Kävin tänään muutaman muun suomalaisen toimittajan kanssa vierailulla Moi Raion ja Novaja Gazeta -lehtien Pietarin -toimituksissa.
Tässä yhteenvetoa paikallisten "oppositiolehtien" toimittajien näkemyksistä Venäjän tiedonvälityksen tilasta. Epäilette varmaan, että joku trolli on kaapannut tilini, kun olen oudosti muuttanut tyyliäni enkä vitsaile tarpeeksi. Ei ole vielä kaapannut (uskokoon ken tahtoo...).
Neuvostoaikana ihmiset eivät uskoneet mitä tiedotusvälineissä sanotaan, koska propaganda oli liian naiivia ja läpinäkyvästi yksipuolista. Nykyinen propaganda on tavallisesta ihmisestä uskottavampaa, koska se on hienovaraisempaa. Saatetaan esimerkiksi levittää ei-toivotusta henkilöstä valheellisia juttuja. Ihmiset eivät välttämättä juuri usko pahoihin juttuihin itseensä, mutta huono assosiaatio jää elämään Kyllähän siinä nyt edes jokunen totuuden siemen täytyy olla -ajatuksella.
Venäjän suosituimmassa sosiaalisessa mediassa V-Kontaktessa puhutaan enemmän politiikkaa kuin julkaistaan hammasselfieitä (!), ainakin jos vertaa useimpien ihmisten Facebookin käyttöön länsimaissa.
Hallintoa kohtaan kriittiset lehdet eivät välttämättä koe suoraviivaista painostusta, mutta tärkeiltä ihmisiltä on hankalaa saada kommentteja tiettyihin väitteisiin, ja kun kommentin saa, se on yleensä täyttä tuubaa. Yhteistyötahot hankaluusjärjestyksessä: 1. viranomaiset kuten poliisi, 2. poliitikot, 3. liike-elämän edustajat. Poliitikoilla on edes hieman tuli perseen alla ainakin kerran muutamassa vuodessa ja bisnesmaailma on enimmäkseen henkisesti paljon nykyaikaisempaa kuin hallinto. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tiedonhankinta ainakin hallinnosta on vaikeutunut. Venäjän ensimmäiseltä presidentiltä Jeltsiniltä, (vallassa 1991-99) saattoi kohtalaisen merkittävän lehden toimittaja saada puhelinhaastattelun alle tunnin varoitusajalla, jos hyvin sattui.
Putinin henkilökultti ei välttämättä ole niin vahva kuin ulkomailta käsin näyttää. Ulkomaisen vihollisen pelko on kuitenkin voimissaan, ja ihmiset kaipaavat vahvaa suojelijaa "viholliselta". Lievennys kontrollikulttuuriin voisi lähteä todennäköisesti yhteiskunnan huipulta, rikkaista, jotka ovat tottuneet ylelliseen elämään eivätkä pidä taloutta vaikeuttavista toimista tai todellakaan toivo muutosta Pohjois-Korean kaltaiseksi valtioksi. Kansa ei varmastikaan rupea kapinoimaan kaduilla tyytymättömyyttään.
Yleiset talousvaikeudet ovat vaikeuttaneet lehtienkin toimintaa, ja esimerkiksi Moi Raionin toimitus on kutistunut puoleen entisestä vain noin vuodessa. Ruplan kurssin pudotus on tehnyt suomalaisesta sanoma- ja aikakauslehtipaperista harmillisen kallista. Toisaalta täälläkin uskotaan journalismin tulevaisuuteen nimenomaan verkossa: puutkin säästyvät, kun paperinkulutus pienenee.
Kirjoittaja kuluttaa kielikoulun vessassa pinkkiä vessapaperia pinkkien seinien ympäröimänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti