Olen nyt bussissa matkalla kotiin Sodankylän elokuvajuhlilta. Olin siellä ensimmäistä kertaa elämässäni. En siis koskaan ehtinyt nähdä festivaalia perustamassa ollutta taiteellista johtajaa Peter von Baghia, joka oli paikalla viimeisen kerran viime vuonna ja kuoli viime syksynä. Sen sijaan näin hänen elokuvansa Vuosi 1952, jossa vanhat parrat muistelivat Suomen olympia- ja miss Universum-vuotta. Jörn Donner kertoi elokuvassa presidentti Paasikiven tehneen kävelyretkiä hänen kotinsa ohi Kruununhaassa, mutta varoneen visusti joutumasta heidän lahon näköisen parvekkeensa alle.
Elokuvasta jäivät oikeastaan näkemättä viimeiset minuutit, koska näytös oli myöhässä kiirehdin Lapin luonnonsuojelupiirin järjestämälle ilmaisretkelle Viiankiaavalle. Upea suo, pitää varastaa jossain vaiheessa kaverin ottamia valokuvia, niin näette maiseman. Aukeaa riittää silmänkantamattomiin, ainoana ihmisen tekemänä rakennelmana pitkospuut. Mitä nyt lintutornista käsin tuulivoima pilaa maisemaa muutaman kilometrin päästä: silmiä tihrustaen voi erottaa voimaloiden välkkeen horisontissa yöaurinkoa vasten. (Ja aargh, taas tuulivoimaa tuolla bussin takaviistossa!!! Peräti yhdeksän myllyä.)
Viiankiaavan tuleva kohtalo on kiinnostava. Sen alta ja vierestä on löydetty yksi Euroopan parhaista nikkeli- ja kupariesiintymistä. Suoalue on kuitenkin suojeltu sekä Natura 2000 -ohjelmassa että ilmeisesti joiltain osin jossain vanhemmassa soidensuojeluohjelmassa. Sodankylä on pinta-alaltaan Suomen toiseksi suurin kunta Inarin jälkeen, ja kaivosteollisuus on merkittävä elinkeino kahden jo olemassa olevan kaivoksen, Kevitsan ja Pahtavaaran, ansiosta. Minulle jäi tästä reissusta sellainen tunne, että voisi tulla ensi vuonnakin ja olla vähän pidempään pohjoisessa joko vapaa-ajan (retkeily) tai töiden (kaivokset, terästehtaat?) merkeissä.
Ehdin nähdä festivaalin aikana perjantai-iltapäivän ja sunnuntaiaamun välissä kuusi elokuvaa, selvästi enemmän kuin muutamat Sodankylä-konkarikaverini, jotka panostivat täydemmin sosiaaliseen elämään. (Nyt olen muuten Iilaaksossa. Vähemmän peetä, enemmän mutta pienempää puuta kuin Piilaaksossa, missä kävin helmikuussa.) Sodankylän elokuvajuhlien idea virisi samoihin aikoihin kuin synnyin, 1985, ja festivaali järjestettiin ensimmäisen kerran 1986, joten nyt oli 30. festivaali. Festivaali on minua melkein vuoden nuorempi, mutta meillä ihmisillähän nollansia synttäreitä ei lasketa...
Elokuvien katsomisen, suon ja terassilla hengailun lisäksi kävin saunomassa. MINUN VERORAHOILLANI maksetuilla polttopuilla! Yle oli järjestänyt paikalle telttasaunan, joka toimi 24 tuntia, ja jossa kävin aamusaunomassa kolmanneksi viimeisellä tunnilla ennen aamuleffaan menoa. Tässä on taas esimerkki Ylen kaupallista mediaa syömähampaan lailla rapauttavasta vaikutuksesta. Viime vuonna joukko kansalaisia oli itse rakentanut rannalle telttasaunan, ja joku satunnainen henkilö oli käynyt pissimässä lähitalon pihalle. Siksi joku asukas oli soittanut paikalle poliisit, ja nämä tulivatkin, Foxin Lapin poliisit -tv-sarjan kuvausryhmän kanssa. Tänä vuonna saunasta oli ilmeisesti sovittu etukäteen ja imaginäärikuvausryhmältä jäi raflaavat matskut väliin! Mietittiin kyllä, pitäisikö saunan luvatussa maassa yleisradion peruspalvelutehtävään kuulua esimerkiksi saunakulttuurikanavan pyörittäminen. Yle Sauna -radiokanavalla voisi sitten haastatella ihmisiä saunan lauteilla erilaisissa tapahtumissa. Minuakin radiohaastateltiin kerran savusaunassa, joskus vuonna 2003 tai sinne päin.
Ei enää edes 100 kilometriä Ouluun!
