Interraililla, osa 1: Pohjolasta Hollantiin

Rakas matkapäiväkirja,

Lähdin interrailille torstaina 15. lokakuuta. Matkustin iltakuuden jälkeen Helsingistä Turun satamaan, ja yön yli Viking Gracella Tukholmaan.

Junassa Kööpenhaminaan käytävän toiselle puolelle sattui neljän Ruotsissa asuvan yli 50-vuotiaan suomalaisnaisen ryhmä, äiti ja kolme tytärtä. Siinä tuli puitua niin hammashoidot kuin kauneusleikkaukset.

Kööpenhaminasta löysin hyvän baarin ihan läheltä asemaa. Olutta (maksoi vähemmän kuin jos olisin jättänyt matkatavarat säilytykseen ja lähtenyt kauemmas), wifi ja hyvin tilaa siinä kahden ja neljän välillä iltapäivällä.

Hampurin kautta Berliiniin, mistä yöjuna lähelle Hollannin rajaa Oberhauseniin (sai nukkua yhtäjaksoisesti melkein seitsemän tuntia). Juna oli juuri sopivasti sen verran myöhässä, ettei aamujunaa Amsterdamiin tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia. Amsterdamissa noin kello 9.30 paikallista aikaa työmatkansa viimeistä, ohjelmaltaan vapaampaa päivää viettänyt kaverini Piia tuli vastaan.

Menimme kasvitieteelliseen puutarhaan. Jo matkalla ihastelin kaupunki-istutusten ihanaa epäsäännönmukaisuutta - joku sanoisi epäsiisteyttä - sitä tuntua, että nuokin kasvit ovat kasvaneet tuohon penkkiin puolivahingossa, mutta näyttävät itse asiassa tosi kauniilta. Myös puutarha oli lumoavan kodikas. Siellä oli myös kasvihuoneissa pari pientä perhospuutarhaa. Parasta oli se, että älysimme ostaa yhteislipun puutarhaan ja siinä olevan ravintolan kolmen ruokalajin, viinin ja kahvin lounaalle. Oli hyvä päästä heti syömään kierroksen jälkeen, miettimättä minne menisi. Kahvilassa aloin katsella ihmisiä ja muistin, että hollantilaiset kai tosiaan ovat maailman pisin kansakunta (valtion alueella asuvien ihmisten keskipituudella mitattuna). Sen jälkeen koko päivä oli kaduilla kulkemisen ja ratikassa istumisen osalta yhtä erinäköisten pyöräilijöiden ihastelua. Onneksi välillä tihutti. Yhdessä päivässä en nimittäin päässyt eroon turistin huvittuneisuudesta sateenvarjo päänsä päällä pyöräileviä ihmisiä kohtaan. Tuonne ei kai koskaan iske myrsky, joka kääntäisi sateenvarjot ympäri? Alkuillasta kävin vanh Gogh -museossa, jossa oli myös Munchin näytteli. Sitten ajoin junalla reilun puolen tunnin päähän Leideniin.

Virallinen turistikuva Amsterdamista (siis pitäisikö siinä olla jotain muuta kuin minä ja mahdollisimman paljon satunnaisia pyöräilijöitä taustalla?):

Kuva: Piia Häkkinen

Leidenissa minut majoitti vuorokaudeksi entinen työkaverini Anu. Hän myös lainasi minulle pinkkiä vieraspolkupyörää, jonka oli vastikään ostanut. Muistelin, että silloin joskus kymmenen vuotta sitten ei tullut pyöräiltyä, joten sain ensimmäisen pyöräilykokemuksen Hollannista itsekin. Oli kyllä miellyttävän mukava ja turvallinen olo, vaikkei käyttänyt kypärääkään. Vai johtuneeko siitä, että lainapyörä oli todella matala ja helposti hallittavissa verrattuna siihen pyörään, mitä lainasin Turussa, kaupungissa jossa olen edellisen kerran ajanut muulla kuin omalla fillarilla?

Virallinen turistikuva Leidenista tuulimyllymuseon juurelta:

Kuva: Anu Haapala

Sunnuntai-iltana 18. lokakuuta lähdin vajaan parin tunnin junamatkan päästä Hoek van Hollandista laivalla Britannian puolelle Harwichiin. Hieman harmittaa, että olin niin väsynyt etten jaksanut katsoa illalla Rotterdamin valoja kannelta, saati vertailla laivaelämää Ruotsin-laivaan. Aika vähän krapulaa kenelläkään näytti tosin aamulla olevan, ja ihmiset olivat muutenkin oudon sivistyneen oloisia.

Ratatöiden vuoksi junaa korvaavassa bussissa Hoek van Hollandiin vaihdoin ohimennen muutaman sanan erään miehen kanssa, ja juttelimme lisää, kun olimme melkein viimeisinä ihmisinä menossa samaan aikaan laivaan sisään. (Toisin kuin Ruotsin-laivalla, tuolla ei ole sellaista karjalaivameininkiä, että ihmiset päästettäisiin sisään ihan viime hetkellä ja satamassaoloaika olisi ihan minimissään laivan siivouksenkin kannalta. Kuulemma jotkut olivat menneet laivalle syömään illalllista jo pari tuntia ennen lähtöä.) Osoittautui, että mies on saksalainen Andreas ja työskentelee biokemian alan tutkijana Cambridgen yliopistossa. Myöhemmin osoittautui, että hän ei tosiaankaan puhunut itsestään puppua. Andreas jätti minulle sähköpostiosoitteensa ja sanoi, että voisi näyttää minulle Cambridgeä, jos haluaisin tulla joskus käymään siellä. Muutaman päivän päästä kirjoitinkin hänelle sähköpostin, ja reilua viikkoa laivakohtaamisemme jälkeen istuin illallispöydässä eräässä Cambridgen yliopiston collegeista.

Jatkuu seuraavassa osassa...