Panemisen puolesta

Tympiikö teitäkin aina, kun joku pistää merkille tai laittaa haisemaan? Kas, kun eivät pian valmista olutta asettamalla ja nimeä laitoksia, joissa tätä harjoitetaan, sijoittamoiksi.

Yhteiskuntamme kaksimielisyyskielteisyys on mennyt aika pitkälle. Kerran olen jopa nähnyt panna-verbin korvatun epäsopivasti laittaa-verbillä erään tietokirjan seksiä käsittelevässä kohdassa. Siis kirjassa, ei iltapäivälehden nettiuutisessa. Siis seksiä, ei esimerkiksi lemmikkigerbiilin torkkupeiton virkkaamista käsittelevässä kohdassa.

Siis vastaiskuun. Mitä pidätte näistä esimerkkilauseista, joissa alkuperäinen, uhanalaisen panna-verbin kustannuksella citykanikannan lailla räjähdysmäisesti lisääntyvä sana on korvattu panna-paran johdannaisella?

”Sattui todella paljon. Se oli aivan kaamea kylkipano.”

”Hän on hyvin varakas. Miljoonien osakepanot ja lisäksi kymmenen panoasuntoa keskustassa.”

”Perheen lauantain kohokohta on yhteinen ruoanpanohetki.”

Veden juomisesta

Rupesin eräänä päivänä miettimään vähäpätöistä asiaa. Miksi tuntuu niin väärältä juoda puhdasta vesijohtovettä haaleana? Jos joskus laskee lasiin vahingossa haaleaa vettä, tuntuu välttämättömältä kaataa se pois, kääntää hana äärimmäisen kylmän asentoon ja juoda vesi mieluummin vaikka kurkkua vihlovan kylmänä kuin miellyttävän neutraalina lämpötilaltaan.

Myös huulia polttavan kuumat juomat, tee, kaakao ja kahvi ovat ihmiskunnan suosiossa. Jos niitä ei juoda kuumana, ne juodaan "jää"-versioina.

Meissä on todella syvällä vaisto välttää haaleaa vettä ja siinä hullun lailla jakautuvia bakteereja silloinkin, kun veden maku on hyvä eikä siinä todellisuudessa elele mikään meille haitallinen.

Aivopöräysten SM - ja vähän MM myös

Tervetuloa seuraamaan aivopierennän suomenmestaruuskisojen lokakuun 2014 karsintaa.

Miestensarjan vahva ennakkosuosikki on Vuoden luokanopettajana 2013 palkittu Kai-Ari Lundell. Hän kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan pakkoruotsin haitallisuudesta. Yksi argumenteista kuuluu, että viime kevään ylioppilaskirjoituksissa keskipitkän ruotsin kirjoitti vain 8273 nuorta, kun ylioppilaskirjoituksiin osallistui 42 007 nuorta. "Vain joka viides kirjoitti ruotsin, vaikka koko ikäluokka oli lukenut ruotsia vähintään kuusi vuotta", Lundell argumentoi. Joka viides. Näinköhän?

Ensinnäkään vertailukohtana ei voi käyttää ylioppilaskirjoituksiin osallistuneiden (=eli kevään ylioppilaskirjoituksissa minkä tahansa yksittäisen aineen) kirjoittaneita. Toisaalta Lundell on ala-asteen opettaja, joten ehkä hän ei ole kuullut, että ylioppilastutkinnon kokeet on jo vuosikaudet voinut hajauttaa kolmen eri kirjoituskerran välillä. Tämä merkitsee, että vaikka 100% kevään ylioppilaista kirjoittaisi keskipitkän ruotsin jollakin kolmesta mahdollisesta kerrasta, olisi ruotsin kirjoittajien määrä yhtenä keväänä (tai syksynä) väistämättä pienempi kuin mihin tahansa yksittäiseen tai useampaan (vain historian, sekä historian että ruotsin, historian, psykologian ja englannin jne.) kokeeseen osallistuneen. Tämä pätee kaikissa tapauksissa paitsi niissä joissa 1. kaikki opiskelijat käyttäisivät hajauttamismahdollisuuden käyttämättä tai 2. lähes kaikki opiskelijat (kahdelta aiemmalta kirjoituskerralta) kirjoittaisivat ruotsin varmuuden vuoksi vielä uudestaan juuri tänä tiettynä keväänä arvosanaa parantaakseen.

Sen sijaan hyvä vertailukohta on äidinkielen koe, joka on kaikille pakollinen. Sen kirjoitti vuoden 2014 keväällä 28 092 opiskelijaa, mikä on vain 66,9 prosenttia keväällä "kirjoituksiin osallistuneista". Lisäksi Lundell argumentoi keskipitkän ruotsin opiskelijoilla ja jättää huomiotta pitkän ruotsin kirjoittajat. Onhan heitä toki surkean vähän, vain 1409, mutta hehän ovat niitä, joiden ruotsia pitäisi suomenkielisistä abiturienteista parhaiten osata, ja kenties olla myös ruotsin kielestä kaikkein innostuneimpia. Ottamalla nämä seikat huomioon saamme kirjoitusprosentiksi ((1409 + 8273) / 28092) * 100 -> ~34,5%. Yli kolmannes. MOT.

Todellisuudessa ruotsin kirjoittajien osuus on kuitenkin vielä suurempi, koska keskipitkää ruotsia kirjoitetaan syksyllä melkein yhtä paljon kuin keväällä, mutta äidinkieltä reilusti enemmän keväällä (syksyn 2014 kirjoituksissa 7149 keskipitkän ruotsin, 5277 äidinkielenään suomen kirjoittaneita).

Ja tämä mies (Lundell) opettaa myös matematiikkaa Suomen tuleville, vaikkakin alle 13-vuotiaille, toivoille. En tiedä, kuinka vastuutonta on kehottaa äänestämään persua, mutta jos olet henkilö, joka aikoo joka tapauksessa äänestää persua ja äänestät sopivassa vaalipiirissä, harkitse Lundellia. Vie mies eduskuntaan, vähemmän tärkeisiin hommiin häiritsemästä Suomen pikku toivojen matemaattisen osaamisen kehitystä. Sitä ei lasketa valehteluksi, jos luulee puhuvansa totta mutta laskettelee täyttä lööperiä. "Persu ei petä - se vain laskee väärin."

Naistensarjassa tänään kaulaa perässään pyyhältäviin repäisi ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen, kertoo Helsingin Sanomat. "Suo siellä - vetelä täällä", sanoi Grahn-Laasonen, kun soidensuojeluohjelman vesitti.

Tänään minua hieman hävettää olla 1980-luvulla syntynyt, toimittajan töitä tehnyt valkoihoinen korkeakoulutettu suomalainen nainen, joka on joskus käynyt Forssassa.Onneksi minun ei tarvitse hävetä sitä, että olen käynyt Torronsuon ja Liesjärven kansallispuistoissa usean kerran. Ne ovat Forssan keskustasta usean kilometrin päässä, joten lienee turha pelätä, että niissä vierailu olisi minua ja ympäristöministeriä yhdistävä tekijä.

Kokeillaanpa, miltä Grahn-Laasosen ympäristöministeriön tiedotteessa lausuma vaikuttaa, kun sanat luonnonsuojelu ja soidensuojelu korvataan kokoomuslaisille alati rakkailla työ ja työllisyys-sanoilla ja maanomistaja vielä rakkaammalla kansalainen-sanalla. Luonto ja ympäristö korvataan kaikista rakkaimmalla, hyvinvointi-sanalla.

"Jos rakennamme kansalaisten kanssa hyvää yhteistyötä vapaaehtoisuuden pohjalta, rakennamme samalla luottamusta ja positiivista asennetta työtä kohtaan. Tätä asennetta me tarvitsemme, sillä Suomen hyvinvoinnista huolehdimme me kaikki yhdessä. Vastakkainasettelun sijaan etsitään uutta tapaa toimia; yhteistyötä ja vapaaehtoista tahtoa toteuttaa samat työllisyystavoitteet", loihe ministeri lausumahan.

Mitäpä tähän enää lisäämään. Eiköhän otetan Grahn-Laasonen ensi hallituskaudella työministeriksi, niin saadaan vihdoin perustulo toteutettua. Ja Suomi muutettua aidosti viihtyisäksi ja vapaaehtoista luovuutta ruokkivaksi oleskeluyhteiskunnaksi, jossa kenenkään ei tarvitse tehdä työtä, paitsi silloin kun sattuu olemaan fiilareita ja hozzittamaan. Ja ne joiden tekee mieli mutista tai huutaa jotain loisista, sosiaalipummeista, heikommasta aineksesta ja yrittäjän 12-tuntisista työpäivistä muistakaa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Ja että semmoisella aggressiolla nyt vain ei luoda positiivista asennetta työtä kohtaan.

Ps. Tänään saimme myös yhden lupaavan uuden Darwin Awards -ehdokkaan. Länsi-Afrikasta Teksasiin, Yhdysvaltoihin lentänyt mies ei viitsinyt maahan saapuessaan mainita olleensa tekemisissä ebolapotilaiden kanssa. Mies joutui myöhemmin sairaalaan ja kuoli ebolaan. Tätä ennen hänen kanssaan olivat olleet tekemisissä uset sairaalan työntekijät, joista kaksi sai myöhemmin ebolan. Toinen näistä oli ennen sairauden toteamista ehtinyt matkustaa lentokoneella toiseen kaupunkiin... Odotamme jännittyneenä tarinan jatkoa.

Uusi ympäristöministeri

Tietävät kertoa, että tasavallan presidentti nimittänee ylihuomenna uudeksi ympäristöministeriksi 31-vuotiaan kokoomuksen kansanedustajan Sanni Grahn-Laasosen. Hän on aikanaan opiskellut pääaineena sosiaalipolitiikkaa Helsingin yliopistossa, valmistunut valtiotieteiden maisteriksi sekä työskennellyt toimittajana. Gradunsa hän on tehnyt lastensuojelusta.

Elämme jännittäviä aikoja. Olen aikanaan opiskellut kasvibiologiaa pääaineena Helsingin yliopistossa, valmistunut filosofian maisteriksi ja työskentelen nyt toimittajana. Graduni olen tehnyt niittykasvillisuudesta Lohjalla. Pitäisiköhän sitä jo pikkuhiljaa aktivoitua poliittisesti? Näen jo uran urkenevan muutaman vuoden päästä Suomen tasavallan sosiaali- ja terveysministerinä.

Ja voi pojat (kyllä, juuri te siellä baarin nurkkapöydässä), millainen ministeri minusta tulisikaan. Olen kukkahattu jo nyt, kun en ole vielä täti. Kieltäisin heti kaiken. Tietävät kertoa, että salakapakoissa on hauskimmat bileet.

En muista, kerroinko täällä jo sen jutun, kun norjalainen Ole halusi tarjota Ugandassa vodkapaukut koko seurueelle. "Kuusi vodkaa", hän sanoi baarimikolle. Hetken kuluttua hän joutui tarkentamaan ohjeistusta: "Anteeksi, voisinko siis saada ne vodkat kunkin omaan lasiinsa eikä kaikkia samaan?" Jännä juttu, että hän viihtyi niin hyvin Afrikassa, että olisi halunnut jäädä sinne ainakin yhdeksi vuodeksi lisää.

Tuleva ympäristöministeri ei ole vodkan suhteen samanlainen tiukkapipo kuin minä. Tämän hän osoittaa yhdessä Lasse Männistön kanssa laatimassaan K18-Tähtisädetikku ja 45 muuta turhaa sääntöä, ohjetta ja kieltoa -pamfletissa. Kohdassa 18 he ihmettelevät, miksi itselleen voi ostaa anniskeluravintolassa vain yhden alkoholiannoksen kerralla. Itse vanhana kaksinaismoralistina olen onnistunut usein kiertämään tätä sääntöä tilaamalla ison oluen. Tiedänpä sellaisia, jotka ovat menestyksellä tilanneet litrankin.

Pamfletti sisältää useita todellakin täysin turhia sääntöjä. Pari kohtaa minua kuitenkin oudoksuttaa siitä näkökulmasta, että toinen norminpurun ehdottajista on todella tuleva ministeri. Nimenomaan ympäristöministeri.

"20. Kunnat vaativat kaavoituksella kaikkea mahdollista, mikä nostaa rakentamisen ja asumisen
kustannuksia. Usein vaaditaan esimerkiksi, että pesutupa on rakennettava, jos tontilla on
vähintään 25 asuntoa, vaikka kaikilla asukkailla olisi oma pesukone."

Esimerkiksi Helsingin Toukolasta löytyy tällainen asemakaava. Kuinka usein olet kuullut kenenkään asuvan (ja pitävän pesukonetta) keskeneräisessä talossa, kun kyseessä on kerros- tai rivitalo eikä mikään Vasara ja nauloja -tyyppinen projekti?  Kun asukkaat eivät vielä talossa asu, eivätkä he kaikki ole vielä rakentamisvaiheessa tiedossa, miten voidaan tietää, että kaikki tulevat asukkaat omistavat pesukoneen jo valmiiksi ja haluavat käyttää sitä omassa asunnossaan? Minäkin olen omistanut (aivan muualla ja muiden ihmisten käytössä olleen) pesukoneen, kun itse asuin talossa jossa oli loistava pesutupa. En tarvinnut kotona omaa pesukonetta, kiitos pesutuvan.

Tietenkin pesutupa saattaa olla talosta viimeisenä valmistuva osa. Silloin päästään samanlaiseen tilanteeseen kuin uudella asuinalueella, jossa aloitetaan joukkoliikenteen liikennöinti vasta pari vuotta alueen valmistumisen jälkeen. "Siis kuka tuolla bussilla matkustaa, kun kaikilla on jo oma auto?" päästään tällöin kysymään. 'Onneksi' nykyajan hajoamaan ohjelmoidut pesukoneet kestävät käytössä huomattavasti vähemmän aikaa kuin autot, ja pesutuvalle on pian käyttöä ex-pyykinpesukapitalistien asuttamassa talossa.


"38. EU:n rikkidirektiivi on kallis, ja tehokkaampiakin keinoja ehkäistä päästöjä Itämerellä olisi
tarjolla."

Esmex mitä?!? Kohta on todellakin vain tuon yhden virkkeen mittainen, yhtä lyhyt kuin tosiaan maalaisjärjellä osittain hölmöksi todettavaa jätevesiasetusta kritisoiva kohta. Kirjoittajat joko luottavat siihen, että enemmistöllä suomalaisista on mielessään valmis, täysin itsestään selvä asiantuntijan elkein laadittu lista keinoista, joilla rikkipäästöjä voi tehokkaasti poliittisella ohjauksella vähentää Itämerellä - tai... He ovat löperöitä populisteja, jotka eivät just nyt tähän hätään keksi mitään esimerkkivaihtoehtoa direktiiville. Vaan eipä hätää. Kukkahattu rientää apuun.

Mitä jos nyt sovittais, että kaikki me suomalaiset lopetetaan viinanhakureissut Viroon sekä Ruotsin-risteilyiksi kutsuttavat bailuoksennushumppakarkelot? Laivat voisivat päästellä rikkiä kuten ennenkin, mutta ainakin matkustajaliikenne vähenisi alle kymmenesosaan. Ja häpeä sinä, joka et ole koskaan kummankaanlaisella reissulla ollut. Sinä vanha loinen yrität laistaa näistäkin kansalaistalkoista jättämällä lopettamasta kyseisten reissujen tekemisen.

.

Mikä on kevät?

Iltana ennen yöbussini lähtöä Kenian puolelle käppäilin Kampalan kaduilla ugandalaisen kaverini kanssa. Hän ei ole koskaan matkustellut kotimaansa ulkopuolella. Selitin ohimennen jostain kevääseen ja kotiipaluuseeni liittyvästä arkisesta asiasta, kun tämä hyvää englantia puhuva ja maailman tapahtumia ahkerasti seuraava mies yhtäkkiä kysyi: "Mikä olikaan kevät? Onko se vuodenaika, jolloin tulee kylmä vai...?"

Viime aikojen kokemusten perusteella voisinkin nyt vastata kyllä. "Kevät on se aika vuodesta, kun ensin paistaa aurinko monta päivää ja sitten tulee joka päivä räntäkuuro." Seuraavaksi voisi sitten selittää, mitä on räntä.

Yöbussimatkalla viereeni istui vähän päälle kolmikymppinen kongolainen virkamies, joka halusi innokkaasti tutustua ja vaihtaa kokemuksia. Hän kehui kotimaataan vuolaasti, ja sanoi sen olevan upea paikka, vaikka sisällissota olikin aikanaan jättänyt hänet täysorvoksi. Hänen mielestään minun pitäisi vähintään matkustaa tai ehkä jopa muuttaa sinne, mutta vaihtaa ammattini johonkin mukavampaan ja turvallisempaan. Miehen sanojen ristiriita siihen vaaralliseen, kaoottiseen ja epätoivoiseen kuvaan nähden, jonka Kongon demokraattisesta tasavallasta saa kaikista mahdollisista tiedotusvälineistä, ei voinut muuta kuin huvittaa minua. Sitten tulin ajatelleeksi, että on pikemminkin tavanomaista olla isänmaallinen vaikeina aikoina tai pian niiden jälkeen. Suomessa varmasti kuultiin paljon enemmän tuollaisia oman kotimaan ylistyspuheenvuoroja silloin, kun kurjan ilmaston lisäksi täällä oli vielä köyhääkin. Pian sen jälkeen, kun olimme jutelleet seurustelukumppaneistamme ja mies näyttänyt minulle tyttöystävänsä valokuvia, hän kuitenkin kosi minua. "Tyttöystäviä nyt tulee ja menee... Oletko rasisti kun et suostu harkitsemaan tätä liittoa? Saisimme kauniita lapsia." Varsinainen huumoriveikko. Miehenä hänen ei toki tarvitse välittää siitä, että naista ei välttämättä inspiroi kauniiden lasten hankkiminen muutettuaan äideille maailman parhaasta maasta maailman toiseksi huonoimpaan.

Noin muuten periaatteessa kiinnostaisi matkustaa Kongoon joskus. Minulla ei kuitenkaan ole mitään sankarimaisia haluja matkustella erityisen epävakaisiin paikkoihin raportoimaan ja kuolemaan.  Afrikassakin minua kiinnostavat eniten arkipäiväiset, mutta täysin yllättävät asiat. Esimerkiksi Ugandassa sunnuntaisin näytettävät räppiuutiset. Ne eivät ole mitkään viihdeuutiset, vaan kertovat vakavistakin aiheista. Ensimmäisen kerran, kun näin ne, oli Ruandan kansanmurhan alkamisen 20-vuotispäivä. Kansanmurhan lisäksi uutisaiheena oli muutakin synkkää, nimittäin tanskalaiseläintarhassa vailla kunnon syytä lopetettu nuori kirahvi. Ja jotain nyrkkeilyä. Toisin kuin Suomessa kuullut Radio Cityn karjutut Motörhead-uutiset, joista ei saa mitään selvää, nais- ja miesuutisankkuri räppäävät uutiset asiallisesti ja ymmärrettävästi.
Äitienpäivän kunniaksi laitoin perheelleni (erityisesti äidille) ugandalaistyyppistä ruokaa, maapähkinäkastiketta riisillä ja bataatilla. Bataatit tosin olivat Yhysvalloista, missä kaikki on suurta, ja tällä kertaa myös oranssia valkean sijaan.

Maapähkinäkastike on ihanaa. Sen sijaan kassava, jota mutustelemme alla, on harvinaisen puisevaa ja mautonta ruokaa pelkiltään. Vain aavistuksen siedettävämpää kuin jos söisi perunaa raakana.

Kotona jälleen

Ensimmäisen Afrikan-matkani vaikein vaihe, sopeutuminen arkeen takaisin kotona, alkoi kuusi päivää sitten. Pitkistä yhteisöllisistä kokemuksista, kuten leireistä, ja tässä tapauksessa vapaaehtoistyörupeamasta, ei aina tahtoisi palata elämään erillisempää, itsenäisempää mutta usein myös yksinäisempää arkielämää. Minulle oli varmasti hyväksi se, että vapaaehtoistyöporukka hajosi jo kaksi viikkoa ennen lähtöäni ja jouduin sopeutumaan tähän suurempaan itsenäisyyteen jo Afrikassa. Niinpä kotiinpaluu oli kielteinen sokki ainoastaan siinä mielessä, että Suomessa on kaikkea (ihmisiä, mutta myös erilaisia eläimiä ja kasveja) niin niukasti ja maisemat verrattain yksitoikkoisia, ja siinä että joutuu palaamaan palkkatöiden pariin eräänlaisesta vapaaherrattaren elämästä. Tutut ihmiset ja paikat sekä vappu kuitenkin riemastuttavat. Mitä muita ilonaiheita on?

Voihan jakkihedelmä! Jakkihedelmä eli jackfruit on niin iso ja epämääräisen muotoinen hedelmä, ettei sille voi kuin nauraa. (Kasvibiologiasta valmistuneen filosofian maisterin virallinen kanta jakkihedelmään.) Tässä olen hedelmäpuun alla Ugandassa, mutta eilen söin ensimmäisen työlounaani Suomessa nepalilaisessa ravintolassa, joka myös tarjosi yhtenä kasvisvaihtoehtona jakkihedelmäkastiketta.

Turvallisuus. Luonteeni mukaisesti en pelännyt reissussa kovinkaan paljon ryöstäjiä ja raiskaajia ("Ihmisille voi aina yrittää puhua järkeä..."...paitsi silloin kun ne kuljettavat turhan huolimattomasti kulkupeliä jossa istut ja törmääminen massaltaan kaksinkertaiseen ajoneuvoon on enää puolen sekunnin päässä, silloin järjen puhuminen on myöhäistä.) Liikenneonnettomuuksia siis pelkäsin sitäkin enemmän. Kaverini vertasi eilen elämää tietokonepeliin, ja puhui siitä miten suomalaiset haluavat aina päästä seuraavalle tasolle pahemman hirviön luo, kun suurin osa maailman ihmisistä jurnuttaa tyytyväisinä ykköstasolla. Liikenteessä asia on kuitenkin päinvastoin, ja läpäistyäni liikennepelin viimeisen tason palasin mielelläni Helsinkiin, kolmivuotiaille suunnatun pelin helpon version ykköstasolle. Tässä nyt kuitenkin näette tyypillistä länsiugandalaista matkantekoa. Huomatkaa naistensatula mopon selässä.

Häntäapinakolarin todennäköisyys on Suomessa äärimmäisen pieni. Liikenteessä pelkääjä kiittää taas.

Ja viimeisimpänä: siis miten missään ikinä voi olla näin nopea netti? Miten on mahdollista, että nuo kaikki kuvat latautuivat muutamassa sekunnissa? Kaistaa on kuin Länsiväylällä juhannusyönä. Pitää ladata pian lisää kuvia...

Viimeinen päivä

Loppureissu on mennyt sairauden vuoksi aika rauhallisissa merkeissä. Onneksi olen suurin piirtein toipunut ennen lentomatkaa, joka alkaa ensi yönä. 15 tunnin bussimatka kipeänä oli tarpeeksi jännittävä. Sen aikanakin minulla tosin oli sikäli tuuria, että olin saanut takapenkin paikan, ja muutama tunti sekä alku- että loppumatkasta rivillä oli lisäkseni vain yksi matkustaja toisella ikkunalla, ja pystyin nukkumaan makuuasennossa.

Eilen vietin ensimmäistä kertaa kunnolla aikaa Victoria-järven rannalla. Entebben kasvitieteellinen puutarha on ihan sen vieressä, joten puutarhalla on oma uimaranta. Jotkut ihmiset todella siellä uivat, vaikka järvestä kai voi saada ties mitä loisia. Ugandassakin on järviä, joissa on virallisen suosituksen mukaan turvallista uida, mutta ne ovat vuoristossa, missä on kylmempää. Ihmisen ei ole melkein missään hyvä uida: Suomen järvet ovat parasta maailmassa, mutta ehkä vain noin kymmenenä päivänä vuodessa, kun vesi on riittävän lämmintä. Paikoissa, joissa makea vesi on aina mukavan lämmintä, se on myös täynnä hyvinkin vaarallisia pöpöjä ja viheliäisiä pikkuotuksia. Entä sitten "taivaallinen lomakaupunki" Mombasa, jossa on aina hiostavan kuuma? Pysyvästä saunasta pääsee kyllä uimaan Intian valtamereen, mutta vesi on kuulemma tilanteeseen nähden harmillisen lämmintä. Tällä reissulla en käynyt Mombasassa, mutta ehkä menen vielä joskus. Vesiasia sai minut ajattelemaan, että ihmiset Islannin ja Japanin kaltaisissa suhteellisen viileissä maissa ovat onnekkaita, kun luonto lämmittää heille kylpyvettä ilmaiseksi. Niitä maita ei taida montaa ollakaan, ehkä vielä Uusi-Seelanti?

Ihan viktoriaanisia perinteitä järven kunniaksi uiskentelijat eivät ehkä pitäneet yllä, mutta kiinnitin huomiota varsin peittäviin uimapukuihin. Ehkä kyse on myös lain noudattamisesta (onhan minihamesääntökin, jota kukaan paikallinen ei taida kyllä yöelämässä noudattaa). Joka tapauksessa kaikilla naisilla ja tytöilla oli kokouimapuvut ja miehillä lahkeelliset uimahousut. Itse asiassa pidän tästä kulttuurista enemmän kuin pikkubikinikulttuurista. Eniten pidän toki alasti uimisesta, mutta julkisella rannalla on helpottavaa, jos suurin osa ihmisistä ei ole erittäin paljastavasti pukeutuneita. Silloin nimittäin kenenkään ei tarvitse selitellä sitäkään, miksi haluaa pukeutua peittävämmin (esim. siksi että ei voisi vähempää kiinnostaa ajaa jotain karvoja bikinirajoilta).

Viimeiset kaksi päivää olen asunut talossa kahden miehen kanssa, joista toisen perhe omistaa talon ja toinen osaa laittaa ruokaa. Ihan hyvä diili. Molemmilla miehillä on moniavioinen isä, mutta nyt ne on joutuneet tupla-avoliittoon mun kanssa... Onneksi lähden kohta pois. Tämä on ollut kyllä hyvä paikka levätä sairaana, elämä on rentoa ja yksinkertaista eikä kukaan hössötä liikaa. Paljon parempi kuin olla suht hyvässäkään hotellissa sairaana.

Tein tänään pienen ja aika tyypillisen, mutta tavallistakin hajautetumman kauppareissun. Rahaa kului yhteensä 6000 shillinkiä eli 1,80 euroa. Ensimmäisestä kioskista ostin neljä banaania 800:lla, toisesta chiapati-leipää tonnilla, kolmannesta porkkanoita, sipuleita ja paprikan  yhteensä 1200:lla, neljännestä limun ja kolme donitsia 2500:lla ja viimeisestä kännykän puheaikaa 500:lla. Puheaikaa olisin kai löytäyt jostain aiemmastakin puljusta, mutta muistin sen vasta takaisin talon portilla, ja ostin sitä aivan vastapäisestä pikkukioskista. Neljä plus yksi kauppareissua kerralla pikkuasioiden takia voi kuulostaa rankalta, mutta on sitä itse asiassa vain, jos vihaa muutamankin sanan vaihtamista tuntemattomien ihmisten kanssa. Neljä ensimmäistä kauppaa olivat kaikki korkeintaan 30 metrin päässä toisistaan. Ylimääräisiä askelia ei tullut ainakaan enempää kuin hakiessa yhtä unohtunutta asiaa jostain Prisman tai Citymarketin perukoilta. Muita kuin hyvin pienikokoisia tuotteita ei myöskään tarvitse erikseen kysellä, vaan yleensä näkee, mitä tarjolla on. Lisäksi tämä Delicon alue on slummiksi (kaavaton ja kadunnimetön alue, jolla suurin osa asukkaista melko köyhiä) todella mukava. Pääväyliäkin, muutaman metrin leveitä hiekkateitä, liikkuu autoja ja mopoja vain harvakseltaan, joten liikenteen melu ja pakokaasut ovat vähäiset. Täällä on myös muutama pikku metsikkö talojen välissä, ja ihmisten puutarhoista tulee lisää vehreyttä.

Illalla olisi vielä aikaa olla netissä, jos olen pakannut, mutta käytännössä ei ole. Illan ruuhkatunnit internetin käytössä tuntuvat niin konkreettisesti, ettei sitä kannata edes yrittää. Monet sivustot eivät lataudu lainkaan, vaan niistä tulee virheilmoitus. Aamut ja päivät ovat toista.

En aio lopettaa bloginpitoa tähän. Paljon on vielä näyttämättä kuvia, joihin en ole viitsinyt tuhlata nettikaistaa täällä. Lisäksi, kuten ehkä huomaatte, missään kohtaa blogin kuvausta ei väitetä, että se olisi reissublogi Ugandasta ja Keniasta.

Reissun parhaat väärinkäsitykset

Paras väärinluku

Putin sanomalehdessä: "Crime has always been a natural part of Russia." "Onpa jätkä nyt rehelliseksi heittäytynyt... ei kun hetkinen..."

Paras väärinkuultu

"If you can use Brutus we can share pictures by it." Vasta seuraavana päivänä selvisi, että japanilaisherra tarkoitti bluetooth-yhteyttä. Luulin että kyseessä oli jokin Dropboxin tapainen Brutus-niminen verkkopalvelu. Sääli ettei sitä ole, sillä slogankin olisi valmiina: "Brutus - pettää aina".

Kirjoja aiheesta ja aiheen vierestä

Sain kurkkutulehduksen, jonka oireet alkoivat vasta torstai-iltana. Perjantaina menin lääkäriin toteamaan, ettei se ole malariaa. Sain lyhyen antibioottikuurin tähän. Siksi en ole jaksanut nyt kirjoittaa kovin paljon, vaikkka on ollut lepopäiviä, ja hyödynnän puolivalmista tekstiäni kirjoista. Onneksi terveys alkoi reistailla vasta kun olin Nairobissa keskiluokan asuinalueella. Sairaalassa oli (kai) puhtaat neulat, jotka otettiin suoraan sinetöidystä paketista.

Viime aikoina olen lukenut puolisattumalta yllättävän ajankohtaisesti omaan, maailman ja Suomen tilanteeseen liittyvää kirjallisuutta.

Arto Salminen: Turvapaikka

Tämä 1990-luvun puolivälissä kirjoitettu romaani sijoittuu pakolaisten vastaanottokeskukseen suomalaisessa pikkukaupungissa. Kaikkien typeryyksiä laukoneiden, kohua aiheuttaneiden ja tämän jälkeen sananvapautensa perään huudelleiden maaham muuttokriitikoiden pitäisi lukea Turvapaikka todetakseen, että Suomessa ei todellakaan sensuroida aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Jos kirja olisi kirjoitettu 2010-luvulla, se tosin olisi saattanut juuttua minkä tahansa kustantamon itsesensuurikoneistoon. Eri kansallisuuksien edustajia kuvaillaan varsin härskisti ja räävittömästi. Varsinaiset päähenkilöt ovat suomalaisia, enimmäkseen vastenmielisiä hahmoja hekin. Eräällä tavalla tämä on parhaita rasismia ja kulttuurieroja käsitteleviä tekstejä, mitä olen lukenut. Luettuaan kirjan jää miettimään, mitkä kulttuurieroihin liittyvät ainekset ovat tosipohjaisia,  mitkä liioiteltuja ja mitkä täysin tuulesta temmattuja. Kertoo jotain minusta ja nyky-Suomesta, etten oikopäätä tiedä vastausta näihin kysymyksiin, ja tuskin tietää kovin moni muukaan.

Kirjan henkilökohtaisen ajankohtaisuuden takaa hahmo nimeltä Seija. Hän on lestadiolainen, naimaton sairaanhoitaja, joka on lähdössä vapaaehtoistöihin Ugandaan. Seijan mielestä toisen kulttuurin tapoihin, esimerkiksi tyttöjen ympärileikkaukseen ei sovi puuttua missään määrin. Hän on konservatiivi ja kulttuurirelativisti samassa paketissa.

Jörn Donner: Talo jossa asun

Suomen tilanne nyt muistuttaa monella tapaa tilannetta 1992, jolloin Donner Suomeen liittyvät esseensä  kirjoitti. Tuolloin Neuvostoliitto ja sen mukana idänkauppa oli juuri romahtanut. Helppojen ratkaisujen aika oli ohi, kovemmat taloudelliset ajat käsillä. Kirjassa mainitaan myös Nokian kännykät, mutta niiden nousu on vielä muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa. Nyt Nokian ihme on Suomen kannalta ohi, ja Venäjän poliittinen tilanne vähän turhan jännittävä. Mitä seuraavaksi? Donner kirjoittaa muutaman sivun Paavo Väyrysestä ja kuvaa tätä Suomen sen hetken sitkeimmäksi, loputtoman vallanhaluiseksi poliitikoksi. Hän ounastelee Väyrysen halua nousta presidentiksi, vaikka sitten parinkymmenen vuoden aikajänteellä. Olen kuullut Suomesta huhun, että Väyrynen on kuluneina viikkoina valjastanut itseironian todella menestyksekkäästi europarlamenttivaalikampanjan rahankeräykseen. Rahat pois myös niiltä hölmöiltä, jotka kannattavat toisenlaista politiikkaa! Valitettavasti näillä nettiyhteyksillä ei katsella yhtäkään Youtube-videota. Niin ne molemmat vanhat herrat yrittävät vielä Brysseliin. Kirjassa mainitaan myös Suomen ennätystiheät internet-yhteydet. Jotain 10 prosenttia kotitalouksista verkossa...

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Nadineh N. Kisubi: I will not fail

Nämä teokset rinnakkain luettuna olivat hyvin kiinnostavia. Kumpikin kertoo naisen tarinan, mutta siinä missä ugandalaisen Kisubin Namukose on puhtoinen sankari, Salmelan Angie ja sivuhahmo perheenäiti Piia ovat oman elämänsä antisankareita. Siinä missä Namukose taistelee oikeudestaan käydä koulua ja etenee lopussa parlamentaarikoksi, Angie haaveilee 27-vuotiaana opintonsa keskeyttäneenä muka-kirjailijana äkkikuuluisuudesta ja kuolemasta ja Piia uskottelee itselleen tarvitsevansa pakomatkan perheensä luota. Kisubin kertoja on myös hyvin perinteinen anonyymi kaikkitietävä, kun Salmela käyttää kertojana muun muassa kissaa, autoa, ja pehmolelupossua. Pitäisikö yhteiskunnan kehityksen mittariksi ottaa se, kuinka paljon ja tiheästi antisankaritarinoita kerrotaan sankaritarinoihin verrattuna? Paatuneena jälkimodernin maailman kansalaisena nautin Salmelan kirjasta huomattavasti enemmän. Itäafrikkalaiset (naiset) kuitenkin tarvitsevat sankareitaan. Aika ei kai ole vielä kypsä epämääräisille vetelehtijöille.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Luin tämän Biafran sodasta kertovan kirjan jo ennen matkaan lähtöä. Kelpo lukuromaani: kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia. Kirja on huomattavasti moniulotteisempi kuin Kisubin sankaritarina. Sisältää ensimmäisen raiskauskuvauksen raiskaajan näkökulmasta, mitä olen koskaan lukenut (Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -klassikkoa lukuun ottamatta.) Melko hyytävää ja vie lopullisesti uskon siihen että kaikki rullaisi päähenkilöiden osalta sittenkin turvallisesti sodan loppuun. Nykyisen Nigerian alueella 60-luvun lopulla läpikäyty konflikti on erityisen kuuluisa yhdestä asiasta. Siellä kärsittiin ensimmäinen nälänhätä, josta näytettiin televisiokuvaa ympäri maailmaa. Muistan historianopettajani kertoneen kuvatulvan vaikutuksesta ihmisten ajatteluun. Hätä hetkautti. Ihmiset eivät olleet vielä turtuneet näkemään sitä ruudun välityksellä. Noin kaukaa periytynee myös tapa käskeä lapsia syömään lautaset tyhjiksi vedoten nälkää näkeviin afrikkalaisiin lapsiin. Nykyisin sanontaa käyttävät myös ironisesti pilallehemmotellut hipsterit, jotka eivät viitsi syödä ruokaansa loppuun maun takia, vaikka vatsassa olisi vielä tilaa. Minusta he voisivat luopua näistä kansainvälisistä viittauksista ja ryhtyä suosimaan suomalaista viittausta kotimaassa käytyihin sotiin ja niitä seuranneeseen pula-aikaan. Samalla he tarjoaisivat hyvää materiaalia iltapäivälehtien pääkirjoitustoimittajien nykynuorisonpaheksuntakolumneihin. Siihen ei afrikkalaisten lasten avulla pysty. Pitää vähintään olla nuori nainen ja kakata tahallaan housuihinsa päästäkseen samaan lopputulokseen.

Lapsia ja aikuisia

Viimeisen parin viikon ajan tapahtumat ovat vyöryneet sellaista vauhtia, etten ole oikein löytänyt aikaa ja rauhaa kirjoittaa, vaivoin omaa henkilökohtaista matkapäiväkirjaakaan. Majapaikan ja seuran vaihdoksia on ollut tiheään. Olen matkustanut pikkukaupunki Masakasta Ugandan pääkaupunkiin Kampalaan, sanonut hyvästit viimeiselle saman projektin vapaaehtoistyötoverille, käynyt tapaamassa toimittajakollegaa pikkukaupunki Jinjassa (Niili lähteen sieltä virtaamaan Victoria-järvestä kohti Egyptiä), palannut Kampalaan ja matkustanut sieltä yöbussilla Kenian puolelle, Nairobiin. Täälläkin yövyn kollegan perheen luona. Viimeiset kaksi päivää olen kuitenkin viettänyt enimmäkseen kahden Ugandan-projektista tutun parikymppisen nairobilaisen seurassa.

Sen kunniaksi, että äitienpäivään on enää kuukausi, tämän blogauksen teemana voisi olla lapset ja vanhemmuus. Lapsilisän leikkaukset kuohuttavat joidenkuiden tunteita Suomessa, mutta näistä asioista ei tietysti kiivailla täällä päin maailmaa, missä tukia ei ole. Lapsia syntyy ilman kannustimiakin rivakkaa tahtia. Suomi listattiin viime vuonna parhaaksi maaksi olla äiti. Tämä siitä huolimatta, että suomalaisäidit ovat jatkuvasti vaarassa joutua "kunnon äidit hoitavat lapsia kotona niin kauan kuin mahdollista - eipäs, vaan panevat ne äkkiä päivähoitoon sosiaalistumaan" -sodan uhreiksi. Ugandassa suuri osa äideistä ei tee kumpaakaan. Hoitoon lapsia ei viedä, koska siihen ei ole juuri kenelläkään varaa, mutta heitä ei myöskään hoideta kotona, koska siihen nyt ainakaan ei ole varaa. Lapset kulkevat siis usein mukana työpaikoille, niin vaate- kuin ruokakauppoihinkin, ja toisinaan vain lähimmälle pellolle asti. (Totta, melkeinhän jälkimmäinen on kotihoitoa...) Isompia lapsia näkee toisinaan myös isiensä seurassa näiden pitämissä kaupoissa. Tai jotain lapsia siellä hengailee, mitälie apupoikia... On huomattavasti vaikeampaa erottaa kuin Euroopassa, kuka sylivauvaa isommista lapsista on kenenkin.

Ugandalaisia lapsia ei varmaan kovin paljon varoitella namusedistä, tai ainakaan -tädeistä. Yhtenäkin päivänä supermarketissa noin viisivuotias tyttö sanoi minulle ilahtuneena "Muzungu" (ulkomaalainen/valkoinen) ja tarttui oikopäätä käteeni tahtoen seurata minua  hyllyjen väliin. Vanhempia en nähnyt aluksi missään.

Muzungut noteerataan melkein kaikkialla, ja melkein aina positiivisessa mielessä. Lapset ja usein nuoret aikuisetkin huutelevat perään hyväntuulisesti. Olo on kuin julkkiksella. Vähättelevä rasismi säästetään kai sitten muista heimoista tulevia ja muunmaalaisia afrikkalaisia varten. Ainoa haitta omasta erilaisuudesta on se, että joistain tuotteista ja palveluista joutuu tinkimisen jälkeenkin maksamaan muita korkeampaa hintaa. Tuo hinta on toki edelleen naurettavan alhainen verrattuna Suomen hintatasoon.

Lapset luovat muuten turvallisuuden tunnetta aikuisellekin. Kampalassa olen kämpännyt pari yötä kaverin kaverin luona lähiössä, joka näkökulmasta riippuen on joko alemman keskiluokan rivitaloalue tai slummi (esimerkiksi kadunnimiä ei ole). En ole siellä paljon yksin pimeällä liikkunut, mutta pari kertaa palannut kuitenkin kotiin auringonlaskun jälkeen. Ryöstäjiä ja raiskaajia ei tule mieleen pelätä, kun melkein kaikkialta kuuluu yhä lapsen ääniä, ja he vilkuttelevat edelleen iloisesti, jos vain minut pimeässä huomaavat. Siellä missä on tavallisia lapsia äiteineen, ei yksinäistä ulkomaailaista naistakaan pelota.

Tämä on neljäs päiväni Keniassa. Vielä en ole nähnyt Nairobin ulkopuolella kuin maisemia bussin ikkunasta. Kyllähän tämä on (ja tämän luonnehdinnan nairobilainen kaverini Denis halusikin minusta tiristää ulos) Ugandan jälkeen melkein kuin Eurooppaan palaisi. Maaseudun viljelykset näyttävät isommilta, ihmisiä on harvemmassa, kaupungissa ei ole joka paikassa mopoja ja kaupungilla näkee huomattavasti vähemmän lapsia.

Kaikki ovat kuitenkin kovasti korostaneet, että rikollisuuden kanalta tämä on paljon Ugandaa vaarallisempi maa. Muita vaihtoehtoja kuin taksi kotiin (ja sen rekisterinumero ensin muistiin kaverin kännykkään) ei kukaan ole illalla kaupungilta kotiin palaamiseen edes ehdottanut, ja sillä linjalla olen mennyt. Ugandassa vaarat ovat helposti nähtäviä (minkä mopon tai auton alle mahdan jäädä tietä ylittäessäni?), täällä ne ovat salakavalia kuin hirvikolari tyhjällä tiellä tai kaveriporukan puheista pillastuneen ulkopuolisen äkillinen nyrkinisku jonkun päähän Helsingin yössä.

Eilen kävin paikallisten kavereideni kanssa katulapsia auttavan hyväntekeväisyysjärjestön  tapahtumassa. Siellä oli ruoanjakoa lapsille, kuten yleensä joka toinen viikko. Samalla tapahtuma oli kuitenkin myös harvinaisempi juhla, jossa lapset esittivät tansseja toisilleen ja meille muille. Denis kertoi siitä, miten vaikeaa kadulla eläneitä lapsia on sopeuttaa tavalliseen elämään. He usein karkaavat toistuvasti kodeista ja lastenkodeista, koska eivät niissä saa esimerkiksi käyttää päihteitä, joista ovat riippuvaisia. Denis ja Claire opiskelevat kauppatieteitä, mutta heidän yliopistossaan on opinnot suorittaakseen tehtävä myös muutama viikko vapaaehtoistyötä. Denis teki nämä työt katulasten ja entisten sellaisten parissa.

Tapahtumassa näkikin hämmentävästi sekaisin selvästi eri tilanteessa olevia lapsia. Iso osa lapsista käyttäytyi ulkonaisesti kuin kuka tahansa aikuisen hoivissa kasvanut, mutta liepeillä pyöri myös poikia hyvin likaisissa vaatteissa ja liimapurkki nenän alla. Muutama tällainen poika tuli tervehtimään meitä ihan ystävällisesti ilman aggressiota, mutta myönnän että ensimmäisellä kerralla automaattinen reaktioni oli vetää reppu selän taakse ja pitää itseni askelen mitan päässä lapsesta. Ennen tätä olin tosin nähnyt varsin ikävännäköisen tappelunpoikasen lähistöllä. Olen pitkään ihmetellyt, keitä maailmassa ovat ne pahat ihmiset, jotka pahoinpitelevät ja raiskaavat turvattomia lapsia. Deniksen puheiden mukaan suuri osa heistä on luultavasti itsekin näitä lapsia, hieman vanhempia ja vahvempia kuin uhrinsa. "Viidakon lait" sanan pahimmassa merkityksessä. Vanhempien lapsille suomat halaukset ja tuhanteen kertaan jankutetut kiellot "Älä nyt lyö sitä naapurin Villeä" eivät varmastikaan mene hukkaan. Perimä tarjoaa potentiaalin, mutta ihminen niin kuin moni muukin nisäkäs on silti kasvuympäristönsä tuote. Pelokasta koiraa on vaikea opettaa luottavaiseksi, ja niin on pelokasta lastakin. Käyn ensi viikolla ehkä tutustumassa yhteen lastenkotiin, ja sitten voin kertoa siitä ja sen toiminnan tukemisesta lisää. Viimeiseksi jotain hyvää. Denis kertoi, että katulasten määrä Nairobissa on vähentynyt selvästi kymmenessä vuodessa, ja oikeilla toimilla on realistista, ettei heitä ole enää käytännössä lainkaan 2030-luvulla.

Sivumennen todettakoon, etten usko Afrikan olevan poikkeus siinä suhteessa, etteikö syntyvyys lähde laskuun tietyin edellytyksin. Nuoret aikuiset, joihin parhaiten tutustuin Ugandassa, edustavat hyväosaista, mutta eivät suunnattoman rikasta väestönosaa. Monilla heistä hieman alle kolmikymppisistä ei ollut lapsia, ja kahden lapsen nuorehkoja perheitäkin tapasin muutaman.

Marakattien mailla

Kultamarakatti (Cercopithecus mitis kandti)

Mitä ennen aprillipäivän tarinaa tapahtui? Minulla oli varmaan matkan hauskimmat päivät. Torstaina aamupäivän töiden ja lounaan jälkeen lähdin kohti Mbararaa, yliopistokaupunkia noin kolmen tunnin matkan päässä lännessä. Se oli välietappini matkalla Mgahinga Gorillan kansallispuistoon Ruandan ja Kongon demokraattisen tasavallan rajalla. Tapasin Mbararassa uudelleen konferenssituttuni Samuelin ja yövyin juuri sopivan hintaisessa ja laatuisessa majatalossa (oma huone + kylpyhuone ja aamiainen noin 13 eurolla).

Seuraavana päivänä matkustin kolmisen tuntia Kabaleen. Matkalla sain saksalaisilta varoitustekstiviestin, että siellä minun ei pitäisi jatkaa matkaa lihavan, valkoista tummennetuin ikkunoin varustettua autoa kuljettavan taksikuskin kyydissä. Taksi tarkoittaa tässä tapauksessa juuri päinvastaista kuin Suomessa: ei omaa kallista, nopeaa ja mukavaa kyytiä, vaan kyytiä joka pakataan täyteen ihmisiä ja sitten vasta ajetaan. Kun saavuin, eikös juuri tämä (ilmeisesti sama) lihava miekkonen ollut minua ensimmäisenä kyytiin kyselemässä, ja  vastaavia (noin viiden euron) halpakyytejä ei ollut tarjolla. Seuraava välietappi oli Kisoro, josta olisi pitänyt jatkaa matkaa vielä vähän matkaa eri kyydillä Amayamberen mökkikylämajoitukseen. Onneksi eräs toinen mies tuli ehdottamaan, että ottaisin häneltä suoran, kalliimman kyydin Kabalesta Amayambereen (yhteensä noin 25 euroa). Päätin mennä tähän kyytiin, ja tämä on todennäköisesti viisaimpia taloudellisia päätöksiä, joita olen vähään aikaan tehnyt. Myöhemmin nimittäin ilmeni, että Kisoron ja Amayamberen välinen vain muutaman kilometrin matka olisi maksanut erillisellä taksilla yksin matkustavalta vajaat 20 euroa.  Olisin säästänyt muutaman vaivaisen euron ja ollut perillä todennäköisesti useaa tuntia myöhemmin huomattavasti epämukavamman matkan jälkeen.

Mies otti luvallani henkilöautonsa kyytiin myös yhden naisen, joka odotteli halvempaa julkista kyytiä, ja nainen maksoi matkasta Kisoroon noin kolme euroa. Kyseessä saattaa olla elämäni ainoaksi jäänyt kerta, kun minua ei harmittanut maksaa moninkertaista hintaa johonkuhun lääkäriin verrattuna täsmälleen samasta palvelusta. Nainen tuli sukuloimasta ja oli matkalla suoraan töihin Kisoron sairaalaan, jonka portille kuski hänet jätti. Pari päivää aiemmin olin kuullut miten huono palkka opettajilla on täällä (noin 100 euroa kuussa), joten paremminkin tienaavat ammattiryhmät ansaitsevat varmasti meikäläisen näkökulmasta ihan liian vähän. Kuten useimmilla paikallisilla, tällä lääkärileidilläkin oli ilmeisen suuri luottamus Jumalaan ottaen huomioon, miten välinpitämättömän rauhallisesti hän suhtautui kuskimme kaahaukseen ja keskiviivan ylityksiin. Ikää naisella oli jo sen verran, että hän on vuosien varrella taatusti joutunut tekemisiin yhden jos toisenkin liikenneonnettomuuden uhrin kanssa. Olen käsittänyt niin, että kehitysmaissa erikoislääkäritkin joutuvat silloin tällöin tekemisiin aivan erilaisten tapausten kanssa kuin mitä itse osaavat parhaiten hoitaa.

Matkalla ylös vuoristoon ostimme paahdetut maissintähkät pojilta, joilla oli ehkä kaunein työpaikkamaisema, mitä olen koskaan nähnyt. (Kuvia seuraa myöhemmin.) Tähkä oli hyvää, ja hassusti pieni osa siitä oli muuttunut popcorniksi. Kun pääsimme Amayamberen tielle, selvisi, miksi vaivaisen lyhyestä matkasta laskutetaan mittavia summia. Tie oli aivan varmasti huonoin, mitä pitkin olen koskaan matkustanut henkilöauton kyydissä. Luokkaa "kävellen olisit jo perillä - myös 15 kilon kantamuksen kanssa". Tienvarren pikkukylien vuoristonaisilla oli yllä kirjavampi kavalkadi erivärisiä vaatteita kuin olen nähnyt koskaan missään. Ja monilla valtavan iso kantamus pään päällä. Jos olisin kuvareportaasien tekijä, tekisin sellaisen tuolta. Tuolla verkkaisella automatkalla en kuitenkaan juuri kehdannut räpsiä kuvia.

Amayamberessa selvisi, että parjattu lihava kuski oli kerännyt matkustajia Kabalessa kolmen tunnin ajan siitä hetkestä, kun saksalaiset olivat tulleet kyytiin ja maksaneet hänelle matkansa. Itse matka Kisoroon oli kestänyt toiset kolme tuntia (minulla vajaat kaksi). Heidän oli pitänyt jäädä Kisoroon yöksi saavuttuaan sinne myöhään illalla.

Seuraavana päivänä menimme katsomaan luonnonvaraista, mutta ihmisten hetkittäiseen läsnäoloon tottunutta kultamarakattilaumaa. Sen jäljittämiseen meni ammattilaisilta tällä kertaa noin kolme tuntia, minkä aikana me odotimme. Näitä apinoita elää vain tuolla, Virunga-vuoristossa kolmen maan rajalla. On myös useita täysin villejä laumoja, jotka pakenevat heti ihmisen kohdatessaan. Samaan aikaan apinoiden kanssa löysimme myös muurahaiset, joiden puremat olivat harvinaisen kipeitä, mutta kirvely onneksi lyhytaikaista. Päivän kohokohta oli apina, joka oksallaan kiipesi suuria pinkkejä kukkia kantavan köynnöksen viereen. Sitten se selväeleisesti ilmoitti, mikä on sille kukkien estetiikassa olennaisinta, syömällä ne rauhallisesti yksi kerrallaan.

Koko matkan ehkä hienoin länsimainen tuttavuus tähän mennessä on keski-ikäinen britti Sandra, joka tutkii kultamarakatteja. Vielä muutama vuosi sitten niiden elämästä ja ekologiasta ei kuulemma tiedetty juuri mitään. Sandra asuu melko pysyvästi Amayamberessa samanlaisessa mökissä jossa itse yövyimme. Paikassa on vain ulkohuussit ja suihkun lämmin vesi on aina erikseen lämmitettävä tulella. Peruskesämökkiä paremmat palvelut takaa kuitenkin henkilökunta, joka valmistaa halutessa kaikki ateriat aamiaisesta illalliseen. Sandra kertoi asuneensa Lounais-Ugandassa 15 vuotta ja oppineensa kunnolla paikallisten ihmisten huonotkin puolet. Vuorilla asuu kuulemma vahvaa, kovaa ja ylpeää porukkaa, sellaista, joksi ankarat olosuhteet kaikkialla maailmassa ihmisiä muokkaavat. Sandran tutkimusprojektissa on välillä vapaaehtoisena myös ulkomaisia opiskelijoita tai muita biologiaan perehtyneitä. Otin naisen yhteystiedot ylös, jos jotakuta biologitaustaista lukijaa kiinnostaa tutkimustyö kädellisten parissa. Minimiosallistumisaika on kuitenkin kolme kuukautta.

Viikon kukkahattuvieras: Martin Mubiro

Martin on Ecovillage Uganda -projektin ainoa vakituinen työntekijä.

Pieni tarina aprillipäivän ratoksi

Viime viikonlopun eilisaamupäivä mukaan lukien vietin jälleen turistina luonnon helmassa. Erityisen mielenkiintoista aikaa olivat toissailta ja eilinen. Mietin tovin, mikä olisi paras tapa selittää toissaillan tapahtumat varsinkin poikaystävälleni... Yövyimme nimittäin pienessä kylässä lähellä kuningatar Elisabethin kansallispuistoa ja nautimme tunnelmallisen kynttiläillallisen nelistään, saksalainen opiskelijapariskunta, minä ja eräs mies.   Myöhemmin illalla menin sänkyyn tämän miehen kanssa - lähinnä rahan vuoksi. Seuraavana aamupäivänä olimme koko porukka vähällä tulla leijonien syömäksi. Sitten illemmalla kissapedot onneksi meinasivat syödä ainoastaan ruokamme, mutta eivät onnistuneet, ja tässä sitä yhä ollaan, hengissä ja hyvin syöneenä. Sen pituinen se.

Voin kertoa tarinan vielä siinä mudossa, jossa olisin kertonut sen eilen, maaliskuun viimeisenä päivänä. Pian sen jälkeen kun saavuimme kylään, jossa yövyimme sunnuntaista maanantaihin,  ukkosmyrsky katkaisi sähköt koko kylästä (niin käy rutiininomaisesti vähän pienemmissä paikoissa jokaisella kovalla sateella). Niinpä illallisravintolamme valaistuksena olivat vain kynttilät ja muutama lamppu. Ruoan he ilmeisesti kokkasivat aidosti tulella. Kylässä oli ainoastaan yksi järkevänhintainen majatalo, ja kalliimpaankin hotelliin olisi pitänyt vielä ajaa vähän matkaa kansallispuiston suuntaan. Minä olisin siitä pystynyt ehkä maksamaankin, budjetissaan pihistelevät opiskelijamatkatoverini eivät.

Majatalossa oli kuitenkin vapaana vain kaksi huonetta eikä heillä ollut lisävuoteita tai -patjoja. Onneksi parisängyt sentään olivat kohtuullisen isoja, ja pystyimme rauhassa nukkumaan, Marvin ja minä kumpikin omalla puoliskollamme. Hän ei edes kuorsannut, mutta yötäni häiritsi hieman patjan kovuus ja aamuyöstä jostain lähistöltä kantautunut laulunloilotus.

Heräsimme jo kuudelta, ja olimme aiemmin sovitulla kyydillä kansallispuiston portilla auringon noustessa reilua tuntia myöhemmin. Reissun kohokohta oli puissa lepäilevien leijonien näkeminen. Jeepin sijasta olimme liikkeellä pienellä Toyota Coronalla, ja eräässä tienmutkassa ehkä 50 metrin päässä puusta kuskimme otti kai turhan riskin ja auto jäi pohjastaan kiinni. Ei onneksi pahasti, mutta meidän oli pakko nousta autosta pois ja työntää se edestä päin peruuttamaan toiselle kiertoreitille. Ennen kuin ehdimme takaisin autoon, yksi naarasleijonista oli jo loikannut alas puusta pikaruokaa hakemaan. Se ei kuitenkaan ehtinyt lähellekään meitä, kun jo pääsimme tarkastelemaan sitä turvallisesti säilykepurkin sisäpuolelta.

Illalla kotona kissaemo poikasineen kerjäsi taas ruokaa. Tänään ostan niille kalaa, koska niille ei liene jäljellä mitään ruokaa. Kissat ovat eksperttejä puutarhan muun faunan tuhoamisessa. Olen nähnyt niiden syövän yhden linnun ja jahtaavan liskoja. Kuulin, että eräänä päivänä, kun en ollut paikalla, kissaemon kitaan meni myös yksi orava. Aikanaan yliopistoluennolla kuulin tarinan kissasta, joka yksin tappoi sukupuuttoon useita eläinlajeja. En muista enää, millä pienehköllä saarella kissa mellasti, mutta se oli jonkun löytöretkeilijän tai tutkimusmatkailijan kotikissa paikassa, jossa oli ainakin muutamia endeemisiä lisko- ja lintulajeja. Olen kuullut, että Ugandassa on ollut jo aiempina vuosina mittava projekti, jossa on rabiesrokotettu ja steriloitu koiria. En tiedä, onko projekti koskenut osin kissojakin, mutta varmaan syytä olisi. 

Urosleijonat eivät metsästä. Tämän kanssa ei siis hätää...

Ohessa kuvatodiste myös vanhasta norsuherrasta. Oppaan mukaan se on noin 70-vuotias, ja kuvan perusteella sen kyllä uskoo. Ei ole ukkopaha käyttänyt myöskään niitä televisiossa mainostettuja vitaminoituja ryppyvoiteita... Tätä norsua lähempää emme ole elefantteja luonnossa nähneet.

Kuvakavalkadi

No huh huh. Ihmeiden aika ei ole ohi. Tänään sain vihdoinkin siirrettyä kännykästäni kuvat, joita ei aiemmin saanut siirrettyä kaapeliyhteydellä (rikki) eikä internetin välityksellä (hidas). Etsin myös netistä ohjeita kuvien siirtämiseen puhelimen omasta muistista muistikortille, mutta ne eivät tässä tapauksessa toimineet. Elvis osasi kuitenkin siirtää kuvat ihan helposti. Kuvaan toki kuuluu, että hän huumorimiehenä sanoi hetken puhelinta näppäiltyään minun täytyvän yrittää vielä siirtoa netin välityksellä ja kuunteli minun ja muiden pähkäilyä vartin verran ennen kuin huomasimme kuvien olevan jo muistikortilla. Hän sanoi, että minun pitää nyt maksaa hänelle pitsansyöntimatka Suomeen, koska hän on ratkaissut kolme puhelimeeni ja kuviin liittyvää ongelmaa (latausongelma, muistikortillesiirto-ongelma ja kameran pieneltä muistikortilta koneellesiirto-ongelma). Muut sanoivat, että matkan lennot tulevat kalliiksi, ja minä sanoin ettei heillä ole aavistustakaan siitä, miten kallista ruoka on Suomessa. Elvis on taiteilija. Nimestään huolimatta kuitenkin kuvataiteilija eikä muusikko. Tässä näin alkuun muutama kuva.

Jee, enää yhdeksän kuukautta jouluun! Nyt on siis tärkeä hetki Jeesus nro 2:n synnyttäjälle...

Kolme kuukautta joulusta, mutta joulutähti se vain kukkii.

Ah, kafferinpuhveli. Ei yhtä hurjana kuin lapsuuteni eläinkirjassa, tosin.

Lintu ja kafferinpuhveli.

 Jonkun firman joku markkinointijäbä valitti firman liian vähäistä näkyvyyttä Afrikassa. En kyllä tiä miks.

Steffan ja Claire.

Täällä ruoan kanssa on oletusarvoisesti monta hiilihydraattilisuketta. Antikarppauksen juhlaa!

Kanaa riisillä, maissilla, banaanilla ja perunalla + bataatilla.

Kauneudesta

Edelliseen blogaukseen viitaten: päätin olla julkaisematta täällä sellaisten ihmisten nimiä ja kuvia, joista olen valittanut jotain yleismaailmallisen turhanpäiväistä (tunnettuihin henkilöihin kohdistuva kritiikki on asia erikseen). Käsittelen heitä vain anonyymeinä ilmiöinä. Teille siellä toisella puolella maailmaa on samantekevää, kuka on kyseessä, ja minun täytynee kunnioittaa ikävienkin ihmisten yksityisyyttä jonkin verran. Teini, josta valitin, ei ole kumpikaan niistä kenialaistytöistä, jotka olen jo maininnut blogissa. Kaikista muista pidän kovasti, ja hänen kohdallaan ehkä hieman ylireagoin. Kun joku estää väsynyttä nukkumasta, suuttumus voi kasvaa isoksi...

Siksi nyt iloisempiin aiheisiin. Alla kuva Ugandan kauneimmasta naisesta, joka vieraili myös Suomen 167587:nneksi kauneimman naisen pöydällä Aiesecin konferenssin Global Village -messuilla.

Miss Uganda 2014

Kauneudessa on se hupaisa juttu, että jos miss Ugandaa kutistettaisiin kaikissa ulottuvuuksissa niin, että hänestä tulisi itsensä vaikkapa 30 cm lyhyempi pienoismalli, hän lakkaisi olemasta Ugandan kauneinen nainen. Pieni on kaunista, sanoo sananlasku, ja valehtelee. Kaikkialla maailmassa missit ovat pitkiä ja hoikkia. Muussa ympärillä olevassa todellisuudessa pituus vaikuttaa kuitenkin varsin vähän siihen, kuinka viehättäväksi nainen koetaan. Ehkä kauneuskisat pitäisikin muuttaa parhaiden vaate-esittelijöiden kisoiksi?

 Kenialaiset lähtivät tänään, ja ennen sitä, eilen illalla, minäkin sain vuolaita kehuja ulkonäöstäni (enemmän toki kaikenpuolisesta huvittavuudestani) heistä ainoalta miespuoliselta. Keskustelu meni jotakuinkin näin: "You are so beautiful. You have very beautiful eyes!" "Oh, yes! You have very beautiful lies, too!" "But look at her ice! How beautiful!" *Yleistä naurua*

Kaikissa projektin kenialaisissa (myös siinä, josta pidän vähemmän) on varmaan parasta se, miten he osaavat pitää itsensä ja (useimmiten) muut hyvällä tuulella. Yleisesti ottaen voisin sanoa, että ainakin tässä osassa Afrikkaa ihmisillä on tapana pilailla avoimesti toistensa kustannuksella paljon enemmän kuin ainakaan Suomessa, ja varmaan suurimmassa osassa Eurooppaa. He osaavat tehdä sen myös enimmäkseen aika hyväntahtoisesti. Ihmiset siis nauravat toisilleen ja itselleen paljon.

Myös seksuaalisuus otetaan vähemmän vakavasti (ainakin mitä heteroihin tulee). Aiesecin konferenssissa esimerkiksi yksi iltaohjelmanumero oli se, että jonkun tytön piti antaa pojalle sylitanssi tai päinvastoin yleisön edessä (toki ihan tavallisessa vaatetuksessa sentään). Ihmisten ujostelu ja suoriutuminen oli yleisöstä kovin hauskaa seurattavaa. Konseptin voisi hyvin siirtää Suomeen, mutta sillä erotuksella että illan huipennukseksi kaikki paikallaolijat kuolevat yhdessä häpeään.

Se on kuitenkin hyvä asenne, että tanssi kuuluu kaikille, niin laihoille kuin lihaville. Kaikennäköisten ihmisten voi nähdä nauttivan siitä. Kaikkea ei toki näe päälle päin. Pari vuotta sitten Suomessa eräissä bileissä olisin erityisen kovasti halunnut päästä näkemään kahden tanssahtelevan naisen ajatukset. Harvoin minulla on nimittäin ollut niin voimakas tunne siitä, että jollakulla ei ole lainkaan hauskaa, mutta hän yrittää esittää että on.

Vaikeuksia ja koti-ikävää...?

Viime viikonlopun konferenssissa ruodittiin urakalla kulttuurieroja erityisesti ulkomaalaisille harjoittelijoille suunnatussa työpajassa. Yllättävän moni kertoi ensimmäisen parin viikon täällä olleen vaikeaa aikaa. Ehkä se, että asun monenmaalaisten ihmisten keskellä ja ensimmäisen parin viikon ajan työpäiväni olivat suht kevyitä, lievensi tuskaa. Lievensikin lähes olemattomaksi. Pääosin täällä oleminen on ollut hienoa, ja vaikeuksista vain harvat ovat oikeasti harmittaneet kovasti. Luulen tämän johtuvan paljolti siitä, että pidän kokemista ja riittävästi paikallisille tavoille opettelua nyt päätehtävänäni, eikä minun tarvitse suoriutua tehokkaasti kahdeksantuntisista toimistotyöpäivistä tai muista kotopuolen velvoitteista. Lisäksi olin varautunut kuumuuteen, roskaisuuteen, toisinaan tehottomiin työpäiviin, vaatimattomiin olosuhteisiin, hitaaseen nettiin, osittain outoon ruokaan, venyviin aikatauluihin  ja ihmisten uteliaisuuden kohteena olemiseen. Kaikki ikävät yllätykset ovat olleet tilanteita (kuten autokolari), eivät mitään yleisiä kulttuuriin tai luonnonoloihin liittyviä asioita.


Pahimmat asiat voisivat olla tai tapahtua muuallakin. Kahteen henkilöön on hetkellisesti mennyt hermot ihan kunnolla. Molemmat ovat itseäni nuorempia naisia. Toisen (eruooppalaisen) päällepäsmäröinti ja määräilevyys ("voimakas luonne") ärsytti paljon muutamassa tilanteessa, mutta hän lähti jo reilua viikkoa tuloni jälkeen. Toinen on 19-vuotias kenialainen. Hänessä tiivistyy aika paljon siitä stereotypiasta, joka yleensä liitetään johonkin valkoihoiseen rikkaan perheen tyttöön amerikkalaisessa teinielokuvassa. Hän rakastaa shoppailua ja täällä tekemiensä ostosten jälkeen hänellä on varmaan kaksi kertaa oman painonsa verran matkatavaraa. Mielenkiintoista nähdä, miten hänen kotiinlähtönsä huomenna sujuu niiden kanssa... Lisäksi hän valittaa rikkaan isänsä itaruutta ja haluaisi oman auton (vaikka asuu yhdessä maailman ruuhkaisimmista kaupungeista). Itse samanikäisenä olisin varmaan inhonnut jotakuta jo näiden typerystelyjen perusteella, mutta nyt ne ovat vain huvittavia asioita muiden joukossa. Eräs asia kuitenkin sai minut raivoihini muutama ilta sitten. Tämä neiti ilmoitti muuttavansa huonekaverikseni kun huoneeseen oli vapautunut tilaa. Ei siis kysynyt, toisin kuin eräs toinen, joka myös muutti samaan huoneeseen vajaaksi viikoksi. Syy: "Tässä huoneessa toimii sähkövalo, ja tykkään lukea iltaisin." Muuten hyvä, mutta tiedän että hänellä on tapana valvoa huomattavasti myöhempään kuin meillä muilla. Niinpä sanoin, että ennen minun ja toisen nukkumaanmenoa se varmaan käy päinsä. Ei hän sitten pitänyt valoja häiritsevästi päällä minään iltana, mutta yhtenä iltana alkoi katsoa läppäriltä elokuvaa ilman kuulokkeita äänet päällä juuri kun olin mennyt nukkumaan. Pyysin kahdesti panemaan äänet pois (minun piti herätä seuraavana aamuna klo 7 aamuista kouluvierailua varten), mutta hän vain hiljensi niitä ja sanoi, ettei se että menemme aikaisin nukkumaan tarkoita että kaikki menisivät. Yleisessä olohuoneessa hän ei ollut ilmeisesti siksi, että eräs toinen katsoi siellä eri leffaa myös äänet päällä. Toinen huonekaveri nukkui jo sikeämmin. Panin tulpat korviin ja kiroilin ääneen. Onneksi hän lopetti katselun puolen tunnin sisällä, sitten sain vähitellen unta, kun hormonitasot rauhoittuivat suuttumuksen jälkeen. Onneksi se on ainoa ilta, jolloin pikkuterroristi on harjoittanut terroriaan. Huonekaverillamme on kuulokkeet, joten hän voisi lainata niitä, mutta muina iltoina on tehty muuta, esim. juhlittu porukalla.   Mut joo, tuollainen itsekkyyden ja tyhmyyden yhdistelmä, jossa muiden näkökulma ihan tavallisiin käytännön asioihin unohtuu täysin, on hämmästyttävä ilmiö. Sama henkilö on toki myös porukan laiskin, mitä työntekoon tulee. Se itsessään ei minua juuri haittaa: vapaaehtoistyötähän tämä on. Jos saisimme kaikki samansuuruista palkkaa, juttu voisi olla toinen. Lohdutan itseäni ajattelemalla, ettei tuollainen ihminen asennettaan muuttamatta edes hyvillä suhteilla ja meriittejä aliarvioivassa maassa voi päästä merkittävään asemaan tai saada kovin mielenkiintoista työtä. Lisäksi voi olla, että vuosien päästä itaran isän perintöä ilmestyy tiedettyjen lisäksi jakamaan vielä muutama uusi, ennestään tuntematon äpärälapsi. Ikävä kyllä, myös seksismi ja rasismi ovat puolellani tässä nimenomaisessa inhossa: Keniassa on jostakin syystä enemmän nuoria naisia kuin miehiä, ja naisen on vaikea löytää itselleen hyvää, uskollista miestä. Lisäksi suosikkiteinini kuuluu niin pieneen vähemmistöheimoon, ettei sen jäsenillä ole kuulemma esimerkiksi politiikassa juuri mitään mahdollisuuksia. Mutta huoh, kaikkien vähemmän ärsyttävien, vähemmistöihin kuuluvien teinityttöjen vuoksi tasa-arvo toki edistyköön. :)

Tällä viikolla olen kokenut ensimmäistä kertaa jonkinlaisia koti-ikävän hetkiä, varmaankin sen vuoksi ettei kaikki ole enää uutta ja jännittävää. Lisäsksi on ollut aikaa, kun olemme olleet enemmän kämpillä eikä ole ollut safarin tai konferenssin kaltaisia erikoisuuksia. Yleisesti ottaen rasittavinta täällä on turvallisuusnäkökohtien huomioiminen. Kadun tai tien ylittäminen on usein varsin stressaavaa, ja pimeällä liikenne on todella pelottavaa. Lisäksi yössä voivat vaania pahantahtoisten ihmisten vaarat. Nämä olivat merkittäviä syitä siihen, miksi en esimerkiksi eilen lähtenyt kavereiden mukaan lähikylän baariin. Lievä väsymys ja mukavuudenhalu veivät voiton seurasta ja uuteen kapakkaan tutustumisesta. Toissasunnuntaina koin kantapään kautta mitä on olla todella väsyneenä meluisassa paikassa, josta ei voi lähteä pois. Silloin oli yhden vapaaehtoisen vika ilta, ja kävimme paikallisessa diskossa. Pääsin kämpille yli kaksi tuntia sen jälkeen, kun minun olisi todellakin pitänyt olla jo nukkumassa. Palella ei sentään tarvinnut, toisin kuin joskus Stadissa yödösää odottaessa. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin tottunut siihen, että Suomessa kotiin on aina varaa mennä vaikka taksilla, jos tarvetta on. Täällä ei kannata yöllä yksin lähteä mihinkään, eikä muita varmasti luotettavia vaihtoehtoja kuin omat tuttavat tai porukka ole.

Sain Juusolta viestin, jossa hän kertoi eilen olleensa firmatupareissa Helsingissä, ja ketä tuttuja paikalla oli. Pieni puraisu koti-ikävää kyllä, kaikki parhaat tyypit siellä koolla. :)

Tuntuu kuin heti matkaan lähdettyäni Suomessa ja Euroopassa olisi alkanut vimmatusti tapahtua kaikkea: Venäjän Krimin-valtaus ja siihen liittyvä poliittinen vääntö, murhayritys keskellä Otaniemeä ja mitälie... Omasta tuttavapiiristä olen saanut näiden viikkojen aikana uutisen yksistä häistä, yhdestä vauvasta ja yhden vanhuksen kuolemasta.

Talossamme/ pihalla asuu kissaemo kahden poikasensa ja kana neljän tipunsa kanssa. Toisin kuin ehkä kaikki muut, tarkkailen kanoja kiinnostuneempana kuin kissoja. Niiden kuopsutusta on hauska katsella, enkä tunne yhtä voimakasta viehtymystä kissanpoikasten tappeluharjoituksiin kuin miljoonat nettivideoiden katselijat. Jotenkin kissat ovat kuitenkin päässeet syvälle alitajuntaani, sillä näin niistä kolmesta unta viime yönä. Unessa oltiin pimeässä meren rannalla, ilmeisesti Suomessa. Käynnissä olivat isot juhlat (paljon ihmisiä eri puolilla, kuten täällä). Unessa kissat käyttivät samaa vessaa kuin ihmiset. En ole ihan varma, muistanko oikein, että jotkut kissat todella osaavat tehdä tarpeensa vessanpönttöön. Täällä meillä on käytössä muuten latriinit eli lattianreikävessat. Niihin ei ole ollut vaikeaa tottua. Vain yksi vessatyyppi on sietämätön: tavallinen, pöntöllinen, mutta erittäin epäsiisti vessa. Onneksi sellaisessa ei ole juuri tarvinnut matkan aikana käydä.

Ekoliettä rakentamassa

Juuri valmistunut liesi säästää huomattavasti puuta perinteiseen nuotiotyyppiseen kokkaukseen verrattuna. Kuvassa paikallisia teknillisen opiston poikia ja osa vapaaehtoistyökavereistani: kenialainen Monica, saksalainen Marvin ja japanilainen Ryo. Kuva-arvoitus: Kuka on kuka?

Katso rohkea kuva!

Virtahepo Niilissä auringon noustessa.

Kuka teistä uskaltaisi ottaa kuvan virtahevosta näin läheltä? Safaritoverini Marvin uskalsi. Tosin virtahevoissa ei pitäisi olla pelättävää, kun niitä ei turhaan ärsytä. Kasvinsyöjiä ovat. Mutta ne kyllä pystyvät puremaan ihmisen keskeltä kahtia, jos ilmenee hyvä syy.

Konferenssissa Kampalassa

Rakas päiväkirja,

Menneet päivät ovat tuoneet rutkasti yllätyksiä, tosin sellaisia yllätyksiä, joita tällä maailmankolkalla oikeastaan voisi odottaa.

Torstaina lähetin kotiin tällaisen tekstiviestin: "Varsin kiinnostavia uusimmat käänteet. Eilen oltiin pienessä peltikolarissa (hidas vauhti, ei henkilövahinkoja) ja nyt auto jäi tienposkeen, koska kuski unohti ostaa bensaa... Odotellaan sitä ostoksilta. Edustin tänään urakalla Suomea Aiesecin konferenssissa, tapasin mm. Miss Ugandan. Että tämmöstä. :D"

Meidän (neljän henkilön) oli määrä lähteä Kampalaan Aiesecin konferenssiin Martinin autolla keskiviikkoaamuna kello kahdeksan. Aamulla satoi. Pääsimme lähtemään noin kello 9.30. Pienen kylillä pysähtymisen jälkeen ajoimme noin puoli tuntia, kun Martin teki äkkijarrutuksen. Hänen oli pakko pysähtyä, kun meitä edellä ajanut auto  stoppasi yllättäen melkein keskelle kaistaa. Parin sekunnin päästä tunsimme takapuolessa kovan täräyksen, kun minibussi (täkäläisittäin taksi) ajoi peräämme. Kesti hetken tajuta mitä oli tapahtunut. Minibussi kaasutti parin minuutin sisällä pois paikalta kenenkään ehtimättä ottaa rekisterinumeroa ylös (ei tullut itselle mieleenkään, että kuski noin pakenisi, luulin että taksikin oli jonkin verran vaurioitunut). Meidän edessä olevan auton kuski jäi jäkättämään Martinille peräänajosta (vaikka automme tosiaan törmäsi edessä olevaan vasta, kun takaa vyöryi lisää massaa). Mies uhkaili kai poliisilla, joten Martin päätti itse mennä poliisilaitokselle kertomaan mitä tapahtuu.

Ajoimme takaisin päin lähimmän kylän ensimmäisten liikennepoliisien luo. Yksi poliiseista tuli kyytiimme katsomaan onnettomuuspaikkaa ja etsimään silminnäkijöitä. Tapauksen oli nähnyt ainakin muutama tienvarsikaupustelija, mutta en tiedä mitä he sanoivat poliisille. Itsehän annoin todistajanlausunnon poliisiasemalla. Poliisi kysyi ensin nimeä, kansallisuutta, ikää ja siviilisäätyä. Seuraavaksi sitä, miksen ole jo naimisissa, ja huomautti että hän ainakin voisi mennä naimisiin kanssani. (Hän näytti muutaman vuoden minua nuoremmalta, joten ei ollut ehtinyt itsekään avioitua.) Todistajanlausunnon hän kirjoitti käsin alusta loppuun; en nähnyt pienellä asemalla ainoatakaan tietokonetta. Ainakaan tässä vaiheessa tapausta lahjuksia ei otettu, annettu eikä pyydetty, vaan selvitettiin jotain oikeaa ongelmaa. Että siinä mielessä erikoinen poliisikokemus ulkomailla. Ainakin niihin verrattuna mitä aina kerrotaan.

Seuraavana päivänä Kampalassa bensa loppui autosta kesken kaupungin sisäisen lyhyen ajomatkan.  (Ks. tekstiviestin ylempänä.) Työnsimme auton tien sivuun. Läheiseltä huoltoasemalta ostetun bensan ja kanisteritankkauksen myötä matka jatkui. Pienen pieniä vastoinkäymisiä (kuten sitä, että hotellilla piti jättää huoneen avain muutamaksi tunniksi respaan siivouksen ajaksi. Tästä opimmekin lintsaamaan toisena kokonaisena päivänä) lukuun ottamatta konferenssissa oli oikein hauskaa ja tapasi mukavia ihmisiä.

Viimeisenä iltana oli gaalaillallinen, jossa jokaisella oli periaatteessa määrä olla seuralainen. Omani valitsin summanmutikassa minuuttia ennen kuin astuimme saliin, niiden kundien joukosta, joilla ei myöskään vielä ollut seuralaista. Parin minuutin juttelun  jälkeen selvisi, että seuralaisellani Samuelilla on veli Suomessa. Palattuani viikonlopun jälkeen kämpille paikallinen vapaaehtoinen, Elvis, nauroi ja sanoi ettei deitilläni varmastikaan ole veljeä Suomessa. Hänellä ja hänen kavereillaankin oli kuulemma nuorempana tapana aina valehdella eurooppalaisille tytöille pitkät tarinat siitä, missä kaikkialla näiden kotimaissa he olivat vierailleet. Totesin, että jos näin on, Sam on joko varsin lahjakas ja nopeatoiminen tai todella yleissivistynyt valehtelija. Hän osasi nimittäin heti alkuun kertoa veljensä asuvan Lappeenrannassa ja tekevän jatko-opintoja teknillisessä yliopistossa. Olematon veli myös maksaa palkastaan Samin yliopiston lukukausimaksut. Harkitsen kirjoittavani jutun tästä mielikuvitusolennosta.

Tuhlasin 80 000 paikallisrahaa puhelimen uuteen akkuun. Se ei ratkaissut latausongelmaa. Tänään ostin 10 000 rahalla (noin kolmella eurolla) laturin, joka lataa akun suoraan ilman puhelinta. Se näyttää toimivan, joten ainoaksi ongelmaksi (sen lisäksi, että laturi on tosi herkkä ja vaikea käyttää oikein jos on kömpelöt mämmikourat) jää puhelimen kosketushäiriö kaapeliin, mikä hidastaa ainakin hieman kuvien siirtämistä. No, onpa nyt vara-akkukin.

Eilen olimme aikeissa lähteä hotelliltamme noin kello 14.30, kuten moni muukin. Sen porteista ei kuitenkaan päästetty ketään ulos, koska muutamien osallistujien majoitus oli maksamatta. Muita asiakkaita kuin konferenssilaisia hotellissa ei juuri silloin ollut. Ei sinänsä suurempaa hämminkiä, Aiesecin paikallisosaston oli määräkin maksaa muutamien puolesta, mutta paikalla ei ollut ketään jolla olisi tarvittavat rahat. Niinpä piti odottaa, että paikallinen järjestön työntekijä tuli maksamaan. Asia selvisi noin kello 17 aikaan. Saimme sentään yhdet limut odotellessa, vaikka ruokaa ei ollut. Muutama osallistuja karkasi tavaroineen portin yli aiemmin, mutta meillä oli auto portin sisäpuolella eikä pako tullut kyseeseen. Portti oli hyvän aikaa aukikin, mutta sen vieressä partioi aseistautunut mies.

Ikävystyttävän panttivankidraaman jälkeen ajoimme suoraa päätä päiväntasaajalle asti, missä oli vessatauko. Söimme lisää vasta pimeän tultua. Paikallinen pikaruoka, sipulia ja tomaattia letun sisällä, on nimeltään rollex. Söin sitä eilen illalla, mutta minulle se on ruoka vain äärimmäiseen nälkään ja samanaikaiseen väsymykseen. Pidän letuista enemmän hillon tai pakastemarjojen kera, ja pääruoaksi varsinkin näin kuumassa ilmastossa otan mieluummin jotain vähärasvaisempaa. Ellei kyseessä ole avokado. 

Että näin. Yhdessä auto-onnettomuudessa, poliisikuulustelussa ja panttivankidraamassa on riittämiin yhdelle viikolle. Jännityksellä odotan, mitähän tällä viikolla tapahtuu.

Safarilla saksalaisten kanssa

Olin viime viikonlopun safariretkellä kolmen saksalaisen kanssa. Matkustimme Murchison Fallsin kansallispuistoon Ugandan pääkaupungin Kampalan kautta. Kuskina meillä oli paikallinen Mike, Ecovillage-projektimme vastuuhenkilön Martinin vanha kaveri. Myös safari järjestettiin saman MileChild-säätiön kautta, jonka projektissa olemme vapaaehtoisina.

Lauantai oli varmaankin elämäni upein naistenpäivä: vietin sen krokotiilien, virtahepojen ja pahkasikojen seurassa. Vähän kauempaa näimme myös muun muassa norsuja ja kirahveja. Antilooppikolari jäi kokematta, vaikka muutama yrittikin hypätä uhkarohkeasti jeepin eteen.
Aamu alkoi sillä, kun odotimme auringon noustessa lossia toiselle puolen Niiliä. Rupesin vettä tuijottaessani ajattelemaan Suomea ja kaikkia lossimatkoja Ahvenanmaalla, Turun saaristossa ja järvialueilla. Maisemakaan ei näyttänyt niin kovin eksoottiselta jokineen ja puineen. Ajatukset keskeytyivät siihen, kun huomasin katsovani suoraan noin kymmenen metrin päässä olevan virtahevon päätä. Virtahevot ovat vaarallisia, mutta lähinnä vain ärsytettyinä. Ne ovat kasvinsyöjiä ja ruokailevat öiden viileydessä maalla. Muu elämä on vedessä. Krokotiilinkin näimme veneretkellä muutaman metrin päästä. Nehän ovat petoja, mutta eivät kuulemma ihan niin vaarallisia tuollaisilla alueilla, joilla on runsaasti ruokaa tarjolla. Mutta vähäkalaiseen, nälkäisten krokotiilien asuttamaan paikkaan ei noin vain kannattaisi lähteä veneretkelle.

En olisi arvannut, että Afrikan-matkalla pääsee verestämään saksankielentaitoja. Puhuimme melkein koko ajan saksaa (paitsi Miken läsnäollessa). Huomasin kyllä puhuvani vähemmän kuin mitä olisin englanniksi tai varsinkaan suomeksi sanonut, mutta muilta pääsi kuulemaan sitäkin spontaanimpia juttuja mm. hulluista sukulaisista. Kaikki aina vertailevat sitä, miten vähän hyötyä mistäkin kouluaineesta on ollut myöhemmin heidän elämässään. Olen siitä harvinaisessa ammatissa, että minulle ainakin kaikista lukuaineista on oikeasti ollut hyötyä myös töissä. Sanoisin että opiskeltuihin tunteihin nähden saksasta on ollut tähän mennessä vähiten hyötyä, mutta mukava huomata että osaan sitä aika hyvin vieläkin, joten taito on käytettävissä, kun tarvetta tulee. Anna-Sofia Berner kirjoitti taannoin Hesarin sunnuntaisivuille lukioainevalinnoista ja siitä, että on iloinen opiskeltuaan mm. fysiikkaa varmuuden vuoksi, vaikkei siitä juuri ole ollut hyötyä. Voi olla, että enemmän yhteiskunnallisista ja ei juuri luonnontiedeaiheista kirjoittaneesta toimittajasta tuntuu tuolta. Yleissivistys on kuitenkin sellaista, että jotain osatessaan ei edes tajua osaavansa. Esimerkiksi noloja suuruusluokka- ja yksikkövirheitä sattuu huolimattomuutta niillekin jotka osaavat asian perinpohjin, mutta huomattavasti helpommin sellaiselle, joka ei ole joskus kunnolla takonut päähänsä tiettyjä perusasioita. Ja yksikköjä ja suuruusluokkia tulee vastaan vaikkapa kuntien taloudesta tai tieliikennekuolemista (nopeus ja veren alkoholipromillet  ainakin) kirjoittaessa.

Kohtasin Ugandaan saapumiseni jälkeen ensimmäisen muun ihmisen, joka on edes käynyt Suomessa. Hän oli lepoleirimme Red Chillin ravintolan työntekijä, ja on käynyt oman kotimaansa ulkopuolella vain kerran, viime kesän Helsingin-matkalla tuttavan luona. Toistaiseksi on ollut hauskaa olla ainoa suomalainen mailla halmeilla ja antaa kotimaasta täysin omien ajatustensa suodattama kuva. Automatkoilla olen lauleskellut itsekseni suomalaisia lauluja, ja sitä on vähän ikävä, että olisi äänitallenne tai kaveri muistuttamassa, kun ei muistakaan sujuvasti jotain laulua jonka haluaisi hyräillä läpi.

Otin toki safarirituaalille ominaisia kuvia eläimistä, mutta parhaiden siirtäminen tänne vie ainakin muutaman päivän. Tämä siksi, että ilmeisesti kamerana käyttämäni Samsungin puhelimen akku on sökönä (kellään muulla ei ole samanlaista, niin ei voi testata 100% varmasti). Ensin epäilimme laturia syypääksi, koska viime viikolla toisella laturilla latasi kun omallani ei, mutta enää se ei lataudu millään sopivista latureista. Onneksi puhumispuhelimena on miltei 10 vuotta vanha nokialainen, jonka kerran vaihdettu akku on yhä hyvä. Nykyteknologian ongelmat ovat kyllä joskus sellaisia, että "poista akku, rukoile kuunvalossa ja uhraa vuohi, niin ehkä toimii". Enää ei ole vuohta uhrattavaksi, koska se tehtiin jo vajaa pari viikkoa sitten pian tuloni jälkeen. Pihalla saapuessani ruokaillut vuohi uhrattiin erään vasta aloitetun talonrakennusprojektin menestykseksi. Liha sentään syötiin eikä heitetty hukkaan. Ugandalainen kaveri kertoi, että joillakuilla paikallisilla on sen verran perinteiset uskomukset, että tärkeissä projekteissa ovat valmiita ihmisuhreihinkin. Yleensä uhriksi valikoituu joku lävistämätön ja tatuoimaton, usein lapsi. Siitä minulla ei kuitenkaan ole mitään aavistusta, kuinka yleinen tai harvinainen tällainen ajattelutapa nykyään todellisuudessa on. En aio ottaa tällä reissulla lävistystä tai tatskaa, joten toivokaa parastani.

Jätetään nyt loppuun kuitenkin jotain myönteistä. Arvostan täällä kovasti sitä, että kanssakäyminen tuntemattomien kanssa on paitsi ystävällistä ja melko kohteliasta, ei kuitenkaan kovin ulkoaopeteltua, nöyristelevää ja ulkokultaista. Vaikka Suomessa saa silloin tällöin huonoa palvelua, sellaiset maat ja kulttuurit joissa asiakaspalvelijan täytyy mielistellä palveltavaa koko ajan tuntuvat kakkein vaivaannuttavammilta. Täällä esimerkiksi yksi baarimikko palveli tosi rennolla, humoristisella ja hieman vittuilevalla otteella juuri pari iltaa sitten; muun muassa puhui tahallaan hassulla aksentilla ja kätellessä minua puristi aavistuksen hieman liian kovaa. Kuitenkin jäi juuri ja juuri tylyyden rajan alapuolelle. En tiedä, pääseekö tuolla kenenkään suosikiksi, mutta ainakaan ei tarvitse piilottaa persoonaansa. Esimerkiksi kuljettajamme Mike kyseli ja kuunteli työn ohessa mielellään juttuja myös kotimaistamme. Toki maan kulttuurin lisäksi tuollaiseen vaikuttaa aina varmaankin se, onko töissä jossain turistihelvetissä jossa käy aina samanlaisia idiootteja, vai paikassa, jossa käy itsekin erilaisista kulttuuri- tai luonnonilmiöistä kiinnostunutta sakkia. Tasavertainen kanssakäyminen silloinkin kun toinen on paljon toista köyhempi on kuitenkin hienoa. Torikauppiaat ovat kovia tinkimään, mutta yks jolta en edes ostanut mitään, antoi kavereidensa ohella minullekin ilmaisen palan vesimelonia. Hedelmä piti ilmeisesti syödä pois kuleksimasta juuri ennen kuin se olisi alkanut pilaantua, ja satuin vain olemaan siinä vieressä silloin.

Pieniä arjen asioita

Täällä on todella paljon pieniä kyläkauppoja. Myyntiartikkeleina muun muassa leipää, pieniä banaanilettuja, vessapaperia, pop cornia, kananmunia sekä internet- ja puheaikaa. Esimerkiksi majapaikkamme lähimmästä kaupasta saa nettiaikaa ja poppareita, muttei juuri mitään tuoretta banaaneja lukuun ottamatta. Joku huomautti sen johtuvan todennäköisesti siitä, että hedelmät ja vihannekset pilaantuvat niin nopeasti, ettei niitä kannata kaikissa pienimmissä paikoissa myydä. Ja maalla ihmisillä on puutarhoissaan hedelmiä, jotka tuottavat satoa ympäri vuoden.

Uganda on aivan päiväntasaajalla. Kun saavuin Kampalasta Masakaan, minibussimme kuulemma ylitti merkatun päiväntasaajalinjan, vähän samaan tapaan kuin Rovaniemen tienoilla kyltin teksti ilmoittaa sinun saapuneen napapiirin pohjoispuolelle.

Varmaan melkein kaikki käyttävät prepaid-liittymiä kännyköissä. Pienin yksikkö ostaa puhe- tai nettiaikaa on 500 paikallista shillinkiä, mikä on hatarien dollarikurssin kautta kierrätettyjen päässälaskujeni mukaan noin 15 eurosenttiä. Esimerkiksi eilen hoidin muutamat sähköpostiasiat 500 ränkylän ”raaputusarvalla”. Ostettavissa Airtime-korteissa on nimittäin raaputettava osa, josta paljastuvan koodin perusteella saa saldoa kännykkään tai nettiyhteyteen. Joka arpa voittaa, mutta valitettavasti isoja yllätysvoittoja ei ole tiedossa.

Tänään olen netissä tanskalaisen kehitysjärjestön pitämässä Frikadellen-kahvilassa. Wifin lisäksi täällä on suihku, jossa juuri kävin toista kertaa maassaoloni aikana. Majapaikassa, joka on iso puutarhan ja muurien ympäröimä talo, täytyy tyytyä peseytymään talteenotetulla sadevedellä samaan vatityyliin kuin suihkuttomissa saunoissa.

Täällä on todella roskaista, mitä osasin kyllä odottaa etukäteen. En tiedä, millaiset viralliset kaatopaikat täällä on. Veikkaisin, että monet polttavat roskiaan itse. Varsinkin ohuet muovipussit, joihin pakataan pikkuostoksia, lähtevät tyhjinä helposti lentoon. Sen olemme huomanneet puutarhassa, jossa yritämme ylläpitää jonkinlaista siisteyttä. Minibussimatkalla näin myös, että ihmisistä oli tavallista heittää muovipusseja ikkunasta ulos, kun sisällä ollut lettu tai pasteija on syöty. Olen kuullut, että niin tehdään monissa muissakin maailman maissa, esimerkikisi Kiinassa. Eipä ihme, että se Tyynen Valtameren muovilautta on ilmeisesti pinta-alaltaan Suomen luokkaa...

Roskaisuus ja ryöstäjien lynkkaaminen (mistä olen onneksi vain kuullut) eivät ole niin kovin hippijuttuja. Muuten hidas elämänmeno, mutkattomat ja ystävälliset ihmiset sekä pienimuotoisesti osana arkielämää pidetyt kotieläimet tuovat tosiaan mieleeni Euroopasta lähinnä ekokylät tai hippitapaamiset. Roskienkin keskellä ihmisenkin muokkaama luonto on todella kaunista, ja kukkia (pääosin pensaissa ja puissa) on joka lähtöön pullonharjan näköisistä joulutähtiin. Perhoset lentävät, gekot vilistävät ja isot, värikkäät linnut päästävät hassuja ääniä. Eräskin kuuloostaa siltä kuin se hohottaisi pusikossa itsekseen.

Olemme kylväneet mangon ja avokadon siemeniä, joista kasvatamme taimia. Yhteen astiaan tulee huolellisesti aseteltuna vain yksi kuorittu, iso siemen. Taimet saa sitten istuttaa kyliin joukko lapsia, jotka kuuluvat koulunsa ekoklubiin. Tänään veimme jonkin verran valmiita taimia muutamaan kouluun. Lähin avokadopuu löytyy omasta puutarhastamme, mango heti muurin ulkopuolelta. Omena on todella erilaisiin ilmastoihin sopeutuvainen kasvi; pari puuta on myös täällä pihallamme. Ne tuottavat sellaisia paksukuorisia, kypsänäkin vihreitä omenia, joita myydään Suomessakin joissain supermarketeissa.

Paikallinen vuohi

Taustalla näkyvät muutamametriset ruohot ovat banaanikasveja.

Jos ihmettelette, miksi lataan yhden kuvan kerrallaan yhteen postaukseen, tiedoksi, että siinä menee lähemmäs puoli tuntia. Pelaan varman päälle. On aiemmilta vuosilta liikaa kokemuksia siitä, kun puuhastelee jotain hidasta tallentamatta välillä, ja nettiyhteys katkeaa tai jotain muuta menee pieleen vähän ennen kuin on valmis. Jatkossa voisi ehkä tehdä joskus sivun välipäivityksiä, niin saa useamman kuvan samaan postaukseen. Jos jaksaa.

Suomessa on rantasipejä, Ugandassa vesisipi

Politiikkaa seksuaaliasioilla

Tässä toissapäivänä kirjoittamani teksti. Netti ei toiminutkaan silloin ihan niin kuin piti. Voi olla, että nyt seuraa rysäys postauksia, koska tänäänkin on hieman aikaa kirjoittaa tai ladata kuvia. 

Rakkaat lukijani... Olen käynyt viime päivinä niin paljon keskusteluja ja nähnyt niin paljon, että on vaikeaa päättää, mistä kirjoittaisin. Sivutaan ensin politiikkaa, joka on varmaan näkynyt Suomenkin mediassa. Juuri ennen tänne saapumistani Ugandan presidentti Museveni allekirjoitti lain, joka tekee homoseksuaalisuuden ilmauksista laittomia. The EastAfrican kirjoittaa, että lännen voimakkaat kannanotot homojen puolesta itse asiassa ”pakottivat” presidentin allekirjoittamaan kiistellyn lain oman maan ylpeyden ja suvereeniuden nimissä. Rikkaille maille, myös avunantajille, on näytettävä, etteivät ne voi sanella Ugandan sisäpolitiikkaa. Sääli että maailman on tällainen ja kommentaattori saattaa hyvinkin olla oikeassa. Ehkä, ehkä ei. Toisaalta liberaalit länsimaat eivät voineet omaa kunniaansa suojellakseen pidättäytyä kannanotoista, ja varmaan osa ajatteli aidosti, että mielipiteen ilmauksella on vaikutus myönteiseen eikä kielteiseen suuntaan.

Antihomolaki on lehtien mukaan erittäin suuressa kansansuosiossa. Hulluutta on monenlaista. Äkkiseltään ei arvaisi, että ainoiden varmasti vahingossa lisääntymättömien ihmisten seksielämä on maan suurimpia epäkohtia. (Museveni tosin huomautti äskettäin puheessaan, että myös homot tarvitsevat sähköä, rautateitä ja muuta infraa, jonka parantamisen pitäisi olla huomion keskipisteenä, mutta josta länsimaat ovat olleet hiljempaa.) Osataan sitä muuallakin maailmassa priorisoida asioita: eräässäkin nopeasti harmaantuvassa maassa monet ovat eniten huolissaan maahanmuuttajien suuresta määrästä...

Eräs vapaaehtoistyökavereistani sanoi lukeneensa uutisen, että Ugandassa olisi samaan syssyyn tai heti perään kielletty naisilta ”liian seksikäs” pukeutuminen, kuten erittäin lyhyet hameet. (Tästä en ole itse nähnyt mitään mainintaa lehdessä.) Tätä perustellaan seksuaalisen väkivallan torjunnalla. Luin viime viikon lehdestä, että keskustelussa on ollut myös kaiken pornografian kielto samalla verukkeella. Liekö sekin mennyt läpi. Tilanteen huomioon ottaen paikalliset miehet vaikuttavat edelleen varsin hyväntuulisilta (seksuaalisesta suuntautumisestaan riippumatta). Kenialainen Claire pohti, voitaisiinko meidät pidättää jos menisimme diskoon liian lyhyissä hameissa. Sanoin, että siinä tilanteessa on paras yrittää näyttää mahdollisimman viattomalta ja sanoa ”luultiin olevamme niin rumia ettei kukaan kiihotu tästä”. Clairen kohdalla selitys ei kyllä varmaan menisi läpi... En nyt lisää tähän hänen kuvaansa, koska nettiyhteys on niin saakelin hidas, mutta ehkä myöhemmin kuvia hänestä ja muista uusista ystävistä. Tällä erää pahoittelut kaikille niille, jotka eivät osaa lukea.

Mitkä sitten ovat täällä oikeita ongelmia? Ainakin metsäkato. Vuosien 1990 ja 2012 välillä Ugandan metsistä katosi 37 prosenttia. Ihmisiä on yhä enemmän ja polttopuuta käytetään yhä paljon varsin tehottomissa avoliesissä. Muun muassa tähän ongelmaan Ecovillage-projektimme yrittää puuttua. Terveydenhuollossa toki olisi paljon parantamista, ylläri. Epäilemättä se infran heikkouskin korpeaa niitä monia, joiden kotitalossa ei ole sähköjä. Tiet ovat kuitenkin aika hyvässä kunnossa, kuulemma kiinalaisten rakentamia. Luulen että täällä (kuten monissa muissakin maissa) yksi hankalimmista asioista on talouden voimakas rakenteellinen ”kehitysmaisuus”. Eli tiet rakentaa, kännykät toimittaa, innovaatiot tekee joku muu, täältä viedään muualle lähinnä maataloustuotteita. Öljyäkin tosin on löydetty, ja jää nähtäväksi miten paljon sen viennillä parannetaan muidenkin kuin kansan rikkaimman murto-osan elämää.

Kenian presidentillä on kuulemma kaikista valtionpäämiehistä (ainakin presidenteistä) korkein palkka, ja muillakin poliitikoilla on sikamaisen hyviä etuja ja suuri palkka. Mietin ensin, harmittaakohan Obamaa, että hän päätyi politiikkaan äitinsä eikä isänsä kotimaassa. Sitten tajusin, että kyseessä on poliitikko eikä yritysjohtaja. Vallanhimo vienee voiton rahanhimosta, joten valinta lienee onnistunut.

Liikenteenjakajabileitä on muuallakin kuin Otaniemessä

Perillä Ugandassa

Tällä ollaan!

Silloin kun Suomessa nettisivut latautuvat näin hitaasti, yhteys on todellisuudessa yleensä poikki. Täällä toimii, mutta yhden sivun lataus voi viedä 5 minuuttia...

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota lentokoneen laskeuduttua vajaat 2 vuorokautta sitten, oli vanhempi nainen joka koneesta ulos astuttuaan suuteli (ilmeisesti koti)maan kamaraa. Olisipa hienoa nähdä Helsinki-Vantaalla erinäisten Kanarialta ja Thaikuista palaavien isäm maallisten ryyppyturistien tekevän samoin...

Toinen erikoisuus, jonka huomasin, oli vasemmanpuoleinen liikenne. Minua oli lentokentällä vastassa peräti 3 henkilöä, vaikka saavuin aamuyöllä: 2 miestä ja nainen, Joven, jonka kanssa olin sopinut käytännön asioista aiemmin.

Täällä on todella tiheästi ihmisiä myös maaseudulla. Kun katsoo minibussin ikkunasta ulos matkalla kaupungista toiseen, ei tule tylsää. Siellä sun täällä on talojensa ulkopuolella miehiä, naisia ja lapsia, joista jokainen puuhastelee jotain. Mopolla saattaa matkustaa neljäkin ihmistä kerralla, ja itsekin olen tehnyt yhden tällaisen matkan... Ja pari kertaa kolmistaan.

Lähin minulle tuttu vertailukohta tunnelmasta on ehdottomasti joltain hippileiriltä, esimerkiksi Rainbowsta. Etäisesti tämä muistuttaa myös partioleiriä, koska nuoria ihmisiä on paljon joka paikassa ulkotiloissa puuhastelemassa, välillä työskentelemässä kovemmin, välillä tsillaamassa puun varjossa.
Pidän paljon siitä, ettei kukaan tule täällä ruinaamaan rahaa eikä muutenkaan ikävällä tavalla noteeraa valkonaamaa. Ihmiset saattavat ainoastaan vilkutella iloisesti, varsinkin lapset. Tänään kenialainen Dennis, joka on myös täällä Aiesecin projektissa vapaaehtoisena, tosin sanoi sille yhden osasyyn. On ilmiö nimeltä "mob", jossa ihmiset saattavat alkaa kivittää ja muuten pahoinpidellä jotakuta, jota pidetään varkaana. Varas saattaa siis kuolla omanmaalaisten sivustakatsojien eskaloituneeseen moraaliseen närkästykseen.

Mutta sekalaisesta liikenteestäkin huolimatta täällä on minulla aika turvallinen olo. Kuten sanoin, hippileirimäinen tunnelma. Sielläkään ei kukaan varastele, vaikka tavaraa saattaa kadota muiden sekaan. Vielä en ole sairastunutkaan, vaikka olen syönyt myös hedelmiä ja muuta kypsentämätöntä.
Otin muutaman tosi hauskan kuvan, mutta yritän julkaista ne varmaan eri postauksessa.

Kotimaa kun taakse jää... Tosiasioita Suomesta

Mitä kertoa Suomesta ihmiselle, joka ei tunne kulttuuriamme lainkaan eikä tiedä maastamme mitään?




Suomessa on valtion monopolit rahapeleihin ja viinanmyyntiin.


Suomi on tuhansien järvien maa. Järvet jäätyvät talvisin, ja osassa niistä vesi on niin puhdasta, että sitä voi juoda erikseen puhdistamatta.


Jos järviveden juomisesta kuitenkin sairastuisi, terveydenhoitojärjestelmässä löytyy. Esimerkiksi minulla olisi käytettävissäni neljä vaihtoehtoa: julkinen terveysasema, työterveyshuolto, kallis yksityinen (eipä ole kuitenkaan vakuutusta) ja opiskelijana YTHS. Siinä sitten arpoo, kehen ottaa yhteyttä missäkin asiassa (sairaana poissa töistä en ole ollut kahteen vuoteen, joten todistuksia ei ole tarvinnut juuri pyydellä).


Suomi on maa, jossa miljoonat aikuiset ihmiset juovat maitoa joka päivä. Laktoosi-intoleranttien osuus on pienimpiä maailmassa. Itse suosin kuitenkin kraanavettä, joka ei ole ainoastaan turvallista juoda, vaan useimmissa paikoissa todella hyvänmakuista, eli sopivan mautonta.


Kahvia juodaan Suomessa eniten maailmassa. Kuuma juoma viilentää lopulta, joten ehkä suomalaiset ovat jääneet kahviin koukkuun siksi, että tarvitsevat aina uuden kupillisen, kun se edellinen ei lämmittänytkään.


Suomalaiset ovat globaalissa mittakaavassa hyvätuloisia, mutta meillä on köyhyyteen tottuneen maan kulttuuri. Aamiaiseksi ei syödä croissanteja vaan kaurapuuroa. Monet sellaisetkin ihmiset, jotka matkustavat kerran vuodessa toiseen maanosaan lomalle, vaihtavat ruokakauppaa tarjousten perässä. Halpa hinta on monille ruoassa tärkeämpää kuin laatu. Tai jos jokin muu on tärkeää, niin terveellisyys, mutta pois se meistä että maku olisi ykkökriteeri. Ruoka tosin on täällä suhteellisesti kallista, ehkei vähiten siksi, että päivittäistavarakaupassa vallitsee lähes duopoli.


Jos suuressa osassa maailman maita on paljon köyhiä ja keskiluokkaa sekä vähän rikkaita, täällä on paljon keskiluokkaa, melko vähän köyhiä ja hyvin vähän rikkaita. Rikkaat voivat ilman henkivartijoita pääsääntöisesti syödä ja juoda missä huvittaa, eikä kukaan pidä omituisena sitä, jos varakkuutta ei halua osoittaa hienoilla koruilla, kelloilla ja autoilla. Sen sijaan täällä kauhistellaan, miten kamalaa on, kun ihmiset ovat niin kateellisia, ettei edes “saa” ostaa kalliita koruja, kelloja ja autoja, vaikka varaa olisi. Suomalaiset eivät juuri pohdi, kuinka onnelliseksi tällaiset asiat tekevät rikkaat niissä maissa, joissa varakkuuden kuuluu näkyä. Tunnen ainakin yhden miehen, jonka hieno ja kallis auto tekisi hyvin iloiseksi, mutta entäs ne miehet ja naiset, jotka ovat autoja tai koruja kohtaan EVVK? Eikö ole kauhean rasittavaa, että silti pitää koko ajan näyttää muille, miten hyvin itsellä on? Jollekulle voi käydä kuin mymmelintyttärelle, joka löysi timanttisormuksen ja päätyi piikaa pitäväksi kartanonrouvaksi elämään, jota ei oikeastaan halunnut elää. Tätä muiden maiden rikkaat eivät kuitenkaan tunnusta. Olisihan se kauhean noloa myöntää, että raha ei välttämättä tee ihmistä niin vapaaksi kuin mistä kaikki aina haaveilevat.


Suomessa on laillisia tapoja hyötyä taloudellisesti toisten omaisuudesta, jos itse näkee vähän vaivaa. Esimerkiksi marjoja ja sieniä saa poimia toisen mailta lupaa kysymättä myös myyntiin, jos ei ihan pihalle mene. Toisin kuin monissa muissa maissa, myös luonnonsuojelualueilla saa marjastaa ja sienestää. Ainoastaan luonnonpuistoissa, joissa muutoinkin on liikkumisrajoituksia, tämä on kielletty. Jaksaako sitä edes mainita, että toisen mailla toki saa myös liikkua jalan ilman lupaa? Tämmöinen homma taitaa toimia vain maassa, jossa asukastiheys on tarpeeksi pieni.


Suomen pohjoisnaapurina on maa, jossa on maailman kalleinta kaljaa ja viinaa. Suomessa on vasta kolmanneksi kalleinta. Siksi Suomen pohjoisimmassa kylässä, jossa on noin 130 asukasta, on myös oma viinakauppa. Etelässä pienen meren takana on maa, jossa alkoholin myynti tuottaa enemmän verotuloja kuin ihmisten palkan verottaminen. Osittain kiitos suomalaisten. Keskivertosuomalainen tienaa noin kolminkertaisesti verrattuna meren takaisen maan keskivertoasukkaaseen.


Suomen länsinaapurina on maa, jossa seksin ostaminen on laitonta. Itänaapurina on maa, jossa seksin myyminen on laitonta. Lännessä voi solmia avioliiton samaa sukupuolta olevan kanssa. Idässä on laitonta puhua samaa sukupuolta olevista pariskunnista turhan myönteiseen sävyyn, varsinkaan lapsille. Suomi on paljon enemmän länsi- kuin itämielinen, mutta kuitenkin killuu jossain siinä välissä.

Suomessa on maailman sivistynein tyhmäistö. Siis se 20% kansasta, joka osaa ja tietää kaikkein vähiten. Se on täällä vähemmän kujalla kuin missään muualla maailmassa. Vaikka internetin syövereissä ei aina siltä tunnu.

Että tämmöisiä tosiasioita Suomesta. Niistähän kirjoitti myös eräs Erlend Loe, sen "pohjoisnaapurimme" asukki.

Ja tärkein kaikista: Suomessa on maailman komeimmat miehet.