Olen varsin harvoin joutunut siihen tilanteeseen, että joku muu saa kunnian siitä, mitä itse olen tehnyt. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että historiassa esimerkiksi tieteen tai taiteen parissa toimineille naisille on tavan takaa käynyt näin. Siksi feministit ovat jonkin verran nostaneet esille ilmiötä, jossa mies vie kunnian naisen työstä.
Olen lukenut ilmiöstä vasta sen jälkeen, kun minun olisi ollut mahdollista tulkita pari tilannetta tällä tavalla. Aikanaan katsoin niitä kuitenkin suositummuus- ja kokemus-, en sukupuolilasien läpi.
Vuosi pari sitten kuuntelin myös pienen porukan kesken erään ikäiseni naisen avautumista siitä, kuinka tunnettu miesprofessori kehui sähköpostissa ideaa, jonka itsestään selvästi oletti olevan erään toisen työryhmään kuuluneen (myös melko maineikkaan miehen) idea. Idea oli kuitenkin ollut tämän naisen ja käsitelty tapaamisessa, jossa kehuja ei ollut paikalla. Se oli sitten merkitty tapaamisen muistioon mainitsematta, kuka toi idean pöydälle, ja näin syntyi mahdollisuus väärinkäsitykselle. Tämä nainen käsitti asian itsestään selvästi sukupuolinäkökulmasta. Kun itselleni hieman aiemmin kävi melkein samalla lailla, ajattelin toisin.
En kuitenkaan tuntenut juuri toisin. Sapetus, syletys, vitutus ja ketutus ovat hyviä sanoja kuvaamaan tunnetta, kun joku vahingossa mutta itsestään selvästi antaa kunnian toiselle minun keksimästäni pikku ideasta. Ei ole merkitystä sillä, ettei asialla ole mitään rahallista tai muutenkaan laajempaa merkitystä. Myöskään itse keksimäni hauska asia, josta tulisi vain yleinen hokema, jonka alkuperän ihmiset ymmärtäisivät hämäräksi, ei harmittaisi samalla lailla. Nimenomaan se, että minun keksimäni asia virheellisesti yhdistetään toiseen ihmiseen, harmittaa, olen huomannut. Puolivahingossa tapahtuvaan kunnian viemiseen liittyy nimittäin sekin, että tuntuisi rennohkossa tilanteessa äärimmäisen nololta ryhtyä vakavalla naamalla oikomaan tapahtunutta virhettä. Ainakaan itse. Jonkun muun pitäisi se huomata. Tältä se on itsestä tuntunut, kenties liiankin vahvasti. Huomauttajaa pidettäisiin vain säälittäväänä katkeroitujana, sellaisena, joksi toki monet naiset lienee takavuosina leimattu.
Kerrottakoon tässä nyt julki eräs seikka loppukesän 2016 Vienan retkeltä: bussimatkalta, jossa nelisenkymmentä suomalaista yliopistoihmistä ja muuta sivistynyttä henkilöä (itse kuulun ennemmin jälkimmäiseen joukkoon, vaikka Helsingin yliopiston alumni olenkin) kiersi viikon verran Vienan Karjalaa tutustuen niin luonto- kuin kulttuurikohteisiinkin. Hauskaa oli. Seura oli hyvää ja vierailupaikat mielenkiintoisia. Porukkaa oli tosiaan opiskelijoista ja nuorista tutkijoista virkamiehiin ja emeritusprofessoreihin, ja muutama kaltaiseni satunnaisempi häröilijä. Retkestä tehtiin julkaisu, johon suurin osa meistä kirjoitti, ja joka lopulta sai pääotsikon "Viena vieköön!".
Itsekin kirjoitin Lönnrotin kasvitutkimuksista. Matkalla pohdittiin mahdollista nimeä julkaisulle, myös humoristisista näkökulmista. Pääsimme näkemään matkalla myös maitovalaita Solovetskin luostarisaaren rannikolla. Kuulemma harvoja paikkoja maailmassa, missä valaita voi nähdä sopivalla hetkellä maista paljain silmin. Ja meitähän onnisti. Ehdotinkin kokemuksen jälkeen julkaisulle mahdolliseksi nimeksi: "Maitovalaiden jalanjäljissä" - selvin päin, mutta läpällä toki. Asian ohimennen kuullut emeritusprofessori ihastui nimeen ikihyviksi ja rupesi huvittuneena hokemaan sitä. Pian reissunjohtajan mukaan tämä olikin ko. professorin "ehdotus" nimeksi - ei tietenkään vakavasti otettava, mutta hauskin tarjolla oleva. Ärsytti kyllä. En hauskoja hetkiä halunnut pilata kipakoilla huomautuksilla, joten moni jäi tähän käsitykseen. Pikkuasia, mutta esimerkki epäreilusta tilanteesta, johon voi joutua helposti sattumalta.
En ajattele, että vanhempi herrasmies mitenkään tarkoituksella olisi ominut noin vähäpätöistä asiaa nimiinsä. Hänellä on niin paljon muitakin ansioita ja reissun perusteella hän on myös oikeasti hyvin mukava ihminen, että siinä ei olisi ollut järkeä. Mutta totta kai muiden on helppo uskoa, että kun tunnettu, fiksu ja kokenut ihminen hokee jotain hauskaa, se voi aivan hyvin olla hänen itsensä keksimä juttu. Ja hän vain lienee välittömästi unohtanut itse, kenen kuuli asian ensi kertaa sanovan. Niin meille ihmisille usein käy - emme ole hyviä muistamaan kaikkia yksityiskohtia. Hän kuitenkin käytti hokemaa innokkaasti muun muassa kirjoittaessaan terveisiä ihmisten muistovihkoihin tai vastaaviin. Minä en tietenkään sitten voinut käyttää samaa lausahdusta.
Mutta tietäkää: "Maitovalaiden jalanjäljissä" - sikäli kuin kyse on kesästä 2016 - on minun keksimäni juttu. Totta kai sellaisen saattaa keksiä joku muu suomalainen valaiden ihailija täysin riippumattomasti jossain muualla. Mutta tällä retkellä tämä professori ei sellainen ollut. Hyvä myös, että jos joku jostain ihmeen syystä sattuisi googlaamaan sanaparia, se nyt todennäköisimmin löytyisi tästä tekstistä. :)
Mieleeni ei todellakaan juolahtanut, että väärinkäsitys olisi voinut syntyä siksi, että professori on mies ja minä nainen. Pikemminkin lienee niin, että vanhojen ja arvostettujen ihmisten kekseliäisyyttä yliarvioidaan nuorten ja tuntemattomampien kustannuksella. Näin uskon olevan sekä tässä tapauksessa että siinä toisessa, jota tilanteen "uhri" piti sukupuolikysymyksenä. Mutta lopullista totuuttahan tällaisista tilanteista ei koskaan pystytä kaivamaan, vaikka kaikkien navat käännettäisiin ympäri.
Toinen asia, jota olisi voinut jälkikäteen pitää sukupuolikysymyksenä, varsinkin #metoo'n jälkeen, on tilanne joka sattui minulle lukiossa. Esitimme koulussa Friedrich Dürrenmattin näytelmän Vanhan naisen vierailu (mainio naisen kostotarina muuten... tai no, kai se yrittää lähinnä kertoa siitä, kuinka moraalittomia yhteisöt voivat olla ja miten kollektiivisesti halutaan unohtaa ikävät asiat, kun vain rahaa ja "hyvinvointia" on tiedossa).
Minä ja miespuolinen opiskelija toimimme näytelmän apuohjaajina. Jossain vaiheessa koululle tuli tv-kuvausryhmä, joka teki juttua näytelmänteostamme. Jotkut sitten kertoivat tv-toimittajille tämän teinipojan apuohjaushommasta, ja hänet otettiin haastatteluun. Seisoin itsekin (monien muiden oppilaiden tavoin) melko lähellä, kun häneltä kyseltiin kaikenlaista, tuntuiko homma vaikealta ja niin edelleen. Mitä nyt kyseltiinkään. Olin taas tilanteessa, jossa olin vähällä sanoa, että minä olen itse asiassa ihan samassa hommassa. Tai en ollut vähällä sanoa. Olisin vaikuttanut marisijalta. Jonkun muun olisi pitänyt tajuta kertoa se niille. Näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi vain pitänyt mennä kertomaan asia itse. Syy, miksi en uskonut muiden kiinnittävän asiaan huomiota oli nimittäin se, että miespuolinen opiskelutoverini oli muiden lukiolaisten keskuudessa henkilönä paljon suositumpi kuin minä. Ei olisi juolahtanut mieleenkään, että teatteri- ja elokuvamaailmassa on joku nerokultti-ilmiö, jossa palvotaan nimenomaan tiettyjä miehiä. Noin muuten näytelmien tekeminen lapsena ja nuorena oli ihan hauskaa. Lienee siis hyvä, että sain nauttia siitä koululaisena, mutta en kuitenkaan päätynyt alalle saati mennyt Kallion lukioon, minne hakemista myös hetken ysiluokkalaisena harkitsin. (Siellähän oli se joku viime vuonna skandaalin silmään joutunut opettaja, joka suosi raiskauskohtauksia ynnä muuta vastaavaa.)
Niin, ihan samahan se olisi ollut, vaikka silloiset koulukaverini olisivat pitäneet minua pikkumaisena julkisuustyrkkynä. Koska eihän sillä nyt 15 vuotta myöhemminkään olisi mitään väliä... ;) En kuitenkaan muista, että olisin silloin lukiolaisena erityisesti halunnut tulla haastatelluksi näytelmäaiheesta. Minua ketutti lähinnä se, että joku toinen nostettiin erityisenä esille asiassa, jossa olimme tasavertaisia, eli varsinaisen ohjaajan pikku apulaisia loppujen lopuksi. No, sainhan esittää samassa näytelmässä ulosottomiestä. Parempi rooli kuin supersankari Kondomimies vaikkapa, luulen.
Fingerporismit sikseen, mutta - kolmas "kunnia väärälle henkilölle" -juttu, joka aikanaan lievästi kaiveli, mutta nyt vähemmän kuin nuo kaksi ensimmäistä, liittyy nimenomaan sarjakuvaan. Käsikirjoitin hetken aikaa sarjakuvaa nuortenlehteen ja eräs toinen nuori nainen piirsi. Hän sitten jatkoi sarjakuvantekoa sinne yksikseen, ja oli myöhemmin julkaissut omissa nimissään (myös tekstin osalta) idean, jonka olin hänelle aiemmin kertonut. Luulen, että tässäkin tapauksessa kyse on unohduksesta, että mistäs se idea tupsahtikaan. Ideat eivät ole tekijänoikeuksien alaisia ("kässäri" käsitti vain yhden ruudun), joten oikeudellisesti ja rahallisesti se siitä. Muutaman kympin olisin muuten sarjiksesta saanut, tiedän. Tämä ei ainakaan ollut sukupuolikysymys. Rahasta huolimatta asia harmittaa silti vähemmän kuin kahdessa muussa tapauksessa. Ehkä siksi, että kaikesta huolimatta sarjakuvan idea oli vähemmän hauska kuin "Maitovalaiden jalanjäljissä". On epäilemättä kuitenkin Pertti Jarlalta hyvä valinta piilottaa aina sarjikseen idean antajan nimi, jos Fingerpori-idea on tullut muualta. Ideoiden suora varastaminen tuntuu ikävältä, vaikka mikään ei sitä kiellä ja fiktio lainaa aina todellisuudesta.
Feministit valitettelevat usein myös sitä (viimeksi eräässä podcastissa), miten sitä liian helposti pelkää leimautuvansa "hankalaksi akaksi". Kannattaa selvästi kokea riittävän nuorena, mitä on olla epäsuosittu, koska itsehän en muista koskaan pelänneeni tuommoista. Mutta juu, katkeraksi leimaaminen on pelottavan voimakas ase. Tätä mieltä saattaisi olla vaikkapa eräs Sondra Locke.
