Olen ollut nyt 16 vuorokautta matkalla halki Euroopan, kulkenut Ruotsin, Tanskan ja Saksan läpi, viettänyt kaksi päivää Alankomaissa, viikon Skotlannissa, kaksi päivää Lontoossa, illan Cambridgessa, lounashetken Pariisissa ja kaksi päivää Barcelonassa. Vielä miltei viikko edessäpäin Espanjassa...
Tähän mennessä on ollut koko ajan liian paljon nähtävää, laiskoteltavaa tai jopa työskenneltävää, jotta olisin ehtinyt kertoa seikkailuistani tänne. Seuraavassa postauksessa haluan kertoa kaikenlaisesta hienosta, kivasta ja kummallisesta mitä olen kokenut, mutta juuri tähän kirjoitukseen sain motivaation suureksi osaksi siitä, että nyt kyllä hieman harmittaa, eikä ole ketään läheistä juuri tässä ja nyt, jolle sen jakaisi. Lisäksi nämä kaksi tänään kokemaani asiaa voivat toivottavasti säästää jonkun muun muutamalta inhottavalta hetkeltä. Sillä yleisesti ottaen sanoisin, että Barcelonaan kannattaa tulla, täällä on todella kauniita katuja, hyvää ja edullista ruokaa (eilen söin kaksi mainiota jäätelöäkin, mutta tänään en ole vielä ehtinyt sitä), ja uskomattoman mukava rantabulevardi ja hiekkaranta, missä niin paikalliset kuin turistitkin käyvät rentoutumassa. Mutta auta armias, jos erehdyt...
1. yrittämään varata paikkalippua junaan päivää tai useampaa ennen junan lähtöä.
2. ostamaan postimerkkejä väärästä paikasta.
Kohdan 1. tein tänään kello 12 ja 14 välillä. Kun puolilta päivin lähdin hostellilta metrolla Santsin juna-asemalle, en olisi arvannut, että kaksi tuntia myöhemmin lippu on yhä ostamatta JA olen silti käyttänyt asian hoitamiseen kokonaiset kaksi tuntia, voimatta edes välissä rentoutua vaikkapa kirjaa lukien sillä välin kun vuoronumerot palvelutiskille kilisevät. Vuoronumerojärjestelmää ei nimittäin ole. Sen sijaan ensin jonotin pienen hetken toiveikkaasti lipunmyyntiin, vaikka näinkin tekstin että myyvät vain saman päivän lippuja. No, eihän se tietenkään onnistunut, vaan ensimmäinen setä neuvoi minut infotiskille kieltäytyen vastaamasta edes yhteen ylimääräiseen kysymykseen ("Onko lippujen ostaminen etukäteen siis kenellekään ylipäänsä mahdollista?"). No, ehkä hän ei osannut englantia muutamaa sanaa enempää... Tiesin pian, että kokonaisen lipun tuleville päiville olisi voinut ostaa automaatista, mutta en uskonut hetkeäkään, että siitä saisi pelkkää paikkavarausta interrail-alennuksen kanssa. Niinpä jonotin pidemmän tovin toiselle, infotiskille. Toinen setä puhui hyvin englantia ja oli kohtelias, ja katsoi minulle vaihtoehtoja huomiselle (vaikka minulla oli jo alustava suosikki junayhteydeksi, jonka halusin ottaa). Sain tietää lippujen hinnat ja niin edelleen. Helpottuneena valmistauduin jo kaivamaan rahaa esiin, kun hän sanoi olevansa vain infotiskin setä ja että lippuja voisi todella ostaa toiselta, Francan juna-asemalta. Sinne pääsisin ilmaiseksi reilikortillani nopeasti junalla, ja siitä voisin kävellä hostellilleni. Olin kuitenkin jo ostanut metrolipun myös takaisin, ja mietin lahjoitanko sen vaikka jollekin jos en tarvitse sitä enää (koska en enää poistuisi kävelymatkan säteeltä hostelliltani, täällä goottilaisessa kaupunginosassa tai liepeillä on kaikki mitä ihminen tarvitsee). Francan asemalla löysin lipputiskin, jonotin sille ja kuulin, että siinä myydään ainoastaan paikallisjunalippuja. Kyseessä ei ollut mikään iso asemahalli, vaan maanalainen, todella sekava käytäväinen kokonaisuus. Virkailija, tällä kertaa nainen, opasti minut kuitenkin ystävällisesti oikeaan suuntaan kädellään. Paitsi että... en koskaan löytänyt kaukojunien lippuja myyvää tiskiä, koska se olisi ilmeisesti ollut jossain useiden portaiden päässä ties missä. Tai no okei, täytyy myöntää että luovutin noin 10 minuutin sisällä, koska minusta alkoi tuntua että kaksi tuntia tosiaan on riittävästi moiseen sekoiluun ja ihmisellä on parempaakin tekemistä näin upeassa kaupungissa. Toisesta metrolipusta oli kuitenkin hyötyä: palasin sillä tutummalle asemalle, josta löysin nopeasti hostellille vaihtamaan vähän tavaroita. Hukkaan meni reilun kahden tunnin lisäksi 4,30 euroa (metrolippuihin).
Kohdan 2. tein vähän myöhemmin, kun aloin taas olla paremmalla tuulella ja päätin ostaa muutaman postikortin lisää. Kysäisin matkamuistokaupan myyjältä samalla, sattuisiko siellä olemaan postimerkkejä, vaikka tiesin että niitä ei monissa maissa myydä muualla kuin postitoimistoissa. Ja löytyihän niitä. Jatkoin matkaani ihanan pienen konditorian kautta rannalle syömään eväitä ja kirjoittamaan postikortteja. Kirjoitin valmiiksi kaikki viisi, mitä tähän mennessä olin ostanut ja vastaanottajat suurin piirtein päättänyt. Alkaessani liimata merkkejä epäilykseni heräsivät, koska tarrapaperipostimerkit näyttivät ihan kopiokoneella tehdyiltä. Kirjoitin kuitenkin kortit ja mainitsin niissä, että saapunevatkohan perille, kun postimerkit vähän epäilyttävät. En kuitenkaan jaksanut välittää siinä hetkessä enempää. Koska hostellin vastaanottovirkailija ei suoraan osannut sanoa lähimmän postilaatikon sijaintia, päätin katsoa Googlesta. Sen lisäksi, että löysin tiedon miltä postilaatikot täällä näyttävät, löysin aivan samoilla hakusanoilla myös Reddit-keskustelun, jossa joku epäilee ostaneensa Barcelonasta väärennettyjä postimerkkejä (viime vuoden keväällä). Tuon keskustelun perusteella minulle valkeni, että itselleni on käynyt samoin. Päätin, etten lähetä kortteja vaan annan ne henkilökohtaisesti tavatessamme aiottujen saajien kanssa. Koska korteissa on mainittu jo epäilyttävät postimerkit, niistä tulisi entistä oudompi vaikutelma, jos olisin vielä nähnyt vaivan etsiäkseni aitoja merkkejä... Nyt on pohdinnassa se, pitäisikö minun huomenna suunnata poliisiasemalle Picasso-museon sijasta. Ihan sama että itse menetin 5,50 euroa (vähän reilut kuusi euroa, jos samasta puljusta ostamani pari korttia lasketaan, mutta onpahan niistäkin tuliaisiksi), mutta ei tuollainen toiminta kyllä saisi jatkua. Kaikkein kieroimpia ovat tuollaiset puolirikolliset, jotka eivät joko vain harjoita rehellistä liiketoimintaa TAI ryövää ihmisiä, vaan myyvät ihan asiallisella hinnalla mukavia esineitä, mutta jos joku erehtyy ostamaan väärän tuotteen (postimerkit), putoaa kokonaan pohja pois siltä, mitä tuolla rahalla pitikään saada. "Kiva" niiden ihmisten kohdalla, esimerkiksi huononäköisempien vanhusten, jotka eivät huomaa postimerkkihuijausta vaan saavat sitten vain ihmetellä, miksi yksikään kortti ei mennyt perille...
Huvittavaa sinänsä, että ennen tänne saapumista pohdin, pitäisikö minun olla aiempaa enemmän varuillani jo näin eteläisessä Euroopassa. Skotlannissa olisi varmaan ollut isokin uutinen, jos minua olisi yritetty noin karkeasti huijata jossakin (ja nimenomaan puhutaan liikkeenharjoittajasta, ei mistään katupummista). Taksikuskin, hostellin ja ravintoloiden henkilökunnan oltua kuitenkin niin ystävällisiä ja asiallisia (ja minun huomattuani eri paikoissa, että hintataso tosiaan on edullisempi kuin pohjoisempana, jos ei liian hienoon paikkaan mene), aloin luottaa siihen että kaikki menee ihan mukavasti.
Joten: Älkää tehkö kuten minä tein, vaan niin kuin minä sanon.
*Lisäys samana yönä puolilta öin: Lähdin kirjoittamisen jälkeen ulos etsimään illallispaikkaa ja satuin näkemään kaksi poliisia partioimaissa kadulla. Selitin heille postimerkkiasian, ja koska olimme lähellä sekä hostelliani (minne unohdin kortit) että merkit myynyttä paikkaa, aloimme selvittää asiaa saman tien. Kaikki päätyi siihen, että paikan pitäjä sai vakuutettua poliisit uuden katalonialaisen postijärjestelmän olemassaolosta ja omanlaisistaan postimerkeistä. Järjestelmä oli mahdollistunut viime vuonna lakimuutoksen myötä (itsehallintoa jne.). No joo, onhan Ahvenanmaallakin omat postimerkkinsä... Vein kortit saman tien eräässä toisessa, saman omistajan liikkeessä olleeseen punaiseen "postilaatikkoon". Nytpä sitten jännityksellä seurataan, tulevatko perille. Tajusin jälkeenpäin, että jossakin saattoi jäädä osoite vajaaksi, kun en ollut esimerkiksi ehtinyt katsoa postinumeroa netistä. Olo oli kuitenkin paljon kevyempi: JOS tämä oli huijaus, niin nyt on sitten huijattu myös paikallista poliisia. :) Illallinen ja sangrialasillinen sen jälkeen toisessa paikassa oli onnistunut, tunnelma on mukava ja kapeilla kujilla on hauskaa vaikka vain kierrellä katsomassa juhlivia ihmisiä, kun autoja ei suhaa ohi mitenkään jatkuvasti. Halloween tuo asiaan oman lisänsä: Jo päivällä metrossa näin ensi silmäyksellä ikävästi runnellun näköisen naisen, joka kuitenkin hymyili iloisesti... Eräässä baarissa oli langan varassa roikkuva, liikuteltava irtopää, jolle asiakkaat ja henkilökunta yhdessä naureskelivat. Nauroin itse ulkopuolelta. Ps. Toinen poliisi arvasi minut suomalaiseksi. Liekö johtunut ulkonäöstä vai epäterveen suuresta luottamuksesta poliisiin? Ehkä yhdistelmä on pettämätön.*
