Sain kurkkutulehduksen, jonka oireet alkoivat vasta torstai-iltana. Perjantaina menin lääkäriin toteamaan, ettei se ole malariaa. Sain lyhyen antibioottikuurin tähän. Siksi en ole jaksanut nyt kirjoittaa kovin paljon, vaikkka on ollut lepopäiviä, ja hyödynnän puolivalmista tekstiäni kirjoista. Onneksi terveys alkoi reistailla vasta kun olin Nairobissa keskiluokan asuinalueella. Sairaalassa oli (kai) puhtaat neulat, jotka otettiin suoraan sinetöidystä paketista.
Viime aikoina olen lukenut puolisattumalta yllättävän ajankohtaisesti omaan, maailman ja Suomen tilanteeseen liittyvää kirjallisuutta.
Arto Salminen: Turvapaikka
Tämä 1990-luvun puolivälissä kirjoitettu romaani sijoittuu pakolaisten vastaanottokeskukseen suomalaisessa pikkukaupungissa. Kaikkien typeryyksiä laukoneiden, kohua aiheuttaneiden ja tämän jälkeen sananvapautensa perään huudelleiden maaham muuttokriitikoiden pitäisi lukea Turvapaikka todetakseen, että Suomessa ei todellakaan sensuroida aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Jos kirja olisi kirjoitettu 2010-luvulla, se tosin olisi saattanut juuttua minkä tahansa kustantamon itsesensuurikoneistoon. Eri kansallisuuksien edustajia kuvaillaan varsin härskisti ja räävittömästi. Varsinaiset päähenkilöt ovat suomalaisia, enimmäkseen vastenmielisiä hahmoja hekin. Eräällä tavalla tämä on parhaita rasismia ja kulttuurieroja käsitteleviä tekstejä, mitä olen lukenut. Luettuaan kirjan jää miettimään, mitkä kulttuurieroihin liittyvät ainekset ovat tosipohjaisia, mitkä liioiteltuja ja mitkä täysin tuulesta temmattuja. Kertoo jotain minusta ja nyky-Suomesta, etten oikopäätä tiedä vastausta näihin kysymyksiin, ja tuskin tietää kovin moni muukaan.
Kirjan henkilökohtaisen ajankohtaisuuden takaa hahmo nimeltä Seija. Hän on lestadiolainen, naimaton sairaanhoitaja, joka on lähdössä vapaaehtoistöihin Ugandaan. Seijan mielestä toisen kulttuurin tapoihin, esimerkiksi tyttöjen ympärileikkaukseen ei sovi puuttua missään määrin. Hän on konservatiivi ja kulttuurirelativisti samassa paketissa.
Jörn Donner: Talo jossa asun
Suomen tilanne nyt muistuttaa monella tapaa tilannetta 1992, jolloin Donner Suomeen liittyvät esseensä kirjoitti. Tuolloin Neuvostoliitto ja sen mukana idänkauppa oli juuri romahtanut. Helppojen ratkaisujen aika oli ohi, kovemmat taloudelliset ajat käsillä. Kirjassa mainitaan myös Nokian kännykät, mutta niiden nousu on vielä muutaman vuoden päässä tulevaisuudessa. Nyt Nokian ihme on Suomen kannalta ohi, ja Venäjän poliittinen tilanne vähän turhan jännittävä. Mitä seuraavaksi? Donner kirjoittaa muutaman sivun Paavo Väyrysestä ja kuvaa tätä Suomen sen hetken sitkeimmäksi, loputtoman vallanhaluiseksi poliitikoksi. Hän ounastelee Väyrysen halua nousta presidentiksi, vaikka sitten parinkymmenen vuoden aikajänteellä. Olen kuullut Suomesta huhun, että Väyrynen on kuluneina viikkoina valjastanut itseironian todella menestyksekkäästi europarlamenttivaalikampanjan rahankeräykseen. Rahat pois myös niiltä hölmöiltä, jotka kannattavat toisenlaista politiikkaa! Valitettavasti näillä nettiyhteyksillä ei katsella yhtäkään Youtube-videota. Niin ne molemmat vanhat herrat yrittävät vielä Brysseliin. Kirjassa mainitaan myös Suomen ennätystiheät internet-yhteydet. Jotain 10 prosenttia kotitalouksista verkossa...
Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Nadineh N. Kisubi: I will not fail
Nämä teokset rinnakkain luettuna olivat hyvin kiinnostavia. Kumpikin kertoo naisen tarinan, mutta siinä missä ugandalaisen Kisubin Namukose on puhtoinen sankari, Salmelan Angie ja sivuhahmo perheenäiti Piia ovat oman elämänsä antisankareita. Siinä missä Namukose taistelee oikeudestaan käydä koulua ja etenee lopussa parlamentaarikoksi, Angie haaveilee 27-vuotiaana opintonsa keskeyttäneenä muka-kirjailijana äkkikuuluisuudesta ja kuolemasta ja Piia uskottelee itselleen tarvitsevansa pakomatkan perheensä luota. Kisubin kertoja on myös hyvin perinteinen anonyymi kaikkitietävä, kun Salmela käyttää kertojana muun muassa kissaa, autoa, ja pehmolelupossua. Pitäisikö yhteiskunnan kehityksen mittariksi ottaa se, kuinka paljon ja tiheästi antisankaritarinoita kerrotaan sankaritarinoihin verrattuna? Paatuneena jälkimodernin maailman kansalaisena nautin Salmelan kirjasta huomattavasti enemmän. Itäafrikkalaiset (naiset) kuitenkin tarvitsevat sankareitaan. Aika ei kai ole vielä kypsä epämääräisille vetelehtijöille.
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Luin tämän Biafran sodasta kertovan kirjan jo ennen matkaan lähtöä. Kelpo lukuromaani: kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia. Kirja on huomattavasti moniulotteisempi kuin Kisubin sankaritarina. Sisältää ensimmäisen raiskauskuvauksen raiskaajan näkökulmasta, mitä olen koskaan lukenut (Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -klassikkoa lukuun ottamatta.) Melko hyytävää ja vie lopullisesti uskon siihen että kaikki rullaisi päähenkilöiden osalta sittenkin turvallisesti sodan loppuun. Nykyisen Nigerian alueella 60-luvun lopulla läpikäyty konflikti on erityisen kuuluisa yhdestä asiasta. Siellä kärsittiin ensimmäinen nälänhätä, josta näytettiin televisiokuvaa ympäri maailmaa. Muistan historianopettajani kertoneen kuvatulvan vaikutuksesta ihmisten ajatteluun. Hätä hetkautti. Ihmiset eivät olleet vielä turtuneet näkemään sitä ruudun välityksellä. Noin kaukaa periytynee myös tapa käskeä lapsia syömään lautaset tyhjiksi vedoten nälkää näkeviin afrikkalaisiin lapsiin. Nykyisin sanontaa käyttävät myös ironisesti pilallehemmotellut hipsterit, jotka eivät viitsi syödä ruokaansa loppuun maun takia, vaikka vatsassa olisi vielä tilaa. Minusta he voisivat luopua näistä kansainvälisistä viittauksista ja ryhtyä suosimaan suomalaista viittausta kotimaassa käytyihin sotiin ja niitä seuranneeseen pula-aikaan. Samalla he tarjoaisivat hyvää materiaalia iltapäivälehtien pääkirjoitustoimittajien nykynuorisonpaheksuntakolumneihin. Siihen ei afrikkalaisten lasten avulla pysty. Pitää vähintään olla nuori nainen ja kakata tahallaan housuihinsa päästäkseen samaan lopputulokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti