Safarilla saksalaisten kanssa

Olin viime viikonlopun safariretkellä kolmen saksalaisen kanssa. Matkustimme Murchison Fallsin kansallispuistoon Ugandan pääkaupungin Kampalan kautta. Kuskina meillä oli paikallinen Mike, Ecovillage-projektimme vastuuhenkilön Martinin vanha kaveri. Myös safari järjestettiin saman MileChild-säätiön kautta, jonka projektissa olemme vapaaehtoisina.

Lauantai oli varmaankin elämäni upein naistenpäivä: vietin sen krokotiilien, virtahepojen ja pahkasikojen seurassa. Vähän kauempaa näimme myös muun muassa norsuja ja kirahveja. Antilooppikolari jäi kokematta, vaikka muutama yrittikin hypätä uhkarohkeasti jeepin eteen.
Aamu alkoi sillä, kun odotimme auringon noustessa lossia toiselle puolen Niiliä. Rupesin vettä tuijottaessani ajattelemaan Suomea ja kaikkia lossimatkoja Ahvenanmaalla, Turun saaristossa ja järvialueilla. Maisemakaan ei näyttänyt niin kovin eksoottiselta jokineen ja puineen. Ajatukset keskeytyivät siihen, kun huomasin katsovani suoraan noin kymmenen metrin päässä olevan virtahevon päätä. Virtahevot ovat vaarallisia, mutta lähinnä vain ärsytettyinä. Ne ovat kasvinsyöjiä ja ruokailevat öiden viileydessä maalla. Muu elämä on vedessä. Krokotiilinkin näimme veneretkellä muutaman metrin päästä. Nehän ovat petoja, mutta eivät kuulemma ihan niin vaarallisia tuollaisilla alueilla, joilla on runsaasti ruokaa tarjolla. Mutta vähäkalaiseen, nälkäisten krokotiilien asuttamaan paikkaan ei noin vain kannattaisi lähteä veneretkelle.

En olisi arvannut, että Afrikan-matkalla pääsee verestämään saksankielentaitoja. Puhuimme melkein koko ajan saksaa (paitsi Miken läsnäollessa). Huomasin kyllä puhuvani vähemmän kuin mitä olisin englanniksi tai varsinkaan suomeksi sanonut, mutta muilta pääsi kuulemaan sitäkin spontaanimpia juttuja mm. hulluista sukulaisista. Kaikki aina vertailevat sitä, miten vähän hyötyä mistäkin kouluaineesta on ollut myöhemmin heidän elämässään. Olen siitä harvinaisessa ammatissa, että minulle ainakin kaikista lukuaineista on oikeasti ollut hyötyä myös töissä. Sanoisin että opiskeltuihin tunteihin nähden saksasta on ollut tähän mennessä vähiten hyötyä, mutta mukava huomata että osaan sitä aika hyvin vieläkin, joten taito on käytettävissä, kun tarvetta tulee. Anna-Sofia Berner kirjoitti taannoin Hesarin sunnuntaisivuille lukioainevalinnoista ja siitä, että on iloinen opiskeltuaan mm. fysiikkaa varmuuden vuoksi, vaikkei siitä juuri ole ollut hyötyä. Voi olla, että enemmän yhteiskunnallisista ja ei juuri luonnontiedeaiheista kirjoittaneesta toimittajasta tuntuu tuolta. Yleissivistys on kuitenkin sellaista, että jotain osatessaan ei edes tajua osaavansa. Esimerkiksi noloja suuruusluokka- ja yksikkövirheitä sattuu huolimattomuutta niillekin jotka osaavat asian perinpohjin, mutta huomattavasti helpommin sellaiselle, joka ei ole joskus kunnolla takonut päähänsä tiettyjä perusasioita. Ja yksikköjä ja suuruusluokkia tulee vastaan vaikkapa kuntien taloudesta tai tieliikennekuolemista (nopeus ja veren alkoholipromillet  ainakin) kirjoittaessa.

Kohtasin Ugandaan saapumiseni jälkeen ensimmäisen muun ihmisen, joka on edes käynyt Suomessa. Hän oli lepoleirimme Red Chillin ravintolan työntekijä, ja on käynyt oman kotimaansa ulkopuolella vain kerran, viime kesän Helsingin-matkalla tuttavan luona. Toistaiseksi on ollut hauskaa olla ainoa suomalainen mailla halmeilla ja antaa kotimaasta täysin omien ajatustensa suodattama kuva. Automatkoilla olen lauleskellut itsekseni suomalaisia lauluja, ja sitä on vähän ikävä, että olisi äänitallenne tai kaveri muistuttamassa, kun ei muistakaan sujuvasti jotain laulua jonka haluaisi hyräillä läpi.

Otin toki safarirituaalille ominaisia kuvia eläimistä, mutta parhaiden siirtäminen tänne vie ainakin muutaman päivän. Tämä siksi, että ilmeisesti kamerana käyttämäni Samsungin puhelimen akku on sökönä (kellään muulla ei ole samanlaista, niin ei voi testata 100% varmasti). Ensin epäilimme laturia syypääksi, koska viime viikolla toisella laturilla latasi kun omallani ei, mutta enää se ei lataudu millään sopivista latureista. Onneksi puhumispuhelimena on miltei 10 vuotta vanha nokialainen, jonka kerran vaihdettu akku on yhä hyvä. Nykyteknologian ongelmat ovat kyllä joskus sellaisia, että "poista akku, rukoile kuunvalossa ja uhraa vuohi, niin ehkä toimii". Enää ei ole vuohta uhrattavaksi, koska se tehtiin jo vajaa pari viikkoa sitten pian tuloni jälkeen. Pihalla saapuessani ruokaillut vuohi uhrattiin erään vasta aloitetun talonrakennusprojektin menestykseksi. Liha sentään syötiin eikä heitetty hukkaan. Ugandalainen kaveri kertoi, että joillakuilla paikallisilla on sen verran perinteiset uskomukset, että tärkeissä projekteissa ovat valmiita ihmisuhreihinkin. Yleensä uhriksi valikoituu joku lävistämätön ja tatuoimaton, usein lapsi. Siitä minulla ei kuitenkaan ole mitään aavistusta, kuinka yleinen tai harvinainen tällainen ajattelutapa nykyään todellisuudessa on. En aio ottaa tällä reissulla lävistystä tai tatskaa, joten toivokaa parastani.

Jätetään nyt loppuun kuitenkin jotain myönteistä. Arvostan täällä kovasti sitä, että kanssakäyminen tuntemattomien kanssa on paitsi ystävällistä ja melko kohteliasta, ei kuitenkaan kovin ulkoaopeteltua, nöyristelevää ja ulkokultaista. Vaikka Suomessa saa silloin tällöin huonoa palvelua, sellaiset maat ja kulttuurit joissa asiakaspalvelijan täytyy mielistellä palveltavaa koko ajan tuntuvat kakkein vaivaannuttavammilta. Täällä esimerkiksi yksi baarimikko palveli tosi rennolla, humoristisella ja hieman vittuilevalla otteella juuri pari iltaa sitten; muun muassa puhui tahallaan hassulla aksentilla ja kätellessä minua puristi aavistuksen hieman liian kovaa. Kuitenkin jäi juuri ja juuri tylyyden rajan alapuolelle. En tiedä, pääseekö tuolla kenenkään suosikiksi, mutta ainakaan ei tarvitse piilottaa persoonaansa. Esimerkiksi kuljettajamme Mike kyseli ja kuunteli työn ohessa mielellään juttuja myös kotimaistamme. Toki maan kulttuurin lisäksi tuollaiseen vaikuttaa aina varmaankin se, onko töissä jossain turistihelvetissä jossa käy aina samanlaisia idiootteja, vai paikassa, jossa käy itsekin erilaisista kulttuuri- tai luonnonilmiöistä kiinnostunutta sakkia. Tasavertainen kanssakäyminen silloinkin kun toinen on paljon toista köyhempi on kuitenkin hienoa. Torikauppiaat ovat kovia tinkimään, mutta yks jolta en edes ostanut mitään, antoi kavereidensa ohella minullekin ilmaisen palan vesimelonia. Hedelmä piti ilmeisesti syödä pois kuleksimasta juuri ennen kuin se olisi alkanut pilaantua, ja satuin vain olemaan siinä vieressä silloin.