Kun kirjoittaa työkseen, saattaa mennä yllättävän pitkä aika ennen kuin saa vapaa-ajan kirjoitusprojekteissa aikaiseksi mitään. Nigerian-matkastanikin on kulunut jo vuosi, kuukausi ja kymmenenkuta päivää. Tämän kolmannen Afrikan-matkani jälkeen olen poistunut Euroopasta Afrikan mantereelle vielä kerran, työmatkalle Etiopiaan helmikuussa 2019.
Nigeriaan kuitenkin lähdin heti juhannuksen 2018 jälkeen, maanantaina 25. kesäkuuta ja kotimaan kamaralle palasin torstaina 12. heinäkuuta. Matkasta kirjoittamista on viivyttänyt myös se, että se on kaukomatkoistani kaikkein yksityisin, pienellä porukalla tehty, ja olen halunnut varmistaa, etten kerro avoimesti internetiin mitään sellaista, mitä rakas ystäväni ja matkakumppanini ei haluaisi.
Juhannusaattoiltana 22. kesäkuuta 2018 vietimme pienellä porukalla vielä hetken aikaa iltaa ruoholahtelaisessa One Pint -kapakassa tultuamme lautalla pois Pihlajasaaresta. Helsinki-juhannus oli tietysti ennen pitkää matkaa paras ratkaisu. Tuona iltana kapakan tv-ruudulta näkyi myös Nigeria-Islanti-ottelu miesten jalkapallon MM-kisoista. Lähdimme pois ennen kuin se päättyi. Tarkistin matsin lopputuloksen vasta äsken Wikipediasta (2-0). Muistan asian kuitenkin sen vuoksi, että minua jäi askarruttamaan, miten voi edes olla mahdollista, että väestöltään lähes promillen kokoinen maa verrattuna vastustajaan voi millään lailla haastaa tämän isomman maan joukkuelajissa. No, hävisihän se Islanti sitten, mutta ei millään murskaluvuilla. Hämmästyttävää, miten paljon yhteiskunta voi tehdä menestyksen eteen niinkin ei-välinekeskeisessä lajissa kuin jalkapallo. Lajissa, jonka harrastamiseen ei vaadita massiivisia resursseja ja jossa lahjakkuus kuitenkin merkitsee sen verran, että sen avulla on noustu muualla maailmassa miljonääreiksi hyvinkin kurjista oloista. On ehkä viisi oikein lotossa syntyä suomalaiseksi, mutta islantilaiseksi syntyminen lienee kuusi ja lisänumero oikein, kun maa on niin turvallinenkin että se aiheuttaa jo uskottavuusongelmia islantilaiselle rikoskirjallisuudelle.
Nigerialaisella rikoskirjallisuusskenellä ei olisi samaa uskottavuusongelmaa, mutta en tiedä, onko sillä hanakkaa yleisöäkään. Maassa, jossa oikeasti tehdään paljon henkirikoksia vähemmän mystisissä oloissa esimerkiksi maankäyttökonflikteihin liittyen (paimenet hyökkäilevät maanviljelijöiden kimppuun tietyissä osissa maata ja semmoista) ja kidnapataan silloin tällöin ihan tavallisia paikallisen keskiluokan edustajia, joskus parisataa koulutyttöäkin kerralla, ihmiset ehkä nauttivat mieluummin myönteisemmistä asioista fiktiossa.
Näin jälkikäteen, yhä elossa olevana, minulla onkin ilo kertoa, millaisella episodilla matkamme alkoi. Se alkoi nimittäin niin, että minun ja ystäväni (suunnilleen ikäiseni koko ikänsä Suomessa asuneen nigerialaistaustaisen naisen; tutut, tietenkin tiedätte kenestä on kyse) "turvamieheksi" matkaan lähtenyt mainitun ystäväni isä myöhästyi lentokoneesta. Lensimme Amsterdamin kautta eikä vaihtoaika Lagosin-koneeseen ollut kovin pitkä, ja meidän piti tehdä nopeasti päätös matkan jatkamisesta. Amsterdamin lentokentällä varsinkin ystäväni mutta myös minä olimmekin miltei koko ajan puhelimessa selvittämässä asiaa. Lopulta vietimme Lagosissa 1,5 vuorokautta lähes omine nokkinemme, mutta "isäukko" oli sentään järjestänyt luotettavan ystävänsä Fredin meille autokuskiksi ja neuvojaksi, kunnes pääsi itse perille. Turvalliseen hotelliinkin Fred meidät vei.
Lagos on varmaankin suurin kaupunki, missä olen koskaan käynyt. Nairobi saattaa joiltain osin vetää sille vertoja vaarallisuudessa, mutta sielläkin olen sentään päiväsaikaan matkustanut yksin bussilla. Lontoo, Moskova ja Pariisi ovat varsinaisia Naantaleita Lagosiin verrattuna. Öljymaa Nigeriassa on kuitenkin enemmän autoja ja vähemmän mopoja ja moottoripyöriä kuin esimerkiksi Ugandassa, minkä vuoksi liikenteen kaoottisuus ei ehkä vetänyt vertoja Kampalalle. Autoissa kun on se turvallinen puoli, että ne väistämättä jumittuvat siihen ruuhkaan eikä kukaan voi yrittää jostain kapeasta raosta huristella mihinkään.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Lagosissa teimme kuitenkin Fredin kanssa ostoksia ihan tavallisissa pikku tienvarsikaupoissa, eikä nyt keskellä päivää ehkä suinkaan tarvitse pelätä autosta poistumista jossain satunnaisessa naapurustossa. Kävimme myös pikaruokalassa, joka oli jokin nigerialainen ketju ja myi esimerkiksi pitsaa. Kun "herra isukki" suvaitsi saapua maahan, vietimme vielä yhden yön Lagosissa ja lähdimme aamuvarhaisella vuokra-auton kyydissä kohti noin kuuden tunnin ajomatkan päähän Enuguun. Sitä edeltävänä päivänä pääsin vielä ostamaan paistettua maissia tienvarsikojusta keski-ikäiseltä naiselta. Vastapaistetun maissin ostaminen ja syöminen jossain tienlaidassa, bussissa tai autossa on tapa, johon tykästyin ensimmäisellä Afrikan-reissullani. Sen jälkeen grillattu maissi on maistunut Suomessakin paremmalta, vaikka Suomessa en maissia itse juuri koskaan ostakaan. Ennen sitä maissin syöminen muuna kuin poppareina tuntui jotenkin oudon amerikkalaiselta - ja Amerikan mantereeltahan se on kotoisin, mutta levinnyt tehokkaasti moniin ruokakulttuureihin.
Enugu on se kaupunki, joka 1960-70-lukujen vaihteessa oli hetken aikaa itsenäisyydestään kamppailleen Biafran valtion pääkaupunki. Sieltä suunnalta on kotoisin myös ystäväni isän suku, minkä vuoksi heidän sukulaisiaan saattoi matkustaa tapaamaan juuri sinne. Niin muisteltu kuin Biafran sota ja tuolla alueella eläneiden ihmisten hyväksi järjestetyt keräykset ovatkin, täällä Suomessa ei taideta tietää Enugusta yleisesti juuri mitään. Minullekin se oli aiemmin täysin tuntematon paikannimi. Kuitenkin olen kuluneen vuoden aikana nähnyt eri lehdissä useitakin "50 vuotta sitten" -palstapätkiä, joissa on puhuttu esimerkiksi Biafran asukkaiden hyväksi järjestetyistä hyväntekeväisyystapahtumista Suomessa. "Syö ruokasi, kun Afrikan lapset kuolevat nälkään" -tyyppiset lausahdukset taitavat periytyä aika paljon tuolta ajalta. Muualla Afrikassa on melko äskettäinkin ollut yksittäisiä nälänhätiä, mutta Enugussa taidetaan voida nyt verraten hyvin, eivätkä köyhimmätkään taida kalorien puutteeseen kuolla. Keskiluokan selvästi oletetaan syövän lihaa tai vähintäänkin kalaa normaaleilla aterioilla. Kun paikallisesta take away -ravintolasta olin valinnut eräänä päivänä mukaan jo riisiä papukastikkeella, paikallinen tuttavat kyseli, että "Mitä proteiinia nyt vielä sitten?"
Maapähkinät, tuoreet maapähkinät, ovat halpa ja kaloripitoinen herkku, johon Enugun köyhillä ja lihaa harvemmin syövilläkin lienee varaa. Meikäläisen ne hurmasivat. Tuoreus tekee pähkinöistä jotenkin aina aavistuksen parempia. Olen kokenut tämän Suomessakin: pähkinäpensaasta poimittu pähkinä on parempaa kuin lähes identtinen, korkeintaan vähän isokokoisempi kuivattu hasselpähkinä.
Yövyimme Ozon-hotellissa, missä ystäväni sai ilokseen Helsingin-yksiötään isomman huoneen. Minun huoneeni oli hiukan pienempi, mutta kuitenkin oikein riittävä. Olin koko vajaan parin viikon oleskelumme ajan hotellin ainoa valkoihoinen ja ehkä ainoa ei-afrikkalaistaustainen vieras. Pienen jutusteluotannan perusteella tyypilliset hotellin asukkaat olivat ulkomailla tai muualla Nigeriassa asuvia, sukulaisiaan tapaamaan tulleita ihmisiä. Moni oli siis lähtöisin Enugusta. Melkein ensimmäisenä päivänä juttelin Uzo-nimisen nuoren koodarimiehen kanssa, joka oli vastikään palannut jalkapallon MM-kisoista Venäjältä. Nyökkäilin katsellessani hänen kuviaan tutuista paikoista Pietarissa. Hän oli käynyt myös edellisissä MM-kisoissa penkkiurheilemassa, ilmeisesti Brasiliassa. Öljy-yhtiön ohjelmoijalla on varaa(ni mikäs siinä). Hän jatkoi matkaa samana päivänä, mikä oli sääli, koska hän oli juuri sellainen koulutettu ja paljon maailmaa nähnyt ihminen, jolla tuntui olevan kiinostavia näkemyksiä, ja erityisen kiinnostavia ne olisivat olleet, kun olemme niin erilaisista paikoista kotoisin.
Hotellilla oli uima-allas, missä tuli useasti pulikoituakin. Tiettyinä aikoina allasbaarista sai juomien lisäksi ostaa myös esimerkiksi grillattua kanaa. Sää oli usein puolipilvinen ja eräänlainen sadekausi ( = toisinaan sataa hetken ajan rankasti) viilensi ilmaa suomalaiselle sopivaksi. Varsin hyvä paikka siis viettää sen tyyppistä lomaa, mitä juuri kukaan ei varsinkaan Suomesta mene Enuguun viettämään. Bonuksena tietysti se, ettei tarvinnut katsella muita turisteja, jotka olisivat tulleet maailman toiselle puolelle sikailemaan, vaan meininki oli melko rauhallista ja yksittäisiin ihmisiin pystyi oikeasti tutustumaan mukavan puolisatunnaisesti.
Hotellin johtaja Jeff otti minut ja ystäväni henkilökohtaiseen suojelukseensa ja muun muassa vei meidät eräänä päivänä hetkeksi torille kolmipyöräisellä keke-taksilla. Itse tutustuin parhaiten Frankiin, nuoreen insinööriin, jonka tehtävänä oli pitää huolta hotellin koneista ja laitteista, kuten varavirtalähteistä, internetin toimivuudesta ja niin edelleen. Suomessa ei tuollaista ammattikuntaa taida ollakaan, vaan tekniikka oletusarvoisesti toimii, ja jokaiseen isompaan pulmaan kutsutaan sitten huoltofirmasta aina sopiva asiantuntija, luulen ma. Meillä töissäkin it-asioista huolehtivat eri henkilöt kuin vaikkapa kiinteistön ilmastoinnista ja lämmityksestä. Frank oli töissä aina joka toisen vuorokauden ja joka toisen vapaalla. Töissä ollessaan hän sai toki nukkua öisin jossain henkilökunnan tilassa, jos mitään erityistä ei ollut. Joka toisen vuorokauden hommat hoiti sitten joku hänen kollegansa, johon en tutustunut. Myöskin vapaa oleskelu päivisin ja iltaisin oli työntekijöille ihan ok, jos mitään erityisen tärkeää ei ollut meneillään. Siksi Frank saattoi joskus istua seuranani allasbaarissa vähän pidempäänkin, eikä pomo nipottanut. Hyvin toisenlainen lähestymistapa työhön kuin tämä pohjoismainen, jossa ihmisillä on paljon vapaa-aikaa, mutta töissä on monissakin ammateissa sitten hieman turhankin haipakkaa. Toki riippuu niin paljon ammatistakin. Mutta tällainen työkulttuuri, vaikka erilainen kuin meillä, tuntuu minusta rehellisemmältä ja selvemmältä kuin joku amerikkalainen tai japanilainen, jossa lorvitaan työpaikalla ylen määrin ja yritetään esittää, että tehdään jotain tärkeää. Olen itse Suomessakin ollut aikanaan työssä, joka osittain oli päivystysluonteista eli hiljaisina hetkinä oli tärkeintä olla vain paikalla, ja sain silloin lukea vaikka kirjaa ihan niin kuin Frank jutteli minun ja työkavereidensa kanssa.
Epäilemättä nigerialainen työkulttuuri on paljon pohjoismaista hierarkkisempi, mutta se ei kuitenkaan vaikuta ääritapaukselta, samanlaiselta meiningiltä mitä on kuulemma jossain Aasiassa. Tästäkin minä pidin: siitä, etteivät työntekijät sentään ihan madelleet johtajan edessä ja peittäneet kokonaan omaa persoonaansa tämän ja asiakkaiden läsnä ollessa. Toki asiassa oli myös kummallisia puolia, kuten siivooja, joka jäi kiinni ystäväni kännykän laturin käytöstä oman puhelimensa lataukseen ja merkillinen pyyheongelma. Hotellin siivoojia oli selvästi ohjeistettu viemään aina asiakkaan "likainen" pyyhe pois huonetta siivotessa. Viis siitä, oliko varastossa tarpeeksi puhtaita pyyhkeitä tilalle tuotavaksi ja oliko "likaista" pyyhettä oikeasti edes käytetty välissä kertaakaan. Muutamasti minulle kävi niin, että pyyhe vain vietiin pois ja sain hakea respasta uuden. Kerran pyyhkeet olivat vasta pesussa ja jouduin odottamaan hieman pyyhettä. Rupesinkin piilottamaan pyyhkeen vaatekaappiin niiksi hetkiksi, kun kävin aamiaisella ja huone tyypillisesti tultiin siivoamaan. Sieltä sitä ei yleensä viety. Käytänhän kotonakin pyyhettä useamman kerran pesemättä sitä välillä, mutta ei ole kyllä mukavaa olla kokonaan ilman kylpypyyhettä tai oman pienen varapyyhkeen varassa, jos haluaisi peseytyä tai mennä uimaan eikä tiedä milloin puhtaita on taas saatavilla. Vaikka hotelli oli paikalliseksi melko hieno, tällaisista pienistä asioista huomasi, että kaikissa asioissa homma ei hoitunut ihan kansainvälisen tason malliin. Pyyheasia sai minut miettimään, olivatko siivoojat niin köyhistä perheistä, että käyttävät muiden perheenjäsenten kanssa samaa pyyhettä vai oliko heitä vain kielletty käyttämästä maalaisjärkeä. Vai oliko sitä järkeä jostain syystä vähemmän? Luulisi tuon olevan sellainen asia, jossa edes koulutuksella ei ole kovin paljon väliä, vaan ihminen aavistaisi, mikä on toiseksi paras toimintatapa, jos puhtaat pyyhkeet ovat juuri silloin loppu.
Selvästikään kaikki olennainen (ja kuviin en ole edes päässyt, jos vielä pääsen) Nigerian-matkasta ei mahtunut tähän tekstiin. Pitää jatkaa hieman, kun taas ehtii.
