö. Sama henkilö on toki myös porukan laiskin, mitä työntekoon tulee. Se itsessään ei minua juuri haittaa: vapaaehtoistyötähän tämä on. Jos saisimme kaikki samansuuruista palkkaa, juttu voisi olla toinen. Lohdutan itseäni ajattelemalla, ettei tuollainen ihminen asennettaan muuttamatta edes hyvillä suhteilla ja meriittejä aliarvioivassa maassa voi päästä merkittävään asemaan tai saada kovin mielenkiintoista työtä. Lisäksi voi olla, että vuosien päästä itaran isän perintöä ilmestyy tiedettyjen lisäksi jakamaan vielä muutama uusi, ennestään tuntematon äpärälapsi. Ikävä kyllä, myös seksismi ja rasismi ovat puolellani tässä nimenomaisessa inhossa: Keniassa on jostakin syystä enemmän nuoria naisia kuin miehiä, ja naisen on vaikea löytää itselleen hyvää, uskollista miestä. Lisäksi suosikkiteinini kuuluu niin pieneen vähemmistöheimoon, ettei sen jäsenillä ole kuulemma esimerkiksi politiikassa juuri mitään mahdollisuuksia. Mutta huoh, kaikkien vähemmän ärsyttävien, vähemmistöihin kuuluvien teinityttöjen vuoksi tasa-arvo toki edistyköön. :)
Tällä viikolla olen kokenut ensimmäistä kertaa jonkinlaisia koti-ikävän hetkiä, varmaankin sen vuoksi ettei kaikki ole enää uutta ja jännittävää. Lisäsksi on ollut aikaa, kun olemme olleet enemmän kämpillä eikä ole ollut safarin tai konferenssin kaltaisia erikoisuuksia. Yleisesti ottaen rasittavinta täällä on turvallisuusnäkökohtien huomioiminen. Kadun tai tien ylittäminen on usein varsin stressaavaa, ja pimeällä liikenne on todella pelottavaa. Lisäksi yössä voivat vaania pahantahtoisten ihmisten vaarat. Nämä olivat merkittäviä syitä siihen, miksi en esimerkiksi eilen lähtenyt kavereiden mukaan lähikylän baariin. Lievä väsymys ja mukavuudenhalu veivät voiton seurasta ja uuteen kapakkaan tutustumisesta. Toissasunnuntaina koin kantapään kautta mitä on olla todella väsyneenä meluisassa paikassa, josta ei voi lähteä pois. Silloin oli yhden vapaaehtoisen vika ilta, ja kävimme paikallisessa diskossa. Pääsin kämpille yli kaksi tuntia sen jälkeen, kun minun olisi todellakin pitänyt olla jo nukkumassa. Palella ei sentään tarvinnut, toisin kuin joskus Stadissa yödösää odottaessa. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin tottunut siihen, että Suomessa kotiin on aina varaa mennä vaikka taksilla, jos tarvetta on. Täällä ei kannata yöllä yksin lähteä mihinkään, eikä muita varmasti luotettavia vaihtoehtoja kuin omat tuttavat tai porukka ole.
Sain Juusolta viestin, jossa hän kertoi eilen olleensa firmatupareissa Helsingissä, ja ketä tuttuja paikalla oli. Pieni puraisu koti-ikävää kyllä, kaikki parhaat tyypit siellä koolla. :)
Tuntuu kuin heti matkaan lähdettyäni Suomessa ja Euroopassa olisi alkanut vimmatusti tapahtua kaikkea: Venäjän Krimin-valtaus ja siihen liittyvä poliittinen vääntö, murhayritys keskellä Otaniemeä ja mitälie... Omasta tuttavapiiristä olen saanut näiden viikkojen aikana uutisen yksistä häistä, yhdestä vauvasta ja yhden vanhuksen kuolemasta.
Talossamme/ pihalla asuu kissaemo kahden poikasensa ja kana neljän tipunsa kanssa. Toisin kuin ehkä kaikki muut, tarkkailen kanoja kiinnostuneempana kuin kissoja. Niiden kuopsutusta on hauska katsella, enkä tunne yhtä voimakasta viehtymystä kissanpoikasten tappeluharjoituksiin kuin miljoonat nettivideoiden katselijat. Jotenkin kissat ovat kuitenkin päässeet syvälle alitajuntaani, sillä näin niistä kolmesta unta viime yönä. Unessa oltiin pimeässä meren rannalla, ilmeisesti Suomessa. Käynnissä olivat isot juhlat (paljon ihmisiä eri puolilla, kuten täällä). Unessa kissat käyttivät samaa vessaa kuin ihmiset. En ole ihan varma, muistanko oikein, että jotkut kissat todella osaavat tehdä tarpeensa vessanpönttöön. Täällä meillä on käytössä muuten latriinit eli lattianreikävessat. Niihin ei ole ollut vaikeaa tottua. Vain yksi vessatyyppi on sietämätön: tavallinen, pöntöllinen, mutta erittäin epäsiisti vessa. Onneksi sellaisessa ei ole juuri tarvinnut matkan aikana käydä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti